Part 28

Täällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän tarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä, levottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin! Samassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis nähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?

Nora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen astellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle; siellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten vastaanottamaan sulhasta.

Ulkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana morsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan tulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan kirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat taaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet itseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet horjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä ja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei kuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki innokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja pian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin läksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset olivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.

Myrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti englantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen piirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno ja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä käsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa kehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella; hiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären timanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän edessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen koru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti kukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan heidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei yltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.

Kuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella! Tämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut! Eikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena, leppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä yhteen pisteeseen, -- siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä läpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin ei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut sopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten hyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut tietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut jumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu lahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi ympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis mitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!

Urut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla; niiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja täyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi verrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa vaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan! Se ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile, vaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo itsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta ruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä siis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman katsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien kannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä mieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!

Silloin morsiamen käsi värähti. Hätäisesti aleni konsulin katse saarnatuolista; kalmankalpea oli morsian, hän tuijotti, hänen oli työlästä tulla mukana tai hän oli vastahakoinen tulemaan. Mikä nyt? Nora, Tinka, Anna Rogne ja useita muita oli ihan vastapäätä sitä kohtaa, joka heidän piti sivuuttaa; -- no, entä sitten, oliko se niin vaarallista?

Outo kiihtymys, vahingonilon ja säikyn sekainen, kuvastui kaikkien kasvoilla, kaikkien, minne konsuli katselikaan ... ja se tarttui häneen! Mitä se merkitsi? Ehdottomasti hänen silmänsä tapailivat kuoria; jospa he jo olisivat siellä! Siellähän toki täytyi saada rauha. Mutta kuorissa olivat kaikki nousseet seisomaan! He seisoivat kauhistuneina ja katselivat tänne alas, -- ei morsiamen puolelle, vaan vastakkaiselle. Vieläpä hänen tyttärensäkin kirahtaen ponnahti taaksepäin, vetäen konsulin mukanaan.

Tuonne etumaiselle penkille, oikealle heidän eteensä, oli juuri nyt tullut... siis sakaristosta, siis kuorin läpi ... pastori Vangen, hänen perässään Tora Holm kantaen jotakin sylissään, sitten miss Hall, sitten Rendalen. Siinä järjestyksessä he juuri olivat istuutumassa, kun morsiuspari saapui. Toralla oli kaksinkertainen musta huntu kasvoillaan ja kantamuksensa ympärillä, ja se oli tarttunut johonkin, niin että hän nyt vasta pääsi miss Hallin avulla vapaaksi ja kääntyi avokatseisena ja lapsi käsivarrellaan morsianta kohti. Suuttumus, kielto, jylisevä uhkaus, jännitys saivat yletöntä tehoa urkujen pauhusta.

Sitten Milla laahattiin eteenpäin. Hän tuli kuoriin kuin valkoinen silkkipuku useiden muiden naistenpukujen keskeen. Rahinaa ja kahinaa; päitä ja käsiä ja kukkavihkoja ja silmiä yhtenä vilinänä, niin että Milla ei saanut selvää itsestään, omasta istuimestaan, omasta kukkavihostaan, omasta nenäliinastaan. Viimeiseltä olivat kaikki tarjoamassa apua, hajuvettä, häiritsevänä mylläkkänä. Pahimmin oli tiellä tuo punainen isoviiksinen kummitus, jolla oli rintamus ritarimerkkejä täynnä; hän tahtoi kaikin mokomin tyrkyttää Millalle tämän omaa kukkavihkoa, ja Milla ei sietänyt sen tuoksua. Vihdoinkin päästessään vapaaksi ja saadessaan hengähtää, oi, vielä kerran, -- oi, ja vielä kerran ... hän puhkesi itkuun. Hän veti huntunsa kasvoilleen. Hänen tuli niin itseänsä sääli, Millan; nehän olivat tehneet kauheata. Ja sitten hän joutui raivoon. Voi, kuinka tuliseen raivoon hän yltyi!

Konsuli Engel sai siitä ensimmäisen katseen, -- ja kaiken muun lisänä, mitä hän oli saanut, se vaikutti kuin viimeinen pisara, joka tekee tajuttomaksi; konsuli istui hourien, että hänen lahkeensa tutisivat tyhjinä. Mitä merkitsikään tämä?...

Hieno Fürst istui hänen vieressään siirrellen hattuansa kädestä toiseen ja jalkojaan vuorotellen päällekkäin. _Häntä_ tämä kaikki tarkoitti, eikä tuleva valtiomies ollut vielä päässyt niin pitkälle, että olisi voinut istua alallaan silloin, kun häntä nyljettiin, leikeltiin ja palasina heiteltiin pataan. Dösen, joka oli ihan hänen takanaan, siveli valkealla hansikkaallaan vaaleitten viiksiensä kärkiä, nyt oikeata, nyt vasenta, nyt vasenta, nyt oikeata, kiireesti, kiireemmin, mitä kiireimmin. Hän oli uskomattoman uuttera. Kirkossa olijat näkivät tuon valkoisen hansikkaan nenän alla salamoitsevan ja luulivat hänen tekevän temppuja tai merkkejä, kykenemättä ymmärtämään kenelle. Porhoista tuntui aseman painostus kovin tukalalta. Mutta samalla kertaa heidän kuitenkin täytyi vielä nähdä vilahdus naisesta, jolla oli lapsi käsivarrellaan; hän oli hiivatin kaunis, -- ulkomaalainen. Ja he ojentelivat kaulaansa, ja he käännähtelivät; konsuli Bernickinkin kaula venyi ja kiertyi kuin kiekumaan opettelevan kukkopoikasen.

Kaiken onnettomuuden lisäksi rovasti jäi tulematta. Kirkonpalvelija kävi ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, kasvoillaan mitä tyhjänpäiväisimmän touhuilun juhlallinen ilme.

Urkuri pitkitti reimasti! Hänestä tuntui, että rovasti Greenin tuloon kestäisi jokseenkin kauan, joten hän voisi siirtyä virteen. Mahtipontisen hän oli jo aikaa sitten käyttänyt loppuun; hän oli nyt haipunut sen suoranaiseen vastakohtaan, imelään. Pelkkiä paimenpillin säveliä mitä mahdottomimpina piipityksinä. Hänen mielikuvituksensa kaiketi vaelsi kaikkien niiden pienokaisten keskuudessa, joita tästä avioliitosta koituisi; hän heristeli niille sormellaan ja pititteli niille kvintissä: "tui--tui!"

Vihdoin oli Engel tointunut sen verran, että taas tunsi hienon ja karkean, hyvinkasvatetun ja sivistymättömän eron. Viimeksimainitun laisille ihmisille oli häväistys juttu suurinta nautintoa. Mutta tämä tässä oli uusi, ihan ennen kuulumaton. Tarvittiin _Kurt_ hautomaan sellaista, panemaan toimeen niin riivattua konnanjuonta.

Hänen nenäliinansa oli jo märkänä, hänen hansikkaansa alkoivat käydä harmaiksi. Löyhytellessään ja kuivaillessaan tuskan hikeä hän vilkui ahdistuneesti Millaan. Hänen tyttärensä vihasi nyt häntä! Hän rukoili Jumalaa, niin, sen teki konsuli Emil Engel, oikein hartaasti hän rukoili Jumalaa, etteivät heidän syntinsä tulisi tämän viattoman tyttöpoloisen päälle! He olivat valehdelleet tälle, kyllä, mutta mitä parhaassa tarkoituksessa; senhän Jumala tiesi! Mutta kuka olisikaan osannut olla valmistautunut siihen, että voitaisiin ryhtyä mihinkään niin mielettömään kuin pyhyyden häpäisemiseen! Engel ei tavallisissa oloissa sadatellut, hän oli liian hieno mies sellaiseen; mutta heti tuon hartaan jumalanpuhuttelunsa jälkeen hän toivotteli sydämensä kaikella voimalla: paholainen nuo kaikki omikseen periköön!

Märkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla aivan oikein: nousenko ja lähdenkö?

Engel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen myöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena, mutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta, että Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun suuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin, olisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies ... jälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan alttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!

Mutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat tähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat sakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi, päästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille! Miks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät vielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään -- moniaiden oli täytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen vavahteluansa --, heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi; useat alkoivat itkeä. -- Niin, ajatteli Milla, sääli on minua, hirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! -- Ja hän itki nyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä vastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin antaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten ällisteltävänä!

Ja sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta kysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin voimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä huojennukselta, taivaan palkinnolta.

Mutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään sen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä tähden tämä tehtiin ... no, miettivätpä sitä _ne_, jotka istuivat kuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet suunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, -- ei ainoastaan puolue, ja se oli lukuisa; ei, _kaikki_ naiset tunsivat, kuinka kuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut hänen tiellensä, _tahtoi_ mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu tuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän luotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui alallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin järisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! --

Jokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti heikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa kuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän astuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille, jotka sitä koettavat saada aikaan!

Kaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan? Häntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle avioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän istui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen, että uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia kiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä muutamina minuutteina ... niillä olisi voinut kullata useita kirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!

Nyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein tuli! Tosiaan siis kuitenkin? -- Hitaasti ja sairaana hän tuli, hyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta, kuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi. Koko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään, kiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali ja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, -- veisasivat ensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen sulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat, veisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän äänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän naisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät löytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein yhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli rouva Garman.

Mutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään ainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät voineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös nähdä ja nousivat hekin.

Mutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään olivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä tunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt matkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi ollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli tämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora näyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi, mutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain kysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä, hänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta olla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua, se koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!

Kukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö morsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan. Siitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin jäänyt istumaan ... ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli Toran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat pelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. _Silloin_ he tiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet ajatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein...

Fürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli varovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen. Milla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja huntunsa, -- kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.

Kaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi kätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät nähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat takanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa ohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat kääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären väliin.

"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?"

"En, en!" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen kohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.

Kaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen sakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.

Mutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä. Jonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä; hänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi epätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä avautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin oven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin alkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä päättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.

Samassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut. Kaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti viereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.

Urkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen virren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun käydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon keskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla... "_Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho -- ho! Ich hab' meine zweitausend_!" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo! Minulla on kaksituhattani! _Suom. huom._] -- Ja hän paiskautui soittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän kysyi, "mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde hyve."

Niin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli: "Kas niin, nyt he ovat vihityt!" -- ja puuttui mukaan molemmilla kelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin kirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä ampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu nähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin unohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät, jyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui laukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, -- niin kauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä sielläkin oli juotu kelpo tavalla.

Tämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta nauruksi -- ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta urkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain jyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin, jotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan miesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen uloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen jyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.

Liput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.

Kumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!

Häävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina ryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona valtaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan _Tilskuerenia_ nauroivat _hekin_. Itse pormestarikin nauroi!

Ylös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät, ja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia lippuja -- ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään ohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän heikkona, mutta tyytyväinen.

Vangenin piti hakea vaunut, -- ja hän kiiti pois.

Ei vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva Rendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan. He eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät vilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa ja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin kaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin suunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!

Yht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän asetti ne hitaasti nenälleen...

Ja Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että hänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista ja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen kehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes puolivalmista. Mutta "elämä on koulu", ja se koskee ensi kädessä koulumestaria.

Tai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä ei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja kylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama vasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän täällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset "sädehtivät". Tämä ei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä silmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja kuitenkin...

Sitten he sopivat monista, monista, monista asioista. Ensimmäinen oli, että kun ihminen seisoo turvallisena toiminnassaan, silloin voi kehityksestä tulla jotakin; ja toinen oli, että kun siihen käydään kaksin, edistyy se kaksin verroin nopeammin. Tai kenties oli jälkimmäinen edellinen, ja edellinen jälkimmäinen; he eivät olleet syyntakeisia...

'Mutta viisitoista tyttöä oli yht'aikaa ylhäällä tornissa; heidän teki tänään mieli vetää ylös lippu, jossa ei ollut valhetta. Ja sellaisen asian puolesta, jossa ei ollut valheetta. He luikkasivat alas pyytäen lupaa. Rendalen seisoi portaiden juurella; hän nauroi heille. Nora oli juossut hänen luotansa -- ylös portaita rouva Rendalenin syliin. Hän painautui nyt kiihkeän kiinteästi hänen poveaan vasten odotellen, kunnes toinen saisi kakkulansa paremmin paikoilleen.

"Eipä sentään", huusi Rendalen tornissa olijoille, "ei tänään -- Millan vuoksi. Mutta pian me aloitamme."