Part 6

Jälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää puhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että hän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva Rendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, -- toisen silmät epävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta suurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen täyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan -- hänen litteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta --, kiirehti Andreas Berg sanomaan: "Hyvä, se tapahtuu!" Toinen otti nyt kakkulat nenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi itselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä välin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.

"Hyvä Berg", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, "ettekö voi kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun muotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä aina tehdä eroa, -- poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei niitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? -- Ymmärrättekö minua?"

"Kyllä, rouva. -- Mutta --?"

"Mitä tahdotte sanoa --?"

"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata --?"

Toinen mietiskeli. "Jos joku huomaakin, niin huomatkoonpa, Berg."

"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu."

Ja se tapahtui, -- hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta, palaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli käryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein jokitörmän työmaille asti.

Sitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen kanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa hoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi. Perhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.

Heti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:

_Rouva Tomasine Rendalen aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta._

Laillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita hänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja piti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja taloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä piti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä päätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi; mutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.

Hänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli tärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle, niin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden ihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja melkein heti kylvyssä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa pitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä kalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli ympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus edellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin jälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena Rendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei ollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli silloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan äärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta muutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.

Mutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin kuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta esille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä valoisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai sellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia, että samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki esille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena oli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle ratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen näkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten hänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.

Mitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä tuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän erkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli sinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi vastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin hiessä makuulle, -- ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että hän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan suunniltaan.

Hän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti voipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen ensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja epätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka ratkaisisi. -- Jos se on tumma -- ajatteli hän, -- niin olen tuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se _tulee_ tumma; tuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän jäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä; minä en saa ajatelluksi _sitä_, mitä tahdon.

Sitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad Kurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia. -- Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy? Joskaan eivät sekoittumattomina -- en vaadi niin paljoa! -- niin kuitenkin vallitsevina. -- Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti, kunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten ratkaistua.

Äärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen. Ensimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa taitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne eivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin. Siihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää ollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. "Mutta ottakaa toki se kaula pois!" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat "pois, ottakaa pois!" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John Kurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois; häntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen valkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät "ärrät" parahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä voivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut todella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät syrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän keräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät, kuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli heikon kitinän ja "Poika, rouva! Te olette saanut pojan!" ja sitten lempeästi ja viihdyttävästi: "Tomasine, sinä olet saanut pojan."

Hiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu; nyt se kohdistui sanaan "poika"; hänellä oli poika. Sitten tätä riemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. "Tukka?" sai hän ihan hiljaa kysytyksi; hän ei jaksanut enempää. -- "Punainen, rouva."

Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea, kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, ... se oli..., hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.

Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi kauhistus.

Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, -- miksi aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.

Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä, jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki... kulmakarvat, omansa, sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.

Se oli liian paljon, -- liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.

Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin. Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä hänen äidilliseen rintaansa.

Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.

ERÄS PUHE

1

Valtaistuimelta syökseminen

Rouva Tomasine Rendalen vei itse lapsensa kastettavaksi ja antoi sille oman nimensä. Pikku Tomasin kehto oli hänen makuusijansa vieressä, ja siinä huoneessa Tomasine oleskeli; siitä tuli hänen luku- ja työhuoneensa, etuhuone oli tyhjä kuin kylmilleen jätettynä.

Hän sai ystävättäriltään Englannista, Ranskasta, Saksasta kasvatusta käsitteleviä kirjoja kolmella kielellä! Mutta hän pani ne kuitenkin pian syrjään liian epämääräisinä tai oikullisina. Sitten hän ryhtyi laajentamaan tietojaan yleensä; hän tahtoi olla pojan opettajatar kaikessa, hän eikä kukaan muu!

Mutta pojan päästessä puolen vuoden vanhaksi se työskentely kärsi suuria häiriöitä, sillä hän oli levoton lapsi. Lääkäri vakuutti, ettei pojalla hänen nähdäkseen ollut mitään vaivaa; hän ei kirkunut kivusta. Mutta jos esimerkiksi ei ollut paikalla siinä silmänräpäyksessä, kun poika avasi silmänsä, nimittäin se, jolla oli ruoka, silloin ei hän kirkunut ainoastaan, kunnes äiti tuli -- siinä olisi voinut olla kohtuutta --, mutta sitten, kun hän oli tullutkin ja nostanut lapsen rinnoilleen, kirkui tämä maidon valuessa suupielistä. Imaisi taas muutamaan kertaan, hellitti ja parkui; hän ei voinut unohtaa.

Kun oli tekeillä jotakin, mitä hän ei tahtonut, kirkui hän itsensä siniseksi, sätki ja tekeysi kankeaksi; toisinaan Tomasinesta tuntui, kuin hän ei olisikaan ihmistä helmassaan pidellyt, vaan vaihdokasta. Lapsen ollessa yhdeksän kuukauden vanha täytyi hänen lakata antamasta rintaa; se kiihtymys ja säikky, jossa lapsi häntä piti, vaikutti maidon kautta takaisin lapseen. Taistelu, joka nyt nousi, oli julma. Sitä kesti kokonaista kolme päivää ja yötä. Koko tänä aikana ei häntä saatu maistamaan pisaraakaan vierasta ruokaa, paitsi mitä häneen saatiin viekkaudella. Ja kun Tomasine liehui tuvassa tai käytävässä kuunnellen noita käheitä kirkauksia, joiksi pojan ääni oli painunut, eikä saanut näyttäytyä eikä auttaa, -- silloin hän muisti useammin kuin kerran häpeäkseen, mitä oli ajatellut ja päättänyt, ennenkuin lapsi syntyi. Poika itki sisäpuolella, ja äiti itki ulkopuolella; kukaan ei saanut häntä poistumaan sieltä.

Ja tällä pojan ensimmäisellä suurella sodalla maailmassa, saada pitää äidinmaito, ei ollut taistelulla terveellistä vaikutusta, sillä siitä lähtien hän tahtoi vielä entistä pahemmin saada kirkumisella itselleen kaikki. Tomasine oli voimakas, kärsivällinen ihminen, mutta poika rasitti hänet sekä laihaksi että hermostuneeksi. Hän ajatteli pulan korjautuvan lapsen tullessa isommaksi ja odotti, kunnes tämä pääsi vuoden vanhaksi, ja jäi vielä sittenkin odottamaan; mutta mitä enemmän poika vaurastui, sitä itsepintaisemmin hän itki.

Täytyi siis valita määrätty menettelytapa. Professorikirjat eivät tähän riittäneet, tai hän ei ollut niitä ymmärtänyt. Hän kyseli sitten kokeneilta ihmisiltä ja sai neuvoksi hauskutella häntä lakkaamatta. Se auttoi tovin; lapsi vaikeni, kun näki jotakin uutta. Mutta samaa ei hän tahtonut nähdä uudestaan enempää kuin enintään kahdesti; jos äiti unohti sen, joutui poika niin raivoihinsa, ettei edes mikään uuden uutukainen kyennyt häntä viihdyttämään.

Sitten joku toinen neuvoi häntä antamaan pienokaisen kirkua -- kirkua niin paljon kuin mieli teki. Ikuiset vallat, sitä karjuntaa! Jos hänet olisi valittu koko kaupungin kiusan ja vaivan edustajaksi, ei hän olisi voinut hoitaa tointansa paremmin. Ei, ajatteli Tomasine, tämä vain rääkkää hengen sekä pojalta että minulta. Hän heittäysi sitten ihan päinvastaiseen; hän ryhtyi arvailemaan pojan ajatuksia jo kauan ennen, kuin tämä niitä saisikaan ja oli hänen mielikseen kaikessa. Se auttoi; -- mutta jos hän arvasi väärin, ei hyödyttänyt edes oikea arvaaminen sitten. Äidillinen alamainen ja orjatar joutui kuten monet ennen häntä niin pitkälle hädässään ja epätoivossaan, että päätti nousta kapinaan. Pikku hirmuhallitsija oli syöstävä valtaistuimelta. Vallankumous puhkesi 6 -- kuudella -- läpsäyksellä hänen armonsa nimettömälle. Kaikki sisäisen sodan kauhut osoittausivat oitis; mutta toiset kuusi, seitsemän, kahdeksan, kahteentoista asti seurasivat perässä. Luopua iäkseen vallasta on vaikeata vajaan kahdenkin vuoden vanhalle tyrannille, joten taistelu oli kestänyt useita tunteja, ennenkuin -- hän antautui? ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt; mutta -- hän nukahti.

Niin menehtyneeksi oli Tomasine käynyt kuukausien rauhattomuudesta, pelosta ja yövalvonnasta sekä nyt taistelusta, että hän värisi ja hikosi. Hän nojausi nukkuvan yli kuten Davidin sanotaan seisseen Saulin vuoteen yli kumartuneena; hänen kävi kukistunutta suuruutta sääliksi. Hän kuuli tämän maatessaan nikottelevan avuttomuuttaan; hän näki viimeisten kyynelten kuivuvan poskelle, nyrkkiin puristuneiden käsien tempoilevan, ohuen päänahan aaltoilevan. Kuka olisi poikaa kohtaan hyvä, ellei hän? Kuinka hän ikävöitsikään pojan heräämistä saadakseen oikein näyttää hänelle kaikkein lempeimmän sävynsä, kisaillakseen hänelle ja tehdäkseen hänen kanssaan kaikki ne pikku temput, jotka hurmaavat jokaista äitiä. Erittäinkin hän toivoi saavansa lapsen suipistamaan suunsa suutelolle. Sen tehdessään oli poika vastustamaton.

Vihdoinkin hän alkoi liikahdella ja hieroa nenäänsä; äiti kärsimättömyydessään pujotti kätensä hänen alleen ja painoi päänsä hänen kasvojensa likelle, saadakseen niistä terveen elämän tuoksua.

Silloin pojan suu vääntyi parahdukseen; epätoivo nousi silmään, musta, yhä mustempi, ja vihdoin hän puhkesi kirkumaan, -- kauhistuneeseen ja kauhistuttavaan kirkunaan, vääntäytyen äidin luota käsillään, päällään, ruumiillaan!... Hänen täytyi kiireesti päästää lapsi ja kutsua sisarensa. Tälle poika heti kohotti pienet käsivartensa, tämän rintaa vasten hän painautui oikein ollakseen turvassa.

Hylätty äiti seisoi tätä katsellen, ja samalla ajatteli hän nyt ajautuneensa kompassin ympäri, nyt oli hän siinä, mistä muutamia kuukausia aikaisemmin oli aloittanut. Ensin tuli surkean voimattomuuden tunne, sitten syvän häpeän, ja äkkiä hän sieppasi sisarelta pojan ja hoiteli hänet itse, tahtoipa tämä tai ei. Poika kiljui kaiken aikaa täyttä kurkkua, ja kun hänet oli siistitty eikä hän tahtonut ottaa ruokaa äidin kädestä, ropsahteli läpsäyksiä ja sateli sanoja, eikä äiti herennyt, ennenkuin poika koetti koota kaikki voimansa vaietakseen ja tosiaankin sai äänensä taukoamaan, haukkoen ilmaa kuin läkähtymäisillään.

Vähitellen oli kapina peloiteltu hillityiksi hiiskahduksiksi lukittujen ovien taakse; jos ne yhden ainoankaan kerran pyrkivät ulos, -- oh, ne heristeltiin takaisin! Lopulta pienokainen koetti säikähdyksissään vielä suipistaa suunsakin suutelolle, osoittaakseen äidille, että ihan vastoin hänen tahtoaan nuo uppiniskaiset yrittelivät tunkeutua esille. Se oli lystikkään liikuttavaa yrittelyä. Sitten hänet pakotettiin syömään, ja sitten voitettu laskettiin makuulle ja nukahti nikotellen. Äiti kävi hiukan jaloittelemassa, tuli sitten vuoteen vierelle ja vartioitsi kuten viimeksikin, ahdistuneena ajatellen heräämistä. Ja aivan oikein, poikanen oli tuskin silmänsä avannut ja hänet nähnyt, kun tuo pitkä jollotus purkausi ulos, mutta lapsi veti sen verkalleen ja pelokkaana sisälle jälleen; niin, ojensipa kätensäkin ja antausi sille, joka hymyili hänen ylitseen.

Monta on ollut onnellista voittajaa, sekä ennen että sen jälkeen, kun rouva Tomasine Rendalen syöksi poikansa valtaistuimelta ja itse asettui sille; päälle päätteeksi hänen onneaan häiritsi se tietoisuus, että tämä olisi hänen pitänyt jo alussa tehdä, -- kauan, kauan sitten. Mutta kuitenkin hän oli ihan yhtä iloinen myöhäisestä voitostaan kuin mikään kenraali pikemmin saadustaan. Ja sinä iltana laskeutuessaan levolle hän oli niin uupunut ja tyytyväinen, kuin olisi vallannut kaupungin.

Poika oli kai silloin 1 3/4 vuoden ikäinen. Äiti ymmärsi hyvin, että tämä taistelu ei ollut viimeinen; mutta hän ymmärsi myöskin, että nyt oli lapsi oikkujensa epävakaisilla purjehduksilla vihdoinkin keksinyt äitinsä, -- tästä lähtien oli äiti hänen mantereensa.

Äiti sai siitä pian näytteen. Voitonriemussako hän nyt alkoi käyttää hilkkaa, vai oliko se kauan haudottu suunnitelma hiuksien peittämiseksi, jotka olivat niin ärsyttäneet omistajatartaan, tahtoiko hän nyt saada hiustensa sijalle jotakin selvemmin erottuvaa -- joka tapauksessa hilkka ilmestyi juuri nyt. Se täytyi pojan kaikin mokomin heti häätää pois. Hänen vuokseen oli äiti jo uhrannut kakkulat, joita vastaan poika niin ikään oli sodan julistanut; mutta hilkkaa hän ei tahtonut uhrata. Monihan voi tyytyä menettämään valtansa todellisuuden, mutta ei sen vertauskuvia, ja tämä äitinsä hiuksien ja pään hallitseminen oli ylpeä, ylväs vallan merkki, josta poika ei tahtonut hellittää; ja niin syntyi siitä taistelu. Mutta poika antautui jo ennen tulisimman temmellyksen alkuakaan. Hänen kaksi pientä kättänsä lyötiin kerta kerran jälkeen takaisin, ja joka kerta voimakkaammin hänen huudoistaan huolimatta, ja äkkiä hän heittäysi äidin kaulaan, ja pikku sota päättyi siten sovintoon.

Pojan kaksivuotissyntymäpäivään Tomasine pääsi onnellisena äitinä. Muuan englantilainen ystävätär, jonka kanssa hän oli ollut säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä asti, kun oli lopettanut seurustelunsa kaupungilla, oli täksi suureksi päiväksi lähettänyt hänelle Charles Dickensin _David Copperfieldin_, joka siihen aikaan oli Englannin suosituin romaani. Kirja tuli päivää liian aikaisin; hän luki sitä heti pitkän kappaleen, ja sen kaikki vilkkaat kuvat keräysivät pikku Tomasin ympärille hänen huomispäiväkseen, jolloin hän esiintyisi kiireestä kantapäähän asti uudessa asussa. Hän näki unta pikku _Jipistä_ ja pikku Tomasista.

Hän heräsi syntymäpäivänä hiukan myöhemmin kuin Tomas, mutta tämä makasi ihan hiljaisena. Koko yönä ei hän ollut häirinnyt äitiään; kahteen kuukauteen oli hän sitä tuskin enää tehnyt. Onnellisena ja ylpeänä tervehti häntä äiti.

Ensimmäiset tunnit kuluivat pelkässä riemussa. Kello 9 istui poika lattialla uusissa vaatteissaan, kaikkien niiden lelujen keskessä, joita äiti ja tämän omaiset olivat hänelle antaneet. Itse istui äiti täysissä pukeissa ikkunan ääreen lukemaan _David Copperfieldiä_; hän oli koettanut avata raittiin ilman vuoksi ikkunan, mutta kevätpäivä oli kylmänlainen.

Silloin hänet kutsuttiin keittiöön. Poika ei koskaan pitänyt siitä, että äiti poistui hänen luotansa, mutta nyt hän istui niin syventyneenä omiin puuhiinsa, että hän kenties saattoi uskaltaa sen; kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi meni ensin makuuhuoneeseen ja sieltä sisäkäytävän kautta keittiöön. Hän jätti keittiön oven auki siltä varalta, että poika pitkistyisi hänen poissaoloonsa ja alkaisi huutaa. Mutta huutoa ei kuulunut, joten äiti toimitti työnsä valmiiksi.

Arkihuoneessa oli hiljaista, epäiltävän hiljaista. Poika oli nimittäin pannut tarkoin merkille kirjan, jota äiti luki, sillä englantilaiseen tapaan se oli sidottu kirjaviin kuvallisiin kansiin. Hän oli nähnyt äidin laskevan sen pöydälle. Hänenkin teki mieli lukea sitä hiukan, milloin se kävi keskeytyksettä päinsä. Yksin jäätyään hän heti jätti kaikki lelut, nousi, taapersi pöydän ääreen, työnsi päällystetyn jakkaran alleen, kun ei muutoin saanut hyvää otetta, raastoi kirjan syliinsä ja istuutui jälleen lattialle. Kesti tovin aikaa, ennenkuin hän teki sen havainnon, jonka oli kirjoista ennemminkin saanut, mutta aina taas unohtanut, nimittäin, että oli hankala lukea monta lehteä kerrallaan; yksi tai kaksi kerrallaan sitä vastoin -- se menetteli. Hän otti ne siis kirjasta; siten ne olivat helpommat lukea. Parin ensimmäisen jälkeen hän otti useampia, kaikkiaan kaksikymmentä, -- kunnes äiti saapui hätään.

Tästä lukemistavasta he paikalla joutuivat epäsopuun. Äiti menetti malttinsa, tempasi kirjan häneltä pikaisesti ja muistutti hänelle tuimasti, että tiesihän hän kirjojen olevan häneltä kiellettyjä. Poika säikähti ensin, mutta tovin kuluttua hän ojenteli molempia käsiään ja sanoi: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!" Toinen ei tietysti ottanut kuullakseen; pienoinen tallusti lähemmäksi ja aloitti taas mielistelevästi: "Mujje kijja, äiti, mujje kijja!"

"Ei!" vastasi toinen terävästi, sillä kirja oli surkeasti revitty juuri siltä kohdalta, johon hän oli keskeyttänyt lukemisensa. Poika odotti hiukan; mutta taaskin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!"

Äiti muisti, että nyt oli pojan syntymäpäivä, ja vastasi sävyisämmin, tällä kertaa osoittamalla hänelle, millaisen vahingon hän oli tehnyt. Poika kuunteli ja vastasi: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Äidillä oli namusia; hän antoi pojalle hiukan, ja tämä söi ne pyydellen: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"

Silloin hän laski kirjan kädestään, sieppasi pojan, tanssitti häntä pitkin permantoa ja asetti hänet lelujensa keskelle. Itse hän palasi järjestämään revittyjä lehtiä. Pian seisoi poika hänen vieressään ja kurkotteli toisella kädellään ylös pöydälle, toisella pidellen kiinni: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"

Taaskin hän laski sivulle kirjan ja etsi käsille pojan päällysvaatteet mennäkseen ulos hänen kanssaan. Siihen ei tämä tahtonut millään muotoa suostua, hän tekeysi kankeaksi kuin keppi; mutta _äiti_ tahtoi, että he lähtisivät ulos. He olivat satamassa tunnin ajan, ja poika leikki siellä. Äidin sitten arkihuoneessa riisuessa päällysvaatteita hänen yltään hän ojensi vapaan kätensä pöytään päin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" -- ja kaikkein mielistelevimmällä äänellään ja sävyllään.

Toinen ajatteli parhaaksi lyöttäytyä kuuroksi ja ryhtyä leikkelemään paperisuikaleita, joita kumilla liimasi revittyjen lehdensiekaleiden yli; se oli hidasta työtä, ja sillä välin poika seisoi mankuen ja kerjäten ja hypistellen ja kurkotellen: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Kaipahan kerran taukoaa, ajatteli äiti; mutta hän pääsi valmiiksi omasta puuhastaan, ja poika yhä jatkoi.

Äiti toivoi kovin pääsevänsä eroon hänen seurastaan ja takaisin kirjan pariin; sehän oli verrattomasti hauskempi. Mutta vihastua hän ei tahtonut, -- ja niinpä hän ryhtyi puhaltamaan huilua: hän liikutti sormiaan kuin piccolohuilua käyt ellen ja vihelteli samalla; siinä hän oli taitava. Poika nyki ja tempoi hänen hamettaan, ja hän vastasi huilulla. Tässä hän kävi hilpeäksi, ja hilpeys yltyi, kun poika vihastui ja huusi: "ei! ei!" huilunsoittoon ja itki ja löi häntä; huilunsoiton vauhti vilkastui yhä enemmän. _Lapsi_ ei lopettanut, _äiti_ ei lopettanut; Kurtien henget pälyivät kaikissa loukoissa ja raoissa.