Part 23

Kerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle ystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä hän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen aika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut sairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen. _Suom._] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin? Asuiko hän nyt täällä kartanossa?

Keskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle; ne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti olevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss Hall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut ennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin, ja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi avattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja suljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin ikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän sivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin levollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat näille etualalla oleville tuoleille.

Miss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut; "ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja vahvistetaan". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti vaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä piti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua toisen ihmisen pesurievuksi.

Professorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka eivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin puhunut.

Heikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin koneellisin tavoin saattaa "hypnoottiseen", "somnambuliseen", "magneettiseen" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen teki taintumuksensa aikana, mitä _se_ halusi, joka oli hänet siihen tilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan; myöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä käskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall johdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.

Tässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa paikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja etäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.

Tätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä ei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta; nyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta tuohon poikkeustilaan _kykenivät jotkut saattamaan itsensä_, toiset kovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät sen -- mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään -- herkeämättömästi tuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi ulkonaisesti näkyvään esineeseen.

Useimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan, mutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa siten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia kääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.

"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta. Muutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia, tähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan lähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat pakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa kiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli kuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran seisoessaan rautatievaunussa, -- juna oli juuri pysähtynyt ja hän katseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella --, tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli pakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka heti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti vaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi sitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä vapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta hän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.

"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet ovat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan. Mies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi saada lisää ja toimii sen mukaisesti.

"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni lankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön lapsi.

"Sen tähden..."

Tuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat useat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden kirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset kapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: "Astukaa syrjään!" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät kuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle päin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä, eivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva Rendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka rouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. "Astukaa syrjään", kuului uudestaan.

Miss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna Rogne. Lopuksi useita ystävättäriä.

Miss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi oven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti sohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa ja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä olijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi suoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin kaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta tunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita kouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.

Vain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun ystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala aavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet. Tuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: "Niin, niin, näin on _minun_ käynyt! Niin, niin!" Ja sitten epätoivon itkua. Se kajahteli käytäviin.

Jos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään väentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä tulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai tunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai ääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että heidän pitäisi tulla sisälle takaisin.

Hän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa takaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin sisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:

"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian painostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja -- ja -- ja... Niin, nyt kyllä tulee miss Hall."

Hän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta sanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä puhjennut itkuun.

Mutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi mennä luentosaliin ja nousta katederiin:

"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona. Minun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm ei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä minä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken huomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen kanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden."

Hänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen päässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella häntä.

Mutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen Tinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku kurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän hiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä oli Anna Rogne.

"Mikä on tullut?" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat tuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran lauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: "Minä aavistan pahinta!" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat esille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.

Samaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet erottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä, itkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.

Hiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi haudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se merkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri työntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi lennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen kädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä? He menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall seisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.

Missä Hall katsahti ylös. "Auttakaa minua, että saamme hänet jälleen ylös!" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he huomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen taas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana, särkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He katselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi kahdella vakavalla pään nyökkäyksellä...

Kaikki kolme peräytyivät pari askelta.

Tovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin luokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen istui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä hänen helmaansa.

Ei puhuttu mitään.

Mutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat hänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss Hall tuli heidän luokseen.

"Mitä nyt taas?" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.

"Tiedättekö", sanoi miss Hall, "mies tuli hänen luokseen vielä kerran". He tuijottivat häneen. "Hän oli siirtynyt pienelle saarelle erään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja vaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni Vestlandetiin, ja siellä hän sairastui."

"Lapsiraukka", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi jälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. "Rakas, rakas lapseni --!" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun kääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: "Ei, ei, ei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! -- Minä en voi sille mitään, minä en voi sille mitään! -- Kyllä, hyvä Jumala, minä voinkin!" -- ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.

Rouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla, sanoi hän: "Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua silti hylkää." Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva Rendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että hänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys taaskin valloilleen.

"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!" Hän joutui ihan raivoon.

"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä _täytyy_ toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet..."

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä! Ei! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei tarvita!" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että kaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan hiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt heitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja itki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli Rendalen.

Hän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja vaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt käytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.

Tora hypähti ylös, kirkaisi, -- heittäytyi sitten pitkäkseen eteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa vastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.

Tora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei mistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa hän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että kiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin Anna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui. Hänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten hiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja paneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan viereen.

Sitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä. Vielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.

3

Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin

Kun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten silloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt sitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin ja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet luottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes pysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin. Rendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei voinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta siitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.

Ulkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena. Sopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia, mutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora avuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen apunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan kirjanpitoa.

Eräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen vertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki hienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: "Mikä Tomasine se onkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä omalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'"

"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan." Hän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun oli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia silmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili ja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita vuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti _hän_. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se näytti peräti tähdelliseltä.

Hänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen läheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli sileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun terävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin. Poskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat katselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia, hermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä ylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä vaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora seurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, -- hän oli varmasti voimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen hengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen päänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan valtasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin, ripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se tuntui ehdottomasti hyvältä.

"Missä äiti on?"

"En tiedä."

"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.

Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"

"Sävyn otankaan --?"

Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.

"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.

Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin. Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala, tuon luulin olevan parhaita tekojani, -- ja sitten kuulen, että se on kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.

Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva Rendalen --!" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle, ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; _hänen_ oli siitä vastattava!

Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä --! Rendalenin olemus sinä aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.

Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina nopeasti ja hälveni heti.

Viime aikoina sitä vastoin...

Äiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he ymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin hän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät erehtyneet.

Nyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että ellei _häntä_ olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena. Silloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen mukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi päässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.

Tai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan, Augustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa ja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy, mutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä. Että hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä vapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, -- ja muutamilla vaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään enempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan! Eikä sitä sitten edes oivalleta!

Kesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti _tahtoi_ puhua hänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet keskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja uskoi tälle kaiken.

Rendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle, ystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan Niels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt, että se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: "Jos hän olisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet taikinaksi!" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen, saattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia pöyristytti.

Ja juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden ajan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen raivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän kyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli todellakin vähitellen lannistanut äitinsä.

Mutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva Rendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen kanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.

Kun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää pois, asettui äiti tielle.

"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät sen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli voimiesi, poikani."

Tomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja katkeroitunutta; se pisti.

"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla, joka olen äitisi? -- Ei, älähän toki noin minua katsele! _Minussa_ ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen ymmärtänyt -- niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään, Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."

Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja hänen katseensa kuvasti surua.

"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" -- Mutta Tomas siirrähti pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas! Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. -- Niin, sinä nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin, mutta myöskin muiden nähden, -- mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan, kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."

Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti. Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi kuohuksissaan harppailla edestakaisin.

"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset... Niin, Tomas, sinä et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta _minun_ on kärsittävä enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, -- luuletko, ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen..."

"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.

"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun täytyy ajatella ... ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse, millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä --? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit, että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin, mitä _voin_ korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta --?"