Part 18

Rouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi; eiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin kuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa johdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän antautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin toiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät hänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi äskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa ihailua tulvillaan.

Loppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan parhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, -- se on aivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja. Siitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat toisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.

* * * * *

Mutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen menetti, ei hänellä ollut mitään.

Siitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen myöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se -- äidin koulun ottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä saavuttanut -- ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen sukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä nuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras tarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde, rouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.

Kuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne kestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet häpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, -- tuoksi lannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä sydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein: mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli hirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa; se sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen suhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen elämäntehtävä.

Kenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin, jos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin yksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka silloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa perinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen; pelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin -- ja jäi lopulta voimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.

Siitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen kehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se muistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat suurelliselta kannalta.

Hänen opintonsa pinnistyivät -- ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan, vaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi niin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei hän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis siitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli aina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli määrätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista, joka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea hän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein ei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä vaikutelmia.

Mutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia jostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei esineitä, vaan käsitteitä.

Niin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen menetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen kiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin -- poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt näkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.

Entä hänen _oma_ työnsä? -- sitten kun vuosikausia kestänyt, herkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman oli päättynyt, -- sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja loppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön, -- erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli nujerrettu ... niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle --? Eikö hän _voinut_ enempää --? Eikö hän _tahtonut_ enempää --? Eikö se ollut hänelle enää kylliksi?...

Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" -- Hän kuuli tuon melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! ... opetus, hänen pääaineensa, -- niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi, vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen rahtuakaan.

Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin, hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei sietänyt koulua.

Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa ... hän olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt häntä puoleensa?

Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta --? Lapsena hän oli voinut...

Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut täällä tehtävää.

Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan. Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä, kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?

Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten entisaikoina. Tomas ei voinut.

Sillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti hänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut hänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut, oli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut epäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt liitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien ensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä! Tämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa koulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä menestyksestä.

Hänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus sellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt äitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.

Tuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä oli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen Lote, -- muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.

Hänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman nurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen oma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta --?

Nämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin luokka myös... Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?

"Hurmaantua", mitä oli "hurmaantua?" Hän työnsi sen halveksien luotansa ... ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt hänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.

Ei, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on pitäminen. Ja hän ei sitä voinut ... siten ... kuin hän näki muiden voivan.

Eikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties tyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin sitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä, heittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan vertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, -- ja muiden ja näiden jälkeläisten myöskin?

* * * * *

Hän asteli maalle päin vasempaan -- samaa tietä kuin sinä kevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka riemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli unelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he sitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin voimansa lastensa opetukseen, _siihen_ tallettaa säästörahansa? Suuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!

Hän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että siten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki kehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti ne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden parantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku esi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu perustuksena työllensä.

Kun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he silmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun vanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat lippuja --, olivat he ensi sijassa _yhden suvun_ talossa ja pääsivät osallisiksi sen suvun kehityksestä. _Hänen_ sukunsa kehitys oli johtanut tähän kouluun.

Mutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka oli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä pitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; -- hänellä oli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta... Sodan lahjoja, miks'ei; ei rauhan.

Niinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään, sydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen monivuotista varmuuttaan oli horjutettu, -- Karl oli harppaillut hänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen, mykkä ... samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi ja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma uumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt varmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei voinut. Hän oli koulun sairaus.

Lumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut; kuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien juurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli ajotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten kokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli työläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin uupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa väsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä lepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien toisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet tuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin -- sekin oli mahdollista.

Kello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei hän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että äiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle yhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan hän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin kamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi hän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.

Äiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. "Hyvä Jumala, Tomas, kuinka sinä olet säikyttänyt minua!" hän kuiskasi.

Mitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti -- niin itkettyneeltä, niin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: "Tomas, koettakaamme toki..." "Ei, äiti", -- hän torjui kädellään; "minä olen niin kovin, oi, niin kovin väsynyt". Hän astui hitaasti äidin kamarin poikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta; äiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa oven, vetävän sen kiinni ja ... kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta! Se herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki sen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.

Tulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa säppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki Karlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi olivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa? Tietysti, jotta äiti saisi yksinään puhua poikansa kanssa tämän vihdoinkin palatessa, oli Karl vetäytynyt omaan kamariinsa. Hän olisi voinut heittäytyä Karlin kaulaan ja itkeä ääneen. Kaikki, mitä hän oli äidin nähdessä pidätellyt, pyrki nytkin esille. Karlin horjumaton luottamus häneen oli hänen voimakkain tukensa. Vielä tällä hetkelläkin se säilyi; hän näki sen Karlin huolestumisen takaa aivan kuten valovirran hänen päänsä takana ovesta, sillä heidän välissään oli pimeätä. "Ei, Karl rakas, ei tänä iltana; minä olen niin väsyksissä." Verkalleen, kuulumattomasti Karl veti pitkät säärensä takaisin sisälle ja kiersi avainta lukossa ihan hiiren hiljaa.

Tomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui yhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se kävi yhdeksää.

Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen unen tietoisuuden tieltä. -- Ei voi mitenkään olla niin paljoa epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi! -- Hän hypähti ylös. -- Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. -- Hän pukeutui ripeästi ja sopi samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi punnita ja -- punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys, mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello 10.

Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. -- Mielenmuutokset ovat hänessä niin nopeita, -- ajatteli äiti; -- kenties hän tulee takaisin toisena kuin lähtee. -- Hänen perusheikkoutensa, mielialojen perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen, tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.

Hän vihasi sitä.

Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan. Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan! -- Tavatessaan heidät hän kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten ennenkin, -- paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan ensiluokkaiset opettajanlahjat.

Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen saavansa varoja jatkamiseen.

"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti pois.

Jos puhuisin suoraan opettajattarille? -- ajatteli hänen väsymätön äitinsä; -- jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? -- Hän hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi heille -- joutuen heti liikutuksen valtaan --, että hänen poikansa oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen tahtovan matkustaa muualle.

Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, -- hän oli vain tarkoittanut, -- hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar, hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten. Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.

Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää, että hän kohteli heitä ... kuin nollia.

Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti nenälleen, -- tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.

Ei, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän kohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa opettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja tämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi niin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta tämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. -- Tänään oli hänkin hermostunut.

Tämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt mitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän; portailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki riensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja niinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta harjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, -- se oli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota, etteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana, menneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin seisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät päällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita, vetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat lähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet pitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.

Tytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti; pienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla seisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka hänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä tahtia, -- ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti, liikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla kädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä kuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.

Laulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina kauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva näköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties kohotti vaikutusta myöskin eräs _"vanha asiakirja"_ [johdannossa on siitä käytetty joitakuita kappaleita. _Tekijä._], joka oli juuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen kahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin kuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka vastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken viehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien portailla.

Heidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon pistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat laivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki touhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori talorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin ulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten heidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin ja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui särkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa täällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin valitsivat kaihomielisiä lauluja.

Opettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva laulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta luokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos kaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut olisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta, ei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, -- opettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään oli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.

Vanhemmat tytöt, etenkin "seuran" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin kokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on erillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella harrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten kanssa.

Mutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan taakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse hän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena ja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.

Laulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu -- se, joka oli alkanut rouva Engelin haudalla, -- kätki noina naisääninä kaikki, mitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt tekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin monin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!

Eikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli päässyt; -- mutta tähän oli raja pantu.

Taukoaisiko nyt laulu pian ... vai kajahtelisiko se vielä hänen jälkeensä? Hän ajatteli äitiään.

_Hän_, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos --?

Ja koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa, yleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa tai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen. Niin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja totisuudessa muiden kanssa jaettavaa.

AJOJAHTI

1

Hän nainen lie vai lapsi vasta?

Hän nainen lie vai lapsi vasta? En selvää saanut ongelmasta.

Kun luulet löytäneesi naisen, syliisi saatkin lapsukaisen.

Jos tavoittelet lasta arkaa, näät: naisena hän luota karkaa.

Kevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua leppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään levottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä vallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin koulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen joutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi läpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden ohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia yhteentörmäyksiä ja keinahduksia.