Part 8

Tämän käynnin ensimmäisenä seurauksena oli, että Tomasinen täytyi saada puhua jonkun kanssa. Sillä maailmassa oli toki kehnompaakin perintöä kuin Kurtien; hän tahtoi saada selon. Arvelematta hän valitsi sen miehen, jota kohtaan tunsi syvintä kunnioitusta, "vanhan" Greenin. Niin varmasti kuin tuli ehtoopäivä, asteli vanha Green joka päivä siitä ohitse; kävely ulottui pitkin kasvitarhaa oikealle, sinne mistä tie oli ennen kulkenut ja missä nyt polku vei ylös metsään. Tämä kierros mäissä ja metsissä oli rovasti Greenin rakkain. Tomasine piti häntä silmällä puutarhaportin luona, mutta Green ei viime aikoina juuri koskaan kävellyt yksinään -- suutari Nils Hansen oli hänen mukanaan, kaupungin omituisin mies, muuten naimisissa naisen kanssa, jonka Tomasine tunsi ulkomailta ja joka oli ollut hänen ystävättäriään.

Eräänä päivänä pälyillessään puutarhaportin luona nähdäkseen, olisiko rovasti yksinään, Tomasine kuuli hänen ja Hansenin äänet kaukaa alhaalta mäestä. Mormonit alkoivat siihen aikaan tulla ensimmäisten lähettiensä välityksellä tunnetuiksi Pohjoismaissa; lehdet julkaisivat alituiseen jotakin tuosta uudesta opista. Suutari Nils Hansen puhui kovalla äänellä. "Mormonit?" hän pauhasi. "Me olemme itse niin hyviä mormoneja kuin nekin siellä Amerikassa. Kuinka monta vaimoa on miehellä, ennenkuin hänet kirkossa vihitään? Ja jälkeenpäin sitten? Kauppamiehet ovat pahimpia; mutta muut myöskin."

He tulivat lähemmäksi, ennenkuin rovasti vastasi: "Katsokaas, Hansen, minä lähden siitä, että ne suvut, jotka ovat päässeet monogamiaan, todelliseen monogamiaan --"

"Mitä _se_ on?"

Rovasti pysähtyi: "Se merkitsee yksiavioisuutta; polygamia on moniavioisuus."

"Vai sillä lailla!"

"Niitä sukuja, jotka ovat saavuttaneet todellisen monogamian, ei ole kovinkaan monia; useimmat ovat vielä polygamisia."

Taaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: "Niin, se on, kautta kaiken, minunkin mielipiteeni!"

Rovasti: "Edistys on siinä, että ne häpeävät..." Tomasine ei kuullut enempää.

Maailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli Tomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla siedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin salaista useimmissa.

Kun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse, meni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin yleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti. Hänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin järjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan oli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli ottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin että kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut valvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen tapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen pahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin ulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten pankin, _Säästörahaksi_ nimitetyn, ja että se auttoi monia pikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi. Kaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat vastauksensa kalvamassa perustoita.

Oli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar, kaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut neitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi useita "erinomaisia" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari Hansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut suutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin, saatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten, hullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine hartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän selkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten naimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä. Mutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua -- ja maksaa sen myöskin.

Hän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia kuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa kotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa perusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine liikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti tuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.

Juuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi ilmi, mikä John Kurt oli, -- siitä, ettei toinen ollut sanallakaan varoittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin koettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.

95 95

Mutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on valittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin, -- niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle toisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?

Ja niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä vanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo omituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja ja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö, joka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut. Laura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen. Toisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui siitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset harvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan. Ystävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan. Laura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli pikku veräjälle päin, mutta nousi nyt -- ihmetellen, punehtuen ja hiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.

Molemmat olivat aluksi hieman jäykkiä. Pieni, tummatukkainen tytön tylleröinen istui jakkaralla opetellen neulomista; hän katsoi heihin viisaasti, mutta hänet lähetettiin nyt pois. Äiti ymmärsi heti, että heidän, entisaikojen ystävätärten, piti saada olla kahden kesken ja tehdä tiliä. Ja niin he saivatkin.

Useiden johdantojen jälkeen Tomasine esitti valituksensa häntä kuten kaikkia ystävättäriänsä vastaan, hellävaraisesti, mutta kuitenkin käsitettävästi. Laura vastasi: Kun tyttöä ei itseään loukkaa sellainen elämä kuin John Kurtin viettämä, ei ole muiden hyvä puhua hänelle siitä. Laura puolestaan oli evännyt useitakin miehiä juuri siitä syystä, että he olivat tässä suhteessa olleet epäiltäviä tai enemmän kuin epäiltäviä. Mutta Hansenin hän tiesi siinäkin suhteessa oikeaksi mieheksi.

Iso Tomasine tunsi pienenevänsä pikku Lauran varmojen silmien ja rauhallisen puheen edessä. Syyttäjän korkealta tasolta hän putosi alas syytettyjen sekaan, -- ja putous oli huimaava. Ylväästi hän oli pysynyt korkeudessaan monta vuotta, ja pelkästään muutamat parissa minuutissa lausutut sanat olivat hänet syösseet sieltä.

Hän ei nyt pitänyt omaa kyvykkyyttänsä suuressakaan arvossa; niin, hän oli hetkisen onneton siitä, että oli ollut niin kovin lyhytälyinen. Hän ihan kaipasi koettaa, oliko hän yhtä tyhmä muussakin, mutta sai sentään pian sen verran tasapainoa, että käsitti olosuhteidenkin voivan osaksi johtaa jonkin asian yksipuoliseen oivaltamiseen.

Hän istui siinä puhumatta, kuulematta; äännähteli yksitavuisia vastauksia. Laura käytti tilaisuutta mennäkseen hommaamaan suklaata ja pyytääkseen miestään siksi aikaa tulemaan sisälle. Pahaksi onneksi tällä ei juuri sillä hetkellä ollut siihen aikaa, mutta hän oli kuitenkin Tomasinen vierailusta niin iloissaan, että hänen täytyi pistää päänsä sisälle ovesta ja sanoa se. Hänellä oli helmanahka edessään ja polvihihna vasemmassa kädessään; Tomasine nousi tarttuakseen hänen oikeaansa, mutta hän näytti sitä nauraen, se kun ei ollut kateltavassa kunnossa. "Tahdoin vain sanoa monta, monta hyvääpäivää vanhalle ystävälle!" hän virkkoi omalla tavallaan ja vetäysi nyökkäillen pois; mutta samassa tuli pikku Augusta jälleen sisälle myymälästä kuultuaan isänsä äänen. Mies pisti päänsä taas ovesta: "Katsokaas tuota! Minä sanon aina, että mustapintaisen on naitava vaaleaverinen; silloin sitä tulee jonkinlaisia lapsia!" Hän hykähteli.

Augusta oli tavattoman iso ja voimakas ikäisekseen -- hän oli kai vuotta vanhempi Tomasia --, ja saadessaan hänet nyt luokseen ja puhuteltavakseen Tomasine ihmetteli tätä lasta. Silmissä ja otsalla säteili kuin aikaihmisen kirkkautta; hänen puheensakin oli hyvin selkeätä. Tyttö oli vastakohta hänen omalle hermostuneelle punapäällensä, joka ei milloinkaan tehnyt kolmea kysymystä samasta asiasta, vaan tohahti yhdestä toiseen, -- hän oli virkistävä vastakohta ulkonaisesti ja sisällisesti.

Pikku Augusta ei lakannut kysymästä, ennenkuin kaikki oli selvillä; vasta sitten hän kävi levollisesti käsiksi seuraavaan asiaan, josta ehkä oli mainittu. Hänen kätensä olivat pyöreät ja kuitenkin kiinteät; Tomasin olivat laihat, pisamaiset, ja rauhattoman näköisetkin. Tytön tukka oli tumma ja tavattoman tuuhea, mutta silti sileänä palmikossa. Tomasin tukka törrötteli punaisina töyhtöinä, jotka kasvoivat ikäänkuin hajallaan; siinä ei ollut koskaan järjestystä havaittavana, niin että Tomasine oli vast'ikään leikannut sen lyhyeksi. Poika oli luiseva ja laiha, tyttö täyteläinen, mutta tervettä voimaa uhkuva. Tomasine muisteli itseään lapsena; miksi ei hänenkin lapsestaan ollut tullut sellaista? Hän tunsi kateuden tapaista. Augustan pikku samettiröijyssä ei ollut ainoatakaan tahraa, vaikkei se ollut laisinkaan uusi; Tomasine haeskeli sellaista katseillaan niin kauan, että koko tyttö tuntui hänestä tukevalta, kimmoiselta sametilta.

Äiti toi kamariin suklaata. Nyt oli jää sulanut, ja keskustelun aiheita ilmestyi yltä kyllin, etenkin sitten, kun Augusta oli taas lähetetty pois. Tomasine kysyi, miten tämä lapsi oli tullut niin viehättäväksi, niin rauhalliseksi, niin ymmärtäväiseksi, ja hänen täytyi nyt kuulla, ettei lapsi ollut koskaan osoittautunut levottomaksi. Ei ensi alussakaan? Ei koskaan. Ja virkku ja reipas ihan pienestä typykästä. Tomasine oli kaikkein vähimmin ajatellut sanoa mitään pahaa pikku Tomasistaan, mutta vastakohta oli niin suunnaton. Ja niin tuli esille, mitä _hän_ oli saanut kestää ja miten herkeämättömästi hänen vieläkin täytyi pitää poikaa silmällä.

Laura sai hänen puhellessaan sen varman käsityksen, että tämä oli ajan mittaan Tomasinelle liikaa ja siitä syystä vaarallistakin. Niinpä he molemmin läksivät yhdessä rovasti Greenin puheille, ja siitä päivästä lähtien nähtiin tuon muhkean herrasmiehen pitkäliepeisessä takissaan ja leveä hattu päässään usein suuntaavan kulkunsa ylös puistokäytävää lähtiessään ehtoopäiväkävelylleen, eikä kasvitarhan takareunaa myöten kuten ennen.

Edelleen Tomasine joutui vähitellen väleihin entisten ystävättäriensä kanssa; he liikuskelivat taas kartanon puutarhojen leveillä käytävillä, useat lapsiaan talutellen. Niin palasi ajan mittaan hänen elämäänsä iloa ja luottamusta -- ja apua.

Sillä nyt, kun Tomasin kasvatuksen piti alkaa, se tapahtui toiseen tapaan, kuin hän oli ajatellut. Poika joutui kouluun, -- kouluun, jota Tomasine itse piti hänelle ja joukolle pikku tyttöjä, ystävättäriensä lapsia. Alussa tämä pojasta oli uskomattoman veikeätä; hän oli pohjattoman onnellinen ja avulias, jopa uhraavainen. Mutta vähitellen kuullessaan toisilta pojilta, että oli häpeä liikkua pelkkien pikku tyttöjen parissa, hän tahtoi myöskin tietää, miksi hänet oli siihen tuomittu. Eikö äiti voinut lähettää niitä kaikkia takaisin kotiin ja ottaa tänne poikia tilalle? Hän mankui tätä, riehui, itki; mutta tyttöjen seurana hän pysyi. -- Jospa hän vain voisi käsittää, mitä hyötyä siitä oli!

Mitä kaikkea nimittäin täytyikään hänen kärsiä niiden poikien taholta, jotka kävivät yleistä poikakoulua! Ja joilla oli _miehiä_ opettajinaan! Kun hän vain pisti päänsä puutarhamuurin yli, kuuli hän: "hamehousu", "lellivauva", "akkaprinssi", "röökynäpisama". Varsinkin tätä viimeistä! Sillä hän oli hirmuisen pisamainen, ihan punapilkkuinen kasvoistaan ja käsistään; lisäksi hänellä oli tuo häpeämätön punainen tukka. Ajatellakin sitten itseään mainittavan, koko poikaa, pisamaksi, röökynäpisamaksi, kuin hän olisi pelkkä pisamatäplä tyttöparvessa! Voi hyväinenaika, kuinka hän halveksi tyttöjä!

Mutta jos hän rohkeni lausua tämän heille itselleen, -- ja sitä kaipaa useastikin poika, jolla on sydän oikealla paikalla; hän ei voi alituiseen vain ääneti halveksia, -- niin hän sai selkäänsä, todellisesti, hirveästi selkäänsä -- äidiltäänkö? se toki olisi vielä voinut käydä päinsä; ei, noilta samaisilta viheliäisiltä pikku tytöiltä! Toiset pitelivät häntä ja raastoivat hänet kumoon, ja toiset löylyttivät häntä, eivätkä ollenkaan leikillään; se kirveli vietävästi. Ja äiti seisoi siinä katselemassa ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet tulivat silmiin ja hänen täytyi ottaa kakkulat nenältään kuivatakseen ne.

Tytöt eivät tahtoneet tietää mistään pienestä vallanhimoisesta tyrannista keskuudessaan, mistään kopeasta nuoresta herrasta. Saatuaan työnsä valmiiksi he sanoivat hänelle, että kohtelias seuramies, hyvä kumppani, oli aina tervetullut; ja jos hän siihen irvisteli, niin taas uudestaan, maahan jälleen ja selkään, enemmän selkään, yhä enemmän selkään. Sitten he niiasivat, yksi kerrallaan, kun olivat valmiit; heitä oli niin kovin monta, he vain huvittelivat.

Mutta pahin on vielä kertomatta. Yhteen noista "tytöntypyköistä" hän oli samaan aikaan kuolettavasti rakastunut; sen tiesi tyttö itse, se kiittämätön ruoja, ja sen tiesi Tomasin äitikin. Hän oli varma siitä, että hänen äitiänsä varsinkin tästä syystä noin kamalasti nauratti. Se oli niistä kovakätisin, Augusta Hansen, Lauran tytär, -- Augusta, jonka kanssa hän oli kirsikoita syönyt yhdessä, siten nimittäin, että he ottivat ne toistensa suusta, ensin Augusta hänen, kun hän piti kantaa suussaan ja marjaa huulillaan; sitten hän Augustan. Augusta oli hänelle lahjoittanut vyönauhansa ritarimerkiksi hänen -- ypö yksinään muuten -- pitämiinsä turnajaisiin. Augustalle oli hän vastavuoroon lahjoittanut koko kokoelmansa tyhjiksi puhallettuja munia; hän oli itse kerännyt niistä jok'ainoan. Silloin hän oli pyytänyt siihen äidin lupaa, sillä se ei voinut oikein käydä päinsä ilman. Hän oli kuiskannut sen takaa päin äidin korvaan; tämä ei sillon saanut katsoa häneen. Ja äiti oli kysynyt, pitikö hän Augustasta, ja hän oli äidille uskonut, että etenkin tukasta. Ja Augusta oli myöskin kiltein ja viisain. Se, mitä Augusta sanoi, oli oikein. Ja siitä oli äitikin ollut yhtä mieltä; hän ei ollut nauranut. Mutta nyt hän seisoi katselemassa, kuinka Augusta häntä kurmoitti, sillä Augustan kädet ne mäikyttivät pahimmin.

Moisen petollisuuden jälkeen -- eikä näin, sen pahempi, tapahtunut ainoastaan kerran, vaan milloin hyvänsä! -- oli hänellä tapana olla pitkän aikaa puhumatta Augustalle; kerran hän sai olluksi vaiti kolme päivää. Äitiä kohtaan hän koetti samaa, mutta hän ei saanut koskaan pysytyksi totisena, kun äiti katseli häntä; tämä houkutteli hänet alinomaa nauramaan. Sitten hän yritteli vakavammalla, säännöllisemmällä neuvottelulla saada syntymään toista järjestystä vastaisuudeksi; tämä kiistahan ei koskenut sen vähempää kuin sukupuolten oikeata suhdetta, -- suhdetta, jonka syvyyttä hän ei tosin vielä pohjannut, mutta jonka hänen miehinen vaistonsa ilmaisi olevan hullulla kannalla täällä ylhäällä kasvismaalla; tämä täytyi saada toiseksi. Mutta siitäpä ei vain koskaan valmista tullut.

Oikeastaan hän piti rovasti Greeniä pahimpaan vikapäänä. Yhdestä asiasta hän oli ihan varma, -- että rovasti Green se oli keksinyt hänellekin pakolliseksi soittaa pianoa, kuten pikku tytöt. Kukaan muu poika ei istunut siten takomassa. Tomas vihasi pitkäliepeistä, kyömynenäistä, tuuheakulmaista pappia, joka aina kävi siellä ja myhäili hänet nähdessään; hän vihasi tätä siinä määrin, että maaliin ammuskellessaan aina koetti piirustaa hänet ja osua häntä takkiin, nenään, silmään. Mutta osuipa hän pappia mihin hittoon tahansa, ei vain tullut mitään muutosta; pianonsoitto jatkui, tytöt pysyivät, ja jos hän jonakin päivänä saikin poikia kasvismaalle, eivät he hyvässäkään lykyssä saaneet olla yksikseen. Eipä vainkaan, nuo kiusalliset tytöt laahautuivat kaikessa mukana. Ja sitten tuli kaikkia jälkijuttuja, -- joko jostakin, mitä joku poika oli tehnyt tai sanonut ja mikä sai aikaan, että siitä pojasta oli suoriuduttu; se ei sinne enää koskaan tullut, -- tai myöskin siitä, että Tomas itse oli tahtonut rehennellä toveriensa silmissä ja olla isoa miestä. Tästä hän sai jälkeenpäin löylytystä. Toisinaan he olivat osittaneet hänen rikkomuksensa pikku eriin, joten hän ensin sai selkäänsä yhdestä asiasta ja sitten toisesta.

Augusta oli aina rökittämisen puolella, hän iski hanakimmin, lainkaan muistamatta kirsikoita tai munia tai pikku palveluksia. Lukemattomat kerrat Tomas vannoutui erilleen koko ystävyydestä ja uskollisuudesta; mutta kun sitten Augusta ei siitä vähääkään välittänyt, vaan leiskui tuossa tuuheine palmikkoinensa, vantterilla jaloillaan ... niin, silloin hän suvaitsi alentua. Hänen piti antaa tytön ymmärtää, ettei hän tyttöä kenties pelkästään halveksinutkaan; oli kuitenkin mahdollista tytön saada armokin. Augusta ei ollut häntä näkevinänsäkään. Ja niin oli loppuna, ettei Tomasista ... näyttänyt kannattavan muistella sitä sen enempää.

Merkillistä oli Augustassa, että hän tuli aina hallinneeksi, vaikk'ei siitä välittänytkään. Hän antoi muiden vallita viimeiseen asti; hänestä oli kerrassaan yhdentekevää, kuka vallitsi ja mitä toiset saivat päähänsä. Mutta joka kerta, kun takelsi, ohjasi _hän _ asian ladulleen. Voi hyväinenaika, kuinka Tomas häntä ihaili ja kuinka usein hän sen tytölle lausui! Ja vihoitteli itsekseen, kun ei voinut tekeytyä välinpitämättömäksi. Augustan kanssapa hän viimein joutui kumppanuuteen pianonkin ääressä, -- ja siitä lähtien tuli pianonsoitto hänelle kaikista aineista rakkaimmaksi.

Näiden ensimmäisten kiistavuosien jälkeen tuli toisia; hän saavutti nimittäin viimein sen verran etevämmyyttä, että ilkesi tunnustaa tyttötoverinsa. Vieläpä hän alentui ottamaan vastaan apuakin heiltä, milloin toisia poikia oli ulkopuolella haastamassa häntä tappeluun; niin -- kuka olisi osannut sitä ajatella? -- tulipa aika, jolloin hän uljaan sisukkaasti otteli urheitten ystävättäriensä puolesta, -- etenkin milloin joku poika oli nimittänyt Augustaa "suutarintyllykäksi", jopa "pylsyksi". Silloin hän olisi halusta "mennyt kuolemaan", eikä se ollut pöyhkeilyä, sillä yhdeksänvuotiaana hän oli vähällä runneltua vaivaiseksi, kun oli tuollaisesta syystä hyökännyt kymmenkunnan kiusanhengen kimppuun yhdellä kertaa, niistä oli vähintään kolme monta vuotta vanhempia kuin hän. Se oli hänen ylpein hetkensä, kun hän makasi verekset etikkakääreet ohimoilla ja Augustan piti päästä niitä vaihtamaan äidin sijasta. Nyt, kun hän oli _todellakin_ tehnyt jotakin puhumisen arvoista, -- eikä lupaillut.

4

Viimeiset vuodet puutarhassa

Tähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.

Ensinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli kaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa erään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat viettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman huolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin ystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet elättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän nimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva Rendalenin luo "koetteelle"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi vuotta vanhempi Tomasia.

Karl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei otsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät, suu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli hiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään sisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella puolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä varten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan ja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään toverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi nyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi lopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.

Kaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin suuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen ympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä oli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he eivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona. Eikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas oppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa pysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi niin usein kuin tahtoi, -- ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl oli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties myöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut; hän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka paljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä Tomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.

Karl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan vaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin; tässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi, että Karl oli pohjaltaan tyttö, -- yksi tyttö lisää talossa, mutta ei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää kumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan tai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen sijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten hänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli niin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat Tomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin tästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat olla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan. Kuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka kerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi ja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli niin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä harjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti "ruikutusrukoilija" ja "itkupirri". Asia tuli kahta hullummaksi, kun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi kuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää kuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.

Karlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla marttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo toiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää! Siitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.

Mutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia kohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi hän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli viime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta. Joka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan; siksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei uskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.