Part 24

"Etkö sinä voi osoittaa minulle, _sinä_?" puhkesi Tomasin rinnasta. Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa...

Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin, kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, -- luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se "suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena samoja kohtaan, -- _hänen_ aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, -- "ei tuota riivattua makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua hänet sellaisena kuin hän oli, _siksi, että he uskoisivat häneen_. Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.

Ja rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä helmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat hän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään käyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, -- hyvä Jumala, kuinka oikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa jälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli opettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja heti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin, siitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti hän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille yhdentekevää, jopa huojennus!

Sitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut -- hän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun Tomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli äidin syy!

"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?" hän kysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.

Silloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan vaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja ja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden olemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle virkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas oli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi kädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos Tomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.

Mutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan liioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen muistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin hän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa suuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa iljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen huomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen voimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli mahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen alaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.

Mutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he huomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille soveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, -- sehän olisi vain oikein, -- vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen nähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä niin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin tapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa sitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin tehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että hän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi ja niin eristyneeksi.

Niin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin ryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain kävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella lähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta suuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt avautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan vuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä. Hän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti pienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, -- hän rakastui. Jos hän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta tuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa askelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika tahtoi, ja _kaikki_, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki poikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, -- ja se oli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan käsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri sovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.

Kuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin Toran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä. Sanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja Rendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana. Fürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti ollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä, vaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle itselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta. Vaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin, vaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi täyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin hänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä ilma, toiveikas mieliala.

Tora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta vastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli huolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman vähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei sitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.

Vain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva Rendalenin oli lähdettävä eikä hänen; -- matkasta olisi muutoin voinut koitua hankalia seurauksia.

Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.

Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista -- mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein --, ja juuri nyt oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet. Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä. Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus -- ei Toran, hän kiirehti lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"

Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut. Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan ja kesken kiireintä koulukautta lähti -- Tukholmaan. Ja että hän seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin; jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.

Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä, mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna -- kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.

Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa; heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään taipumusta avioliittoon".

Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas, asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja uskomattoman avulias.

Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan _hän_ puheli ja Nora kuunteli. Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana lähteä, kun muut aloittivat.

Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan, johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan huulet yhteen puristettuina -- ei mitään näkyvää sylkeä, enintään hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.

Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin -- pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia, suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa --, käänsi päänsä sivulle ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin, niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.

Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti korjautunut.

Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi, kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat. Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut tätä hänen parantumatonta heikkouttaan -- kuten useita muitakin. Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"

* * * * *

Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen perheeseen.

Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.

Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo tietää.

Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."

Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena; "se ei tiennyt asiasta".

Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. -- Ei, kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.

Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta riippumatta -- kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.

Hän oli aloittanut "seuran" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena oppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein huomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja teatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan taempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti amerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä suhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota.

Milla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet ollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili joka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, -- ei etäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen hienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. "Ei saa luoda itselleen mitään harhakuvia", hän kirjoitti, "niin joutuu vähimmin onnettomaksi".

Nora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.

Nyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa enemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko se tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin kanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.

Hän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään Millalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti sydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä synnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen henkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka nimi oli pöytäkirjassa!...

Viisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva Rendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin vielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja liikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta mitään viestiä kumpaiseltakaan.

Siitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen päivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi sen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen ilmoituksen ja syytöksen johdosta.

Heidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut ottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan Millan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: "Sepä sopiva pari."

Puhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut? Siksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, "ja", hän lisäsi hymyillen, "se olisi ollut väärin".

Vihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen laulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: "Tässä se on!" oli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti pahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora olisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan paikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.

Rouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä oli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan levollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen vihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli työläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet niin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen nainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan itseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä suhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti ainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.

Hänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa paremmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta hän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset määrävuodet.

Rouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä kuninkaallekin, jos olisi tarvis.

"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin, rouva."

Rouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja siihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut joukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen, joka oli kysymyksessä, oli sopiva _femme entretenne_ [Ranskaa, = jalkavaimo. _Suom._] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle vaimoksi oli suunnatonta.

Mutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun hyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän tiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten "seurassa" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista lukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että aistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti hänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi useampiakin.

Rouva Rendalen oli saanut sen nimenomaisen vaikutelman, että oli tapahtunut jotakin, mikä oli vimmastuttanut häntä ja jo ennen puhuttelijan tuloa ilmaissut hänelle, mistä hän joutuisi vastaamaan.

Keskustelu oli siinä määrin järkyttänyt rouva Rendalenia, että hän sairastui, ja siitä syystä hän ei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Hän ei ollut tahtonut sanoa mitään, ennenkuin voisi samalla ilmoittaa lähtevänsä kotimatkalle seuraavana päivänä; sen hän voi nyt. Hänellä ei ollut rohkeutta ryhtyä mihinkään enempää täällä vieraassa kaupungissa, eikä hän uskonut, että se olisi ollut oikeinkaan. Sikäli kuin hän ymmärsi, toivoi Fürst juuri julkisuutta ja sotaa.

Hän oli peloittava olento; oli oltava varuillaan.

Rouva Rendalen ei salannut, että tämä saattaisi heidän koulunsa vaaraan ja koituisi suureksi suruksi Toralle itselleen ja hänen viattomille ystävättärillensä; Tora oli kovin onnettomalla mielellä. Heitä molempia kammotti huominen ero.

Kirje päättyi valitukseen siitä, että nämä taistelut, jotka eivät kuuluneet koulun toimintaan, eivät milloinkaan loppuneet. "Vihollisemme ovat tästä saaneet vaarallisen avun; pian ilmenee, olemmeko _me_ mitään saaneet."

Myöhään samana iltana -- miss Hall, Tinka, Anna Rogne olivat kaikin lukeneet kirjeen ja istuivat arkihuoneessa Noran kanssa koolla -- tuli sähkösanoma. Luultiin sen tulevan rouva Rendalenilta Tomasille, ja Nora nousi pyytääkseen jotakuta palvelijatarta viemään sen sisälle, kun Tinka huusi, ettei se ollutkaan osoitettu Rendalenille, vaan hänelle itselleen. "Minulle?" kysyi Nora ja tuli lähelle. Aivan oikein; se oli Millan lähettämä. Se kuului: _"Inhoittavaa. Huhu perätön."_

Neljätoista päivää oli kulunut siitä, kun Nora ja Tinka olivat kirjoittaneet; Millalla oli siis ollut kirje suunnilleen kymmenen päivää, ja sitten hän lähetti sähkösanoman? Mitä tämä merkitsi?

Muiden piankin unohtaessa sen pohtiessaan rouva Rendalenilta tulleita viestejä, joiden rinnalla tämä uutinen oli jokseenkin vähäpätöinen, jäi Anna Rogne istumaan sähkösanoma kädessään. Hän aprikoitsi ja aprikoitsi.

Toiset kyselivät itseltään, sotkeutuisivatko nyt _hekin_ Toran häväistysjuttuun? "Sota" oli kenties jo julistettu? Niels Fürst oli kirjoittanut jollekulle kaupunkilaiselle ja ilmaissut _oman_ käsityksensä; mitä siis tapahtuisi? Tulisi kai sellainen aika, jolloin tuskin kukaan heistä rohkenisi näyttäytyä kadulla.

Anna Rogne keskeytti heidät. "Tämä sähkösanoma, -- eikö sitä pitäisi viedä Rendalenille?" Kyllä, tietysti, se tehtiinkin heti. Kaikki odottivat, että Rendalen rientäisi heidän luokseen. Mutta turhaan, päin vastoin he kuulivat hänen kotvasen kuluttua näppäisevän pianoa.

"No, kun ei Rendalenkaan näy ottavan sähkösanomaa huomioon, niin saanen minä sanoa, millä tavoin asian kulku lienee käynyt?" kysyi Anna hiukan virallisesti.

Hänen mielestään täytyi asianlaidan olla niin, että Fürst ja Milla olivat todellakin menneet kihloihin, mutta Noran kirjeen johdosta oli Milla heti ja jyrkästi purkanut välit, vihjaten sen verran, että toinen oli ymmärtänyt aiheen. Sen tähden hän oli esiintynyt valmistautuneena rouva Rendalenin keskustelussa, sen tähden hän halusi julkisuutta ja sotaa; muutoin ei hänellä ollut toiveita voittamisesta. Ja voittaa hänen piti; rannikon rikkaimman tytön naiminen oli ehtona hänen tulevaisuudelleen.

Juuri siksi, että Milla oli ollut kihloissa hänen kanssaan, oli hänen ollut työläs kirjoittaa. Niin kauan hän ajatteli -- kenties yrittikin --, kunnes keksi keinon sähköttää.

Anna lopetti sanoen: "Oletan luutnantti Fürstin tällä hetkellä olevan Pariisissa."

Sopii yhtä hyvin hetikin sanoa, että Annan suhde Millaan kävi kohtalokkaaksi jälkimmäiselle. Sillä oli vaikutuksensa -- ensinnäkin niihin, joiden keskuudessa hän täällä joka päivä istui, ja myöhemmin myöskin rouva Rendaleniin. Niels Fürst oli todellakin matkalla Pariisiin; mutta jos Millan ystävättäret olisivat heti panneet kuoreen rouva Rendalenin kirjeen ja lähettäneet sen hänelle, olisi hän tuskin ottanut vastaan Fürstiä. Ja jos he sitten olisivat pyytäneet Toraa kirjoittamaan Millalle -- niin, kuten hän sitten kirjoitti heille itselleen, kun kävi välttämättömäksi, ... ei Fürst millään ehdolla olisi koskaan päässyt puheille, ei suullisesti eikä kirjeellisesti. Nytkään hän ei päässyt. Tarvittiin ensin uusiintuvaa apua kotoa päin. Mutta siitä oli Fürst pitänyt huolen.

Hän ei ollut hukannut aikaa.

4

Sota

Jo päivää ennen rouva Rendalenin kirjettä ja Noralle tullutta sähkösanomaa oli Anton Dösen saanut kirjeen Fürstiltä. Sitä oli hyvin punnittu, ennenkuin se kirjoitettiin, ja ilmeisesti se oli harkittu luettavaksi ääneen tai lähetettäväksi kiertämään kädestä käteen.