Chapter 2

Liv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän otsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli. "Tuopa vasta hupsupäinen", sanoi hän itsekseen, "häntä voi kiertää sormen ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä oli että sain sen tietää". -- Hän makasi vähän aikaa. "Uh! -- tämä käy jo kohta ikäväksi", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, "ja jos mun pitää maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin -- leikki ei olekaan niin hupainen, kuin luulin -- tule nyt äiti pitämään minulle seuraa, muuten koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt".

Myöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin kanssa.

"Onko nimesi Aslak?" kysyi hän katselematta mieheen.

"On".

"Mistä olet sen nimen saanut?"

"En tietä".

"Kuka isäsi oli?"

"En ole isääni nähnyt".

"Entäs äitisi?"

"En tunne äitiäni".

"Mistä olet kotoisin?"

"Oo -- minä löydettiin jostain tien varrella, jouduin sitten köyhäinhoidon huostaan tuolla itäpuolella ja muutamain hyvien ihmisten kasvatteeksi".

"Miksi sinä karkasit niiden luota?"

"En minä karannut, vaan onhan minussakin häpeätä. Enhän minä, pitkä ja vahva kun olin, voinut juosta edestakaisin kasvatus-isäni ovissa ja syödä häntä talosta pois, köyhä mies kun hän oli. Minun täytyi mennä ulos palvelemaan, ja nyt olen kulkenut seudusta toiseen päivätyössä, koettanut elämää monin tavoin ja pahaa kärsinyt. Mutta nyt, kuten näet, makaan tässä enkä pääse minnekään".

Gunnar ei vastannut kohta, mutta katseli häntä kauan. Rupesi sitten nyppimään peitettä. "Mitä lajia väkeä ne olivat, joiden luota sinä tulet?" kysyi hän viimein, "olivatko he Raamatun ystäviä?"

"No sen asian laita oli nyt niinkuin tavallisesti. Kyllä minua pidettiin kirja kourassa sekä kotona että koulussa".

"Sinä pidät kaiketi leikistä ja tanssista ynnä muusta senlaisesta?"

"Ei ne minua erittäin huvita. Miehet sanoivat minua 'Mustaksi Pekaksi', väänsivät naamojaan ja osoittivat sormea minulle juostessaan tanssiaisiin ja semmoisiin turhuuksiin, kun en minä lähtenyt heidän seuraansa, ja luulivat että minä pidin itseäni liian hyvänä siksi, niinkuin myös aina saarnasivat. Minä nyt en ymmärrä mitä semmoiset hyödyttää, on vaan ajan tuhlaamista minusta".

Gunnar katseli häntä hämmästyneenä. "Kuinka vanha olet?" kysyi hän.

"Kaksikymmentä vuotta kynttilämessunpäivänä".

"Hm -- harvinaista on saada kuulla nuoren miehen haastavan noin. Sinä olet kokenut yhtä ja toista, huomaan minä". Gunnar istui vielä hetken aikaa miettimässä. Sitten hän nousi. "Voit ripustaa röijysi tuohon naulaan ja jäädä tänne Haugen'iin toistaiseksi. Kyllä vast'edes sovitaan ehdoista".

Aslak katseli häntä kuin hämmästyksissään. Kumartui sitten alas, tarttuen Gunnar'in käteen, niinkuin hän paljaasta liikutuksesta ei saisi sanaakaan suustansa. Gunnar veti käden puolehensa. "Ei vielä mitään kiittämistä. Lopussa kiitos seisoo. Sen tahdon sinulle sanoa nyt samalla, että Haugen'ista kylään on -- pitkä matka. Sinun pitää luvata olla sitä lyhentämättä".

"Ymmärrän tarkoituksesi, ja minä lupaan".

"Hyvää yötä".

Gunnar meni, mutta tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin Aslak hyppäsi ylös sängystä, löi käden polveensa, nauroi ja hyppäsi huoneen ympäri kuin hullu. "Vai sinä tartuit touhuun, sinäkin Gunnar Haugen! En uskonut tämän näin helposti onnistuvan. Ha -- haa! jos olisit tietänyt --" Hän nauroi vieläkin ja uhkasi Gunnar'in jälkeen. Sitten pisti hän kädet housujen taskuihin ja rupesi töllistelemään pitkin seiniä. "Vai täällä sinun nyt pitää asua, Aslak, Haugen'in uusi renki. No -- no -- kyllähän se on parempi kuin juosta maiden ja mannerten halki muiden mustalaisten kanssa, lumessa ja tuiskussa nappeja kaupittelemassa. Se on naurettavaa tämä -- eilen noin -- tänään näin. Etpä en sikertaa lyö korttia mustalaisen kanssa, Gunnar Haugen, mutta ole varoillas ett'et nyt saa 'Mustaa Pekkaa'. Saat sekoittaa kuinka paljon tahdot ja pitää tarkasti silmällä, mutta kenen luulet saavan pampun ja voittavan pelin -- se olen minä, minä, etkös ymmärrä, sinä roisto!" Hän sylki Gunnar'in jälkeen, pyörähti ympäri saappaan korolla, nauroi, ojensi itseään suoraksi ja heittäysi taas sänkyyn.

Kaksi päivää sen jälkeen oli Aslak täydessä työssä Haugen'issa. Gunnar oli murtamassa itselleen uudispeltoa. Aslak oli pannut kiviä ja rankoja työntö-kärryihin ja sysäsi niitä aidan viereen, sinne kaataakseen, kun hän kuuli vihellyksen takanansa. Hän kääntyi ja aidan toisella puolella seisoi eräs akka kurkistamassa. Hän oli pieni ja kyyryselkäinen, muutamat pörröiset mustanharmaat suortuvat näkyivät huonon huivin alta, johonka koko pää oli kääritty. Otsansa oli matala, kulmakarvat tiheät ja ulospistävät ja niiden suojassa oli kaksi ympyriäistä, mustaa silmää, jotka varmaan sinua katselivat, vaikk'et koskaan voinut niitä kohdata omillasi, jotka milloin vaipuivat syviin koloihinsa, milloin ikäänkuin vierivät ulos sinua vastaan. Nuo silmät olivat kissan silmäin kaltaiset, kimalsivat kuin tulipallot pimeässä ja peloittivat sinua, vaikk'et itse tietänyt miksi. Muuten vaimo näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut sekä myrskyisellä että hyvällä säällä, sekä auringon helteessä että tuiskussa, niin tuntureilla kuin meren rannalla; sillä kovat, terävät kasvot olivat ilmasta ihan tummanruskeat. Mutta hän näyttikin siltä, kuin kestäisi talvi-yön kylmyyttä ja tuiskut tunturi-lakeilla, Sillä kun hän hyppi eteenpäin sauvansa nojassa, laihana ja kuihtuneena, oli ikäänkuin veretöin varjo olisi käynyt tietä myöten, johonka ei pahat säät eikä ilmat puuttuneet. Aslak tunsi vaimon, sillä samassa katsahti hän sitä paikkaa kohti, jossa Gunnar seisoi kaivamassa. Meni sitten akan luo.

"Tervetullut palvelukseen, poikani", sanoi akka irvistellen ja naurahtaen.

"Kiitos, äiti, mutta sinun täytyy astua alemmas, muuten hän voi sinua nähdä, tuo vanha pässinpää tuolla ylhäällä. Kuten arvannet, olemme jutelleet monta lystillistä sanaa keskenämme".

"Vai niin! -- hän ei sinua tuntenut? Mitenkä hän sinua vastaan-otti? Eikö hypähtänyt hän pystyyn kuin kyykäärmeen pistämänä, nähdessään sinua? Eikö hän kättänsä ojentanut, tarttuakseen sinun rintaasi? Ha -- haa -- jos olisi tietänyt sinun kuuluvan hänen sukuunsa, niin olisi lyönyt sinut kuoliaaksi kiveen jalkojensa juuressa". Ja vanhan eukon silmät säkenöivät.

"Minä koetin salata kasvojani niin hyvin kuin mahdollista, mutta hän ei pitänyt silmistäni".

"Kaiketi ei -- hän tunsi ne kohta, mutta nyt kosto sua perii, Gunnar Haugen! Luulit kai että vanha Guro oli maan mullassa jo aikoja sitten, mutta hän on sinua seurannut, Gunnar, etkä niinkään pian ole saava henkeä Gurosta lähtemään. Ole varoillasi, sillä nyt on kosto käsissä". Hän puri hampaat yhteen ja uhkasi sauvallansa Gunnaria. "Kas nyt sinun pitää olla älykäs ja varovainen, poikani", jatkoi hän, tarttui Aslak'in nuttuun ja taputti häntä olkapäälle, "sillä tätä hetkeä saavuttaakseni olen elänyt. Muista kaikki, mitä olen sulle sanonut, ja kaikki, mitä olet luvannut. Älä häpee mitään, äläkä pelkää mitään. Sinulla pitää olla silmä joka sormen päässä, poikani, sinun pitää vakoella ja lymyä ja sitten sitä kanneskella kauas ympäri maata. Niin, kylään vaan kaikki kerrassaan! Sinun pitää kertoa kaikki, mitä tiedät, sinun pitää lörpötellä ja valehdella, pilkata ja saastuttaa häntä niin paljon kuin voit. Älä jätä ainoatakaan puhdasta pilkkua häneen! Niin, tästäpä herras-elämätä syntyy, Gunnar Haugen! sinun pitää kammottuna kuleskella täällä kylien välillä. Sinun pitää tulla kaikkien ihmisten pilkan ja naurun esineeksi, sinä kopea roisto, joka et suinkaan alentuisi sylkemäänkään päälleni. Oo -- sinä olet toivova olevasi seitsemän syltä maan alla, Gunnar Haugen, mutta saas nähdä kuinka sinne pääset, kuka parkuasi kuuntelee. Vielä et ole saanut viimeistä kolausta. Talosi, karjasi on surmaan joutuva yhtenä ainoana yönä ja vanha Guro on seisova vieressä ja naurava sinulle. Silloin olet muistava tuota yötä, Gunnar, sillä Aslak ei niinkään pian kuole, näetkös. -- Niin, nyt saat olla älykäs, poikani, muista mitä olen sinulle sanonut, vääntele itseäsi kuin ankeriainen ja ole kepeä-jalkainen kuin kissa".

"Ei sun tarvitse olla huolissasi minun tähteni, äiti", vakuutti Aslak. "Minä olen usein pyytänyt riekkoja tuntureilla, äiti, ja luulenpa melkein että minulla nyt on ansassa yksi".

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Se on hänen tyttärensä Liv, ja ne molemmat riippuvat kiinni toinen toisestansa kuin kaksi heinätukkoa. Mutta nyt meidän täytyy erota, äiti. Hän katselee niin minun jälkeeni".

"Onnea siis, poikani".

Guro seisoi kauan katsomassa hänen jälkeensä, sauvaan nojautuneena, kun hän sysäsi työntö-kärryjä mäkeä ylös. "Kuinka kaunis hän on, kuinka väkevä ja notkea! Hän on sua kostava, Guro! Hän onkin isänsä näköinen, korkeakasvuinen ja solakka, tulta silmässä. Ha -- haa -- Gunnar Haugen! Lystillinen tanssi tämä vanhoilla päivilläsi mustalaisten ja heidän kakaransa kanssa!" Hän nauroi niin että vapisi, sitten hän yski ja hyppi ontuen poispäin.

Aslakin palatessa kysyi Gunnar, ken se oli, jonka kanssa hän puhui aidan vieressä.

"Oh, se oli vanha muija raukka, joka valitti kurjuuttaan. Hän kysyi isäntää, mutta minä en tahtonut vaivata sinua ja annoin sentähden hänelle muutaman killingin, mikä minulla oli taskussa".

"Sinulle kiitokset siitä. Mitä toiselle annetaan, se palaa kymmenkertaisesti meille takaisin, ja hyvä taito antaa lahjalle arvon".

"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin", sanoi Aslak, eikä heidän välillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.

KOLMAS LUKU.

Aslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin jääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella kädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän heidän välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin läsnä ollessa oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa paikassa, ei puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja väsymätöin hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän käskiessä sitä tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä Livin kanssa, silloinpa mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja naurusuinen, sanoja vyöri suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä, mustat silmänsä loistivat, hän kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin putosi käsistä ja hän ainoastaan katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi maasta tuolla idässä, kertoi karhusta, jonka kanssa oli ottelua kestänyt; hän kertoi tunturihuipuista, missä oli peuroja ajanut; kertoi kaupungista komeine rakennuksineen ja katuineen ihmisiä täynnä. Liv kuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska maailmasta tuolta ulkoa olisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä kantaen houkuttelevaa laulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran ajatteli Liv että Haugen oli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa kerta tuntea miltä auringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään maailmaa, vaikkapa vaan naapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja Aslak kertoili ja Liv kuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä Aslak oli niin kauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.

Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen sattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä huomaavinansa. Mutta Aslak -- niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili hieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa, saadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.

Ja sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita? Sinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin ennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä ikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun myöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi ja itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa, joka vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota tietä, ja aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä tapahtui se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon sammutteeksi! Entäs sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan ääressä ja katselit suoraan ulos ilmaan -- ympärilläsi oli pimeätä ja hiljaista, muut nukkuivat jo kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit avonaisen ikkunan edessä, hyräillen laulua, jota Aslak oli sinulle laulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua nähnyt, Liv, mutta minä sinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä, vaikka talvi oli tulossa ja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä ajattelit, kun istuit itseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv! Liv! onko musta Aslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää mennä maitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa. Niin, kyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin kauan läävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut väliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi sydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu? Ethän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi noilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on kiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket itseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot olevasi "kaikin puolin onnellinen". Liv! Liv! älä luota häneen liioin; näen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen niin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän vaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa ilmituleen. Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei häntä sen saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja sanat, hän niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi kyläläiset tarttuivat toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä sinua että isääsi sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena kirkon portin kautta. Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi siitä, ett'ei hän ollut kavala. Liv! Liv! kuinka sinun käy?

Talvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä pidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen sydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset katselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja hänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä hyvää.

Mutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee katselemaan Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana oliko hän kipeä.

"Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.

"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?" kysyi Liv.

"Et, kyllä se pian on ohitse. Se on semmoista, mitä talvi tuo mukanansa".

Eräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen evankeliumin 18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot käsiin kätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista nuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei nyt onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä, mutta silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen sieluunsa:

"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat! Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"

Hän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta tämä istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen puhtaille, kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät leikkaavat sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa ikäänkuin repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki kasvojansa, mutta suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän koetti nauraa, mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi, huone pyöri hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin, ja hänestä oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen lausuen: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee". Hän katsoi toiselle puolelle, hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi kuitenkin siinä tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin kiinninaulittuna tuoliin. Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli kuitenkin "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee", ja Liv istui siinä kirkkaana, valoisana lukien hänen tuomiotaan.

Seuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan tullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen ilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin istui hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti synkkämieliseltä, ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.

"Miksi et puhu isälleni?" kysyi hän, "ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain tuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen".

"Ei minulta mitään puutu", sanoi Aslak, "se on vaan semmoista, mikä haihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee".

"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina", jatkoi Liv, "ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun saa puhua jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin hiljainen".

"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla", sanoi Aslak säikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. "Sinä tiedät että usein olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani. Mitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit hänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole mielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin kuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä hyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä sitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä kuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä jok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan minusta ja jutuistani isällesi".

Aslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin nopeasti ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla ja katseli häntä lempeästi.

"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten", sanoi hän, "mutta minulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen sinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista kuunnella".

Aslak ei vastannut.

"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena", jatkoi Liv, "ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi, kiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en tuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin suora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit nähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle niin että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit. Arvaathan kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä niin yksinäni. Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa, kun olet murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä; en tiedä mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus sinuun, ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi".

Aslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena hiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.

"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! -- Entäs jo olisin konna, jos olisin tullut tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut että isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret kaikki, kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi ainoatakaan vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä --" Hän vaikeni, sillä Liv oli noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.

"Sinä melkein peloitat minua nyt", sanoi hän.

Aslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle jälleen.

"Äläpäs huoli lörpötyksistäni", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni. "Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä päivää, jolloin sinua pettäisin".

Hän tarttui Livin käteen, pudisti sitä ja katseli hänen silmiinsä. "Mutta minun on niin paha olla tänä iltana", lisäsi hän, päästi käden ja katseli laattiaan. Näin hän istui hetken. Liv seisoi vielä.

"Luenko sinulle vähäisen?" kysyi Liv hiljaa.

"Ei -- ei --", änkytti Aslak ikäänkuin pelästyen. "Vaan -- lue minulle jotain kuitenkin, niin olet hyvä", sanoi hän taas hetken kuluttua. Liv meni, mutta palasi pian kirja kädessä.

"Muistan lapsuuteni ajoista kerrotusta pojasta, joka juoksi pois isänsä luota, tuhlasi perintönsä ja muuttui aivan kurjaksi; mutta sitten hän katui ja palasi kotia jälleen ja isä otti hänet syliinsä. Lue se minulle jos voit sen löytää".

"Kyllä sen hyvin tunnen", sanoi Liv, kääntäen kirjan lehtiä. "Nyt saat kuulla". Ja Liv luki heleällä ja kovalla äänellä kertomuksen tuhlaaja-pojasta. Aslak istui kuuntelemassa ja kyynel toisen jälkeen vyöri hänen poskiansa myöten.

"Kiitos", sanoi hän, mutta nyt saat mennä, minä tahtoisin mielelläni olla hetken aikaa yksinäni". Liv nousi ojentaen hänelle kättä.

"Hyvää yötä siis, nuku nyt hyvin, että olet terve huomenna". Aslak piti hänen kättänsä. "Kuinka hyvä sinä olet", sanoi hän katsellen häntä, "sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua".

Kun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi tytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut Raamatun hyllylle.

"Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana", sanoi hän.

"Olen lukenut hänelle", vastasi Liv.

"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu istuessaan luonasi?"

"Ainoastaan mitä hyvää on", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin hengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi poskipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti Aslakin pyynnön, "enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on", arveli hän.

Gunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.

"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta, nyt häneltä tuskin sanan saa", sanoi hän hetken vaiti oltuansa. "Minusta tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?"

Liv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli saanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin hankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä olit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän; sillä silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän".

"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja kaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin varsa, mutta sitten --" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui hermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui ajatuksissaan. Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa jotain päältänsä. -- "Olen aikonut antaa Aslakin lähteä kaupunkiin huomenna toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä mitenkä hän sen asian suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?"

"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina, hänessä on kova levottomuus, sanoo hän".

Gunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn, oli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin. Gunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.

"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" sanoi Gunnar.

Aslak hypähti seisaalleen. "Sinäkö, isäntä?" sanoi hän vähän hämillänsä,

"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään Svartsidin? En voi sitä elättää talven yli".

"Pitäisikö minun?"

"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä". Vielä muutamia sanoja sanottuansa Gunnar meni.