Chapter 5

Paksut pilvet pimensivät taivasta, mutta ylt'ympäri seisoivat häävieraat säikähtyneillä muodoilla ja katselivat mustalaista, joka, verta vuodattaen, makasi maassa ja valitti haikeasti. Gunnar seisoi kalpeana siinä vieressä. Ensikerran Gunnar pelosta vaaleni, mutta vielä kalpeammaksi hän kävi kun vaimo parkuen syöksi esiin joukosta. Se oli mustalaisen vaimo, pieni lapsi oli hänellä selässä. Hän repäsi huivin päästänsä, jotta mustat hiukset pääsivät valloilleen, juoksi sitten Gunnarin kimppuun, tahtoen repiä häntä kynsillänsä ja huutamalla vaatien häneltä miestänsä takaisin. Ihmiset vetivät hänet syrjälle, vaan Gunnar ei sanonut sanaakaan. Vaimo koetti syöstä esiin taas, hän uhkasi nyrkillään, hän kirosi, hän itki. Heittäysi sitten miehensä yli siunaten ja kiroillen yht'aikaa.

Miehiä tuli, jotka ottivat Aslak Braaten'in ja kantoivat hänet tupaan. Mutta vaimo ei tahtonut päästää ruumista. Hän piti röijystä kiinni. Gunnar kulki jälessä ja käski heitä varovasti kantamaan. Vaimo kuuli hänen äänensä, hän kääntyi portailla ja huusi kaikkein kuullen:

"Olen, muistava tätä päivää; sinä et ole saava unta silmiisi, ei rauhaa yöllä eikä päivällä, niin kauan kuin Guro voi jaloillansa kulkea. Minä seuraan sinua ja pidän sua muistossa vaikka minne kulkisit, sinä roisto, minä kiroon sua ja toivon sinulle pahaa jokaisella hengenvedolla, niin kauan kuin elän. Häpeä sinulle ja suvullesi!" Ihmiset katselivat Gunnaria ja arvelivat tätä kauheaksi, mutta Gunnar meni kutiin.

Tästä päivästä saakka hän ei enää nauranut. Gunnar vangittiin ja tuomittiin kuuden vuoden rangaistustyöhön. Tämä olisi voinut kukistaa väkevimmänkin. Katso kuinka tytöt sinua katselevat, Gunnar, kun nyt lähdet kaupunkiin jalat raudoissa, vaikka sinä kätket kasvosi surusta ja häpeästä. Kuinka nyt käy talosi ja vaimosi, joka, niinkuin tiedät, on raskaana. Hän riippui kaulastasi ja itki niin että sydän oli haljeta kun sinut pantiin kärryille. Entäs rikkautesi, komeutesi, kauneutesi? Eikö niistä ole yhtään apua?

Näinä päivinä taistelit taistelun elämästäsi, Gunnar. Olit vahva kuin kallio ja sinä kestit sen. Vaan muistatko noita pitkiä, pimeitä öitä, joina kääntelit ruumistasi oljilla etkä saanut unta silmiisi; kun yht'äkkiä hyppäsit jalkeille ja olit näkevinäsi tulisilmiä, jotka sinua katselivat; kun vapisit pelosta niinkuin haavan lehti, huo'aten ja lyöden lattiaan, saamatta rauhaa, saamatta unta. Ja silloin sait sanoman kotoa, että vaimosi oli sairastunut surusta ja kuollut, mutta että pieni tytär eli hänen jälkeensä. Ja sinä et ollut häneltä anteeksi saanut etkä voinut lähteä katsomaan viimeistä kertaa hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan, et saanut lähteä ottamaan syliisi sinun ensimmäistä lastasi.

Olisikohan kukaan voinut tuntea sinua istuessasi tuossa, silmät verisinä itkusta ja valvomisesta. Et puhu ainoatakaan sanaa kellekään ihmiselle, eikä kukaan tässä maailmassa olisi voinut sinua lohduttaa. Mutta sinä pääsit kuitenkin Jumalan luo ja sait voimaa ja lohdutusta. Nyt kai uskot sekä taivaan että helvetin muuksi, kuin loruiksi, kun istut vavisten kirja kädessä yhä lukien, kun muut sinun ympärilläsi nukkuvat? Muistatko sielusi tuskaa, muistatko kuinka epäilit ikinä autuaaksi pääseväsi? Muistatko palavia rukouksiasi, kun usein yön pimeydessä heittäysit pois vuoteelta ja polvillasi rukoilit anteeksi-antamusta ja rauhaa? Semmoisina aikoina ajatuksia syntyy ja raivovan myrskyn perästä tulee ilma vihdoinkin tyyneksi.

Päästyänsä vapaaksi oli Gunnar synkkä ja totinen mies, mutta tahdoltaan voimallinen. Hän kammoi maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuului; lukemisella ja rukouksilla tahtoi hän syntinsä sovittaa ja maksaa nuoruutensa leikit ja kevytmielisyyden. Jumalan-pelkoa hänessä oli, vaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan 28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt katsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu hänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän. Yhtenä aamuna oli muuan mies nähnyt erään toisen miehen istuvan kotipaikkansa kirkkomaalla katselemassa erästä ristiä ja ikäänkuin lukevan siitä. Hän oli istunut kauan aikaa, nousi sitten, mutisi jotain itsekseen ja pyyhki jotakin silmistänsä. Myöhemmin päivällä kuuli sama mies, että Gunnar oli palannut kotia jälleen, tuo mies kirkkomaalla oli kaiketi ollut Gunnar, mutta häntä oli ollut mahdotoin tuntea. Ihmiset kertoivat hänen käyneen siinä talossa, missä Liviä, hänen tytärtänsä, oli kasvatettu, ja että niiden yhtyminen oli ollut kummallinen. Gunnar oli istunut tytär sylissä koko päivän ja silitellyt hänen päätänsä. Monta sanaa hän ei ollut puhunut Liville, sillä joka kerta kun hän aikoi puhua tuli itku kurkkuun ja hän vaikeni. Hän oli sitten neuvotellut tuon talon väen kanssa ja ennen viikon kuluttua oli Gunnar lähtenyt pois tienoolta tyttärineen, eikä kukaan tiennyt minne. Talonsa oli hän myynyt ja antanut puolet sen arvosta köyhille.

Gunnar osti itsellensä maatilkun lännen puolella, niin kaukana ihmisistä kuin mahdollista, ja siellä hän sitten oli asunut. Hän ei tahtonut tuntea ketään eikä kukaan tahtonut häntä tuntea. Hän tahtoi kätkeytä pois koko maailmasta. Hän oli ollut puun kaltainen, joka oli mahtavia oksia kasvattanut päästäksensä vaan likelle syvyyttä, josta ei voinut enää päästä ylös. Sentähden oli se kaadettava, se ei kelvannut, mutta juuresta oli oksanen kasvava suoraan ja korkeaksi päivää kohti, ja tätä nuorta vesaa Gunnarin oli hoitaminen. Sentähden hän ei saisi tuntea isäänsä eikä sitä elämää, jota tämä oli kokenut nuoruutensa päivinä. Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa, hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.

Ja nyt Liv oli häntä pettänyt! Viimeinen ja ainoa side, joka oli Gunnaria sitonut maailmaan, oli katkennut. Tuossa hän nyt istuu, vanhus, katselee ulos ajatusten maailmaan ja muistot hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset.

"Herra Jumala! älä anna minun olla heikko tällä hetkellä! Sinä rankaiset kovasti, mutta minä olen sen kaikki ansainnut, tapahtukoon tahtosi!" Hän istui kauan mietteissään. "Enkö ole tehnyt oikein? Herra Jumala! vahvista minua tässä kiusauksessa!" Kylmä hiki kostutti hänen otsaansa ja hän oli varsin kalpea. "Entäs jos olisit väärin tehnyt? Täällä oli pimeä, sanoi hän, ja hän tarvitsi valoa. Mutta minäpä päästin kiusaajan tänne --" -- Hän hyppäsi seisaalle ja avasi oven. "Liv!" huusi hän käsi lukossa, meni sitten ulos pihalle, etsien häntä silmillään. "Liv! Liv!" huusi hän ja äänensä tärisi. Äänetöintä kaikkialla. Autiota, pimeätä joka haaralla. Ainoastaan tuuli hajoitti hänen hapsiansa ja vinkui surkeasti oven suussa, jonka saranat narisivat. Hän kääntyi, meni sisään. Kylmä oli tuvassa. "Herra Jumala, älä anna mun olla heikko!" Hän istui takalle, kädet ristissä, huulensa liikkuivat, vaikk'ei ääntä päässyt niiden yli. Vaan Jumala kuuli hänen rukouksensa Livin puolesta. Viimein meni hän ottamaan Raamatun hyllyltä. Matheuksen evankeliumin 10 luku sattui hänen eteensä ja hän luki:

"Älkäät luulko että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle; en ole minä tullut rauhaa vaan miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan ja miniätä anoppiansa vastaan. Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa ja tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias. Kuka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se ole minulle sovelias".

Gunnar katseli katselemistaan näitä sanoja. Hän uskalsi tuskin hengittää. Mutta yht'äkkiä silmänsä säteilivät ja kyyneleitä vieri poskia myöten. "Jumalalle kiitos tästä!" sanoi hän, "se synti mulla ei siis ole kannettavana. -- 'Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias'. -- Herra Jumala! suo minun olla sinulle sovelias, suo minun olla sinulle sovelias". Päänsä vaipui Raamatun nojalle. Oli niinkuin mielensä olisi käynyt keveämmäksi itkiessään ja hän yhä rukoili huo'aten: "Herra! suo minun olla sinulle sovelias!"

Yö tuli, varjot pitenivät ja pimenivät ja tuvassa oli pilkkosen pimeä; mutta Gunnar ei sitä huomannut. Ja ensimmäinen auringon säde, joka loisti tunturin yli seuraavana aamuna, näki Gunnarin vielä penkillänsä istuvan. Kasvot olivat kalpeat ja silmät veriset, mutta katsantonsa osoitti kuitenkin rauhaa ja tyynyyttä kun hän istui siinä kädet ristissä kertoen:

"Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias!"

Sinä yönä oli hän taistellut, mutta voittanut.

KAHDEKSAS LUKU.

Liv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea, paljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti sinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme ja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet rupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta taloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä mitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai kadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko mustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi. Mutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.

Liv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä ja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi käyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon, jos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan näköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun ympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama vilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi pääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten parissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa, ja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt Jumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen kasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin hän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu vielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli ja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän valmiina kulkemaan eteenpäin, mihin -- sitä hän ei oikein tiedä. -- Hän katselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa, ei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia, huokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan yötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi kerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee kanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain jaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan alusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.

YHDEKSÄS LUKU.

Kuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa huippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti, ikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin juurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine kukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä. Sadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin silmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia hampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat käsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja virvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso viheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen. Hieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit kuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin korkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja sinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana taivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys peittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta vuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista seuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee eteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on täynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi ainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee uneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä taivaan kannella.

Tämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen ympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee heidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina, likaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja lapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso syvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella, lukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa käyneet.

Vähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän päätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen valtaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron ympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä kepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo hän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa uudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään ympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain, mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak, Aslak! että näin taidat minua pettää!" Hän tunsi että tämä oli totta. Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa, katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen isänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä. Entäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan ajatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin heittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän oleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!" Ja sitten tulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa ja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja tuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän pelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä tuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä että Jumalasta. Huh! -- tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä. Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa. Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta sammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla. Enin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja Sukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa. Aslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän jonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen äitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut huomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.

"Nyt, poikani", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, "huomis-iltana menemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä se mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä".

"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia siellä".

"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?"

"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää itseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella ja varastamisella".

"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä".

Aslak ei vastannut.

Guro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen käsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli:

"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? -- minä vanha vaimo saan istua yksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole ketään paitsi poikani. Aslak -- minä rakastan sinua niin paljon, Aslak!" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.

"Oi, älä huoli äiti, -- sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni, ettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt minuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja kaikesta muustakin --" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen maasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin ennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea tuohon haavaan.

Samassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä, jotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak Braatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin suonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti jälleen, ja hän näki -- Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi hänelle lapsen.

Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv -- tule tänne --", änkytti hän ja äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun. Herra Jumala, että sinä tulit". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen poskiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei jaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.

Tointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään alla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin hiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan kannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi pyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:

"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?"

Liv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku käsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen, ja sama ääni kuiskasi:

"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse pelätä, kyllä minä valvon".

Se oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin lämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei hän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia kokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä nostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa. Sanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa enään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet. Tuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin pehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt. Hän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti vaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak istui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri pehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa ja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan virittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin tarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään kiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella kuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri peitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista hengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä kumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu, Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta Aslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen omassaan.

KYMMENES LUKU.

Aamulla joukon piti lähteä eteenpäin. Aslak sai kuitenkin muutamia miehiä avukseen, kantamaan Liviä pajuista tehdyillä paareilla alas lähimpään talonpoikais-taloon; sillä hän oli vielä niin voimaton ett'ei jaksanut paljon mitään. Guro tahtoi seurata heitä. Hän ei voinut luopua pojastaan, sanoi hän, ja voisi kenties tavalla tai toisella olla hyödyksi. Hän oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen tänään, vanha Guro, käydessään paarien vieressä, loruillen ja silloin tällöin luoden silmäyksen täynnä kostoa Liviin, joka makasi sairaana paareilla. Aslak ei huolinut hänen loruistaan, piti vaan huolta siitä, että miehet kantoivat varovasti, ja katseli lasta; jonka hän oli pannut nutun alle. Muuten oli hänen mielensä raskas ja synkkä. He saapuivat erääsen taloon ja Liv sai asunnon siellä muutamaksi päiväksi, kunnes tulisi terveeksi jälleen. Hän laskettiin sänkyyn ja Aslak piti itse huolta siitä että hän sai maata hyvästi. Miehet menivät, mutta Guro oli hiipinyt taloon ja istui kyyryssä oven vieressä. Aslak kääntyi tuolilla.

"Olihan sinun meneminen häihin tänään, äiti", sanoi hän.

"Minä olen mieluummin sinun luonasi nyt", vastasi Guro.

"Täällä on ainoastaan tilattu sijaa kahdelle", sanoi Aslak vitkastellen.

"Voithan sitten tilata kolmannenkin".

Aslak puri sormiansa. "Sinun on varmaankin parempi olla häissä", sanoi hän viimein.

Guro ei vastannut. Mutta hetken kuluttua nousi hän ja näytti entistään pitemmältä sauvansa nojassa. "Minä näen että tahdot päästä minusta", sanoi hän, "hyvä -- minä menen, mutta jäähyväiseksi tahtoisin mielelläni lausua sinulle muutaman sanan. Tule tänne!" huusi hän käskien ja osoittaen kädellään, "minä olen myöskin tilannut sijaa ainoastaan kahdelle".

Aslak nousi tuolilta ja meni totellen hänen luokseen. Liv kuuli sängystä heidän kuiskaavan. Mutta puhe kiihtyi kiihtymistään. Guro uhkasi ja Aslak piti puoltansa. Viimein ovi kuultiin lyötävän lukkoon. Guro oli mennyt ja Aslak palasi kasvot tulisina vihasta. Hän kävi istumaan sängyn viereen, otti Livin toisen käden ja katseli suoraan hänen silmiinsä, vaan ei sanonut mitään, hengitti vaan syvään.

"Ken oli tuo vanha vaimo?" kysyi Liv hiljaa.

"Se oli äitini", vastasi Aslak lyhyesti.

"Mitä hän nyt sinulta tahtoi?" kysyi Liv taas.

"Oi, ei se ollut mitään. Makaa sinä vaan noin ja anna minun katsella sinua, niin minä pian käyn tyyneksi jälleen".

Myöhemmin päivällä näki Liv hänen hoitavan lasta.

"Pojan nimi on Gunnar", sanoi hän, "hän kastettiin muutama kuukausi sitten".

Oli kuin Aslak olisi saanut pistoksen, hän katseli kysyvällä silmäyksellä Liviä, mutta Liv katseli häneen vakaasti, kertoen:

"Gunnar on hänen nimensä".

Aslak punastui, loi silmänsä laattiaan ja kuiskasi niinkuin itsekseen: "vai Gunnar". Hetken perästä meni hän ulos.