Chapter 3

Aslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi. Mutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. "Entäs jos nyt juoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv -- Liv --", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua, pyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. "Yhdentekevä, tästä pitää tulla loppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan tukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! -- kuinka ahdasta ja kuumaa täällä on!" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman puhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut olisi, näki hän vaan pimeyttä.

NELJÄS LUKU.

Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli. Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara. Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin harmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.

Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä. Kaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan tämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen lehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei tunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset. Silloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee ympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa häntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee vyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen äitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.

"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä olet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas tässä --" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä muutamia paksuja myrkkykasvia. "Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät varmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?" Hän nauroi, jotta vapisi. "Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee", sanoi hän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli seisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen ja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.

"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä piruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa".

Guro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja katseli hänen silmiinsä. "Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai mikäs sinua vaivaa?"

"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin". Hän kääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.

"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka minusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt olet päässyt".

Hän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja polki jalkaa.

"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä kielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota niin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin, niin -- hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi koskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla yhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi tulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi rahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan musta kuin nyt".

Guro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi suuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa irvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.

"Kas niin, kas niin poikani", sanoi hän viimein, "huomaanpa että olet käynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia hyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun. Sinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita vuoteellesi, -- niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni, johonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot teettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?"

Aslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä päällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen seisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille, tarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.

"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?" huusi hän ja kädet vapisivat, "sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin peto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi sinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha -- haa -- noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä olisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta, näetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo -- -- Ha -- haa -- mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu! Meidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea hengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. -- Sinun täytyy vihata heitä, sanon minä -- niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta suonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikea _Rommanisael_ [kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä Aslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei, kyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään, tulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein tappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos sitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä". Silmänsä säkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.

Aslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti päätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli nähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta, se pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös, hän oli vallan kalpea.

"Näetkös kiveä, äiti", sanoi hän hiljaa, "sinä olet minut noin irti repinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee olemaan syvin". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan eteenpäin.

Guro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei vastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui poikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili, hän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili poikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui hän: "Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?" Ja hän oli niin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä enään. "Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti kuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina aikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä paremmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni lapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa, enkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin ja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen sua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua omiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta vapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit! Minua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun tähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt enää tahdo äitiäsi tuntea". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten, itkien ja parkuen.

"Hys, äiti", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, "älä toki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi vieraiden luona, kuin sinun luonasi".

"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt", katkasi Guro hänen puheensa, hilliten itkuaan. "He nauravat sinulle, mielellään tahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö tähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin tahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille kaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä kärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla -- hän pisti isäsi kuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee suutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak Braaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta". Guro nyrkytti kättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.

Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.

"Sinä olet oikeassa joka sanassa -- sano häpeä minulle vain, äiti, mutta minä en enää voi mitään". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa avaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon. Joku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka hiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:

"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?"

Aslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä tarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. "Entäs jos hän seuraisi", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä polttavilla silmillään -- "jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! -- Tunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin -- Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko seurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta kepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua -- Liv -- kun hän olisi luonasi päivät ja yöt". --

Oli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä, silmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti itsensä irti äidistään, huutaen hänelle:

"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi helvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja". Hän löi lehmää ja astui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen jälkeensä. "Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole kukaas _Rommanisael_ sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia, palasi hän samaa tietä kuin oli tullut.

"Ho -- hoo --", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen huomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen".

Oikeinko ennustit, vanha Guro?

VIIDES LUKU.

Palattuansa kaupungin retkeltä oli Aslak juuri sama kuin ennen, kun Liv ja hän olivat yksinänsä. Tämä matka oli virkistyttänyt häntä ruumiillisesti ja hengellisesti, sanoi hän. Oli ollut niin hupaista jälleen nähdä kaikki, mitä hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Jos joku oli onnellinen, niin se oli Liv; sillä hän ei voinut kieltää että ajatuksensa olivat seuranneet Aslakia hänen lähtiessään ja että päivät olivat tyhjät kun hän oli poissa. Eikä hänen elämänsä nyt ollut tyhjempi kuin se oli ollut kaikkina entisinä vuosina. Mistä tämä muutos? Eikö rakastanut hän isäänsä yhtä paljon kuin ennen?

Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän.

"Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin ilkeitä ihmisiä".

"Vai niin? -- olet arvattavasti sen isältäsi kuullut?" sanoi Aslak nauraen, mutta tuossa naurussa oli jotain, mikä pakoitti Livin katsomaan häntä.

"Mun isäni ei koskaan puhu ihmisistä pahaa ilman syytä", sanoi hän.

"Kyllä mahdollista, mutta koira puree kun luu siltä ryöstetään, ja jos kyläläiset eivät olisi lyöneet mustalaisia, niin heistä ehkä olisi tullut kelvollisia ihmisiä, heistäkin".

Liv katseli Aslakia hämmästyneenä.

"Sinä ihmettelet ehkä että minä olen näin kiihoissani, mutta en mielelläni soisi sinun tuomitsevan niinkuin muut, sinun, joka olet niin hyvä. Minä olen kokonaisen vuoden elänyt tuommoisella mustalais-tavalla, näet, ja sen minä sanon, ett'ei voi raittiimpaa elämää viettää maailmassa. Hei mikä hohde lumivuorten huipuilla tuoksuvana kesä-iltana! Ja sitten kulku paikkakunnasta toiseen laulaen, nauraen, iloiten, koko maailma kotonansa". Ja Aslak kuvasi nyt elämää niin raitista ja leikillistä, niin kesytöintä ja ihanata, että Liv ihastuen lausui:

"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä olen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos".

"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla laulua, jota olen mustalaisilta oppinut?" Ja Aslak lauloi erään laulun kauniilla vahvalla äänellä.

Aslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä maahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.

"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä".

Livin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak vaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili Aslakille sanoen:

"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta"; mutta tuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. -- Aslak leikki lakkinsa kanssa. -- "Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?" kysyi Liv hetken perästä.

"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin nuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät minua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä seurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat". Aslak huokasi vähän. Heitti sitten päätänsä taaksepäin. "Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen saat kuulla, sillä se on hauska juttu. -- He tulivat kerran erääsen häätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja yösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat. Häävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät vieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun erosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä puukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta minä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet tappoi". -- Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä, jotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.

"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä", sanoi Liv.

Aslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. "Ha -- ha -- sen voipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv. Niin, paha ihminen se oli", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen ja katsellen hänen silmiinsä. "Voin sekä nauraa että itkeä harmista, ajatellessani tuota", jatkoi hän hetken perästä, "mutta semmoisia on suurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?"

Liv katseli häntä lempeästi. "Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata ketään, Aslak", vastasi hän tyynesti.

"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä se juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa mustalaisista, Liv", -- jatkoi hän; "sillä vaikka heidänkin joukossaan on roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta suonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä puhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita hakkaamaan huomiseksi".

Ja Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen kanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt oli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli heistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä selville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.

Gunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut palannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa, hän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa istuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.

"Oletko yksinäsi, Liv?" kysyi hän, "saanko istua hetkisen luonasi?"

Hän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.

"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua", sanoi Liv hymyillen.

"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua", sanoi Aslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. "Minä täällä käyn salaten jotain sinulta, Liv", sanoi hän vitkastellen, veti puukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. "Muistatko mitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?" kysyi hän ja hakkasi puukolla pöytään.

"Sen luulisin varsin hyvin muistavani", vastasi Liv.

"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?" kysyi hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. "Etkö sinä silloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?" Äänensä vapisi hiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli se hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai kadottanut. Liv tuskastui.

"Ethän puhune totta?" sanoi hän.

"Minä puhun totta, Liv", sanoi Aslak ja nousi ylpeänä seisomaan, nojaten toisella kädellään vakaasti pöytään. "Mustalainen minä olen ja mustalainen tulen olemaan niin kauan kuin maailma pysyy, mutta puhdasta verta suonissani vuotaa; ma olen oikea _Rommanisael_. Minä ylenkatson tuota toista roskaväkeä, sillä minä olen korkeasukuinen". Kaunis oli Aslak siinä seisoessaan pulskeana, korkeana, mustine hiuksineen, mustine loistavine silmineen. -- "Nyt, Liv", -- sanoi Aslak katsellen häntä palavalla lemmellä, "eikö ollut totta mitä sanoin että pelkäisit minua?" Hän nauroi katkerasti. Liv oli ääneti. Tämä liikutti häntä kovasti; sillä hän ei voinut sitä aavistaakaan. Kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä.

"Saat olla kuka hyvänänsä", sanoi hän viimein ja katseli Aslakia hellästi, -- "sinä olet kuitenkin aina sama minun silmissäni".

Aslak oli aivan hurmauntunut. "Puhutko totta, Liv! Jumala sua siitä siunatkoon. Ja nyt mun täytyy sanoa yksi asia vielä. Voisitko minua lempiä, Liv, lempiä niin palavasti kuin minä sinua lemmin? Sinä olet multa voimani ryöstänyt, Liv, en saa sulta mitään rauhaa, sinä olet mielessäni yöt ja päivät -- oi, voisitko minua rakastaa?" Hän tarttui Livin käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; sanat tulivat niin tulisina hänen huuliltansa, hän ei itse tietänyt mitä puhui. Liv päästi rukkinsa; rintansa aaltoili, hän ei tietänyt mitä ajatella. Viimein laski hän päänsä käsihin ja purskahti itkuun. Aslak oli ikäänkuin tukehtumaisillaan.

"Liv, Liv, mitä sinä vastaat?"

Liv lakkasi itkemästä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja katseli niin herttaisesti hänen silmiinsä.

"Jos sinä nyt petät minua, niin teet pahan työn, mutta jos totta puhut -- -- niin tiedä ettei ole maailmassa toista, jota lemmin niinkuin sinua, ei ole mulla ainoatakaan ajatusta, jota sinä et olisi jo aikoja sitten saanut".

Aslak oli haltioissaan. "Jumala siunatkoon sinua, anna mun suudella sua!" Ja hän suuteli Liviä kerta toisen perästä, sulkien hänet syliinsä, tulinen kun oli luonnoltaan. "Suuri Jumala, kuinka kaunis sinä olet!" Hän suuteli Liviä vielä kerran. "Nyt sinä aina seuraat minua, eikö niin? Tästä päivästä me kuulumme yhteen".

"Niin, nyt minä seuraan minne vaan menet", vastasi Liv, laskien päänsä hänen rinnalleen. Mikä kirkastus Livin kasvoissa, kun hänen päänsä lepäsi Aslakin rinnalla! Ken olisi voinut tämmöistä uneksua? "Ja sinä kun et ole ainoatakaan sanaa tästä sanonut".

"Tuo sana on kielelläni pyörinyt monasti, tiedätkös, mutta minä pelkäsin että häpeisit semmoista kuin minä olen".

Hetken istuivat puhumassa keskenään.

"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon tästä", sanoi Liv.

Oli kuin Aslak olisi unesta herännyt. "Sinä et saa sanaakaan sanoa isällesi", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.

"Miksi en?" kysyi Liv kummastellen.

"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä", vastasi Aslak. "Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että tuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut pois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää ilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän voipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja seikat selviävät noin vähitellen".

Liv katseli häntä hellästi. "Saa olla niinkuin tahdot", sanoi hän, "mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et saa suuttua siitä, että sanon sen sulle -- mutta minusta tuntuu niinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä olet. Mistä luulet sen tulevan?"

Aslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. "Oh, se on vaan turhia luuloja, Liv", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. "Se on isäsi", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. "Nyt menen hetkeksi pois, mutta ei sanaakaan, Liv, muista se". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv meni takan luo ja pani padan tulelle.

Gunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.

"Sinä tulet myöhään tänä iltana", sanoi Liv.

"Niin, tulen myöhään". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen takan vierestä.

"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä", sanoi hän ja kätensä vaipui hermottomana.

Liv kääntyi. "Onko jotain tapahtunut?" kysyi hän.

"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt", vastasi Gunnar. "Tarvitsin vähän rahaa tänään kevät-työhön".

"Etkö siis saanut mitään?"

"Saanutko? -- Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki kammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun tullessani". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.

"Vaan anna mennä -- anna mennä", puhui hän itsekseen. "Älä anna mun valittaa, Herrani -- älä anna mun valittaa -- ainoastaan olla väkevä ja kova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi". Gunnar pani kädet ristiin ja painoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän kauan.

"Mutta onhan meillä Aslak", sanoi samassa lempeä ääni.

Hän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä äänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.

"Mainitsit Aslak'in -- niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin tyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies, kylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut". Gunnar oli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv seisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen päätänsä muutaman kerran.

"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä", sanoi hän vitkastellen.

"Sen teen", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa enemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.

"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen", sanoi Gunnar hetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. "En tiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa. Hänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä kärsimään".

"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään", ajatteli Liv. "Aslak oli kuitenkin oikeassa, odottaminen on paras".

KUUDES LUKU.