Part 17

Kaupungilla tehtiin pilaa "seurasta"; jotkut katsoivat sen sopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta kun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras näytäntö sattui "seuran" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria poikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan, pidettiin tätä "seuran" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei katsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla rauhassa.

Pian ilmeni vaarallinen puute "seuran" säännöissä. Jokainen sai nimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia; sitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai ei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin "kuolemattomuudesta"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan ääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut "seuran" jäsen. Eräs toinen esitys kuului: "Missä määrin on miesväen sallittava viljellä huulipartaa?" -- ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt ehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut kokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä vastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta nähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.

Vaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin kaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään esitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät he voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin. Silloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:

_Nora, Tora, ora pro nobis_. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile puolestamme. _Suom._]

Ei muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat kokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken heistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi tämän pilan.

Pahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt sovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta anteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen lippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli uhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän pani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita ystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison nuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille neljälle; se vasta oli muhkea.

Tinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä tuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi herkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen ystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora juoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota konsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut milloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta muotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se kohdistui "seuraan". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat sitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on perin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä hän pitää.

"Seura" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli merkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme takaisin erääseen, joka odottelee meitä.

Anna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli vastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä Milla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit tulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä. Seuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän saisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä alkaneet lukea _Fabiolaa_; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen Annalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, -- ja Milla lähti.

Kolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä pari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.

Anna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli vikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin. Mitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan tahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan, ihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla ylisillä -- toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko, mutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.

Joka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon, mutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän kummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että juuri _tässä_ hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki, mitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa. Puhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan rukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei olisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja, suudellaan toistensa valokuvia ... hän ei enää sietänyt nähdä sitä tai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!

Hän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän katseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei tuottanut _tuskaa_ vaan _suuttumusta_. Hän vihasi toista, halveksi itseään. Hänen erehdyksensä -- viimeisen päivän viimeiseen hetkeen asti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan sisäpuolella -- ... voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä hän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, -- ja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi ... ei ollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin sitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille; hän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten. Siitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.

Mutta hän kohottautui siitä, -- alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä yksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua hän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä laihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.

Hän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille, -- Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta ei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna kuunteli häntä -- ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi huomenna takaisin.

Kaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti herätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa osaa.

Sitten lähempänä joulua oli Rendalenia -- Noran ehdotuksesta -- kutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin _Kummittelijoista_; hän kieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta. Hän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja omaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että siitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi; ilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys -- ja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat säikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen sanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät periytyviä tauteja lapsiinsa, -- ne, joilla esimerkiksi oli tiheään mielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, -- ne, jotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, -- ne, jotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä menettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat pahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät, rosvot, murhaajat ... sellaista hän syyti...

Oli täytynyt tapahtua jotakin. Rouva Rendalen olikin muutamien päivien ajan kävellyt silmät punaisina, ja Rendalen itse oli ollut poissa, varmaankin Kristianiassa.

Tästä esitelmästä Anna meni häntä kiittämään omalla "koppavalla" tavallaan. Anna sanoi hänen lähdettyään, että se oli parasta, mitä hän oli kuullut. Vain yksi yhtyi tähän, ja se oli miss Hall; toiset eivät sanoneet mitään, niin, olipa kauan kiusallisen hiljaista. Vihdoin joku lausui, että esitelmä tuntui hänestä peloittavan rajulta. Siihen pikku Anna vastasi, että ihmisiä täytyi herättää; kaikki tehtiin "ajanvietteeksi", -- siinä oltiin tässäkin seurassa jo pitkällä. Tämä nolostutti vielä lisää; Nora loukkaantui ja kysyi, eikö sitten Anna tahtoisi tehdä jotakin seuran hyväksi. Anna punastui, mutta kaikkien hämmästykseksi hän vastasi: kyllä, hän yrittäisi.

Sitten hän katosi koulusta useaksi päiväksi, mutta seuraavaan seuran kokoukseen -- viimeiseen tällä puolella joulua -- hän ilmoitti esitelmän. Hän toivoi saavansa kuulijoikseen sekä Rendalenin että rouva Rendalenin ja Karl Vangenin; sepä ei juuri ollut kynttilänsä panemista vakan alle, arvelivat ystävättäret. Kutsutut tietysti saapuivat.

Pikku Anna näytti tullessaan rasittuneelta; hänen kätensä myös vapisivat, kun ohuet, kalpeat sormet selailivat käsikirjoitusta tuolla ylhäällä katederissa ja asettivat kynttilät paikoilleen.

Ääni, sanonta olivat täsmälliset, toisinaan miltei terävät. Hänen suuret silmänsä eivät kernaasti katsoneet ylös; milloin ne sen tekivät, kuvastui niissä merkityksellisyys, joka saattoi ärsyttää. Hän luki sana sanalta. Varsinkin alku oli siten pinnistettyä.

"Nainen ei samassa määrin työskentele itsensä parantamiseksi kuin hän asettaa suuria vaatimuksia miehelle. Hän ei karsi olemuksestaan niitä vikoja, joita hän sai toisissa ja huonommissa olosuhteissa. Siten mainitsen tänä iltana yhden vian: valehtelemisen.

"Heikompana olentona hän on totuttautunut valehtelemaan. Mutta nainen ei enää ole niin epävarmalla pohjalla, että hänen tarvitsee sitä tehdä.

"Minä tarkoitan esimerkiksi sitä, että hän alituiseen tekeytyy niin leppeäksi, niin hurskaaksi, niin vaatimattomaksi, niin rakastettavaksi vieraiden edessä: kun vain vieras esiintyy, tulee hän siten valheelliseksi.

"Ja minä tarkoitan sellaista, että jos suoran tien kulkemisessa on jotakin epämiellyttävää, tekee hän heti kaarroksen; hän verukkelehtii, teeskentelee. Jos hänen pitäisi tehdä jotakin, mihin hänellä ei enää ole halua, niin hänellä on muka päänkivistys; jos tulee joku, jota hän ei mielellään tapaisi, on hän mennyt ulos, vaikka istuukin huoneessaan. Häntä ei vähimmässäkään määrin arastuta käyttää palvelijatartaan, tytärtään, ystävätärtään valehtelemaan hänen puolestaan, milloin hän itse ei voi.

"Muutamat naiset -- ehkä niitä on verraten moniakin -- ovat siinä määrin tottuneet mainitsemaan vääriä syitä tai unohtamaan oikeita, yleensä 'keksimään', että he tekevät sitä ilman mitään ulkonaista pakkoa; se miellyttää heitä jonkinlaisena keikailuna.

"Jospa niin olisi ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa! Mutta samanlainen on suhde Jumalaankin. Tästä käytän erään kirjailijan sanoja. Hän lausuu: 'On työläs arvostella naisen uskonnollisuutta, niin kauan kuin uskonto on hänen ainoana henkisenä harrastuksenaan. Mutta kun näkee sata, kaksisataa, kolmesataa naista jonkun muotipapin ympärillä, silloin voidaan aavistaa pahaa. Onhan toisen sanoille antautuminen kylläkin helpoin ajattelutapa; mutta vielä helpommin pääsee hurmaantumalla saarnaajaan itseensä, ja kaikkein helpoimmin olemalla hurmaantuvinaan, koska muut hurmaantuvat...'

"'Se usko, joka on menettänyt maalliset ihanteensa ja sitten siirtää ne taivaaseen, ei suinkaan ole niin varma hyvästä vastaanotosta siellä, kuin papit lupaavat. Tavallisesti ei siitä tulekaan enempää kuin epämääräinen kaipuu...'

"'... Niin ikään on monia naisia, jotka ovat kovin huolehtivia ennakolta; parasta turvata itsensä ja omaisensa kaiken varalta. Mitähän meidän Herramme sanoo, kun he aloittavat...?'"

Hän lueskeli otteita edelleen, ja useat niistä herättivät naurua -- etenkin Karl Vangenissa, kumma kyllä. Siitä hän siirtyi naisen toimintaan hyväntekeväisyysseuroissa, jolloin hän panee toimeen iloisia tanssiaisia köyhien hädästä ("tulot köyhille", kuten sanotaan), laittaa hauskoja myyjäisiä, niin, teatteriesityksiäkin hukkuneiden tai palaneiden jälkeenjääneistä. Kuvattiin, miten hän sellaisissa seuroissa kuin tämäkin tässä huvitteli suurilla kysymyksillä, viehättyi erityisiin luennoitsijoihin; Anna oli ylen terävä -- kuten yleensä nuoriso arvostelemaan antautuessaan.

Lopettaessaan ja alas tullessaan ei hän alussa käsittänyt, mitä hänelle sanottiin; hän vastaili sattumattomasti ja kyseli uudestaan. Mutta hän toipui vähin erin. Silloin hän etsi katseellaan Rendalenia. Tämä oli poistunut.

Anna kummastui tavattomasti. Sitten hän sipsutti rouva Rendalenin luo kuulemaan syytä. Hänen täytyi aloittaa kysymällä, miltä _hänestä_ tuntui.

"Niin, tyttöseni, sinä olet varmastikin aikalailla oikeassa; mutta minä niin pelkään, että te nyt yllytte soveltamaan kaikkeen 'totisuutta'. Teitä poloisia, silloinpa te vasta oikein valehtelemaan joudutte! Harvat naiset voivat pysyä 'totisina', tyttöseni. Mutta muovailla itseään he kyllä voivat; nyrjähdyttää he voivat itsensä myös, -- Jumala paratkoon! He käyvät usein niin luonnottomiksi, että iljettää."

Vihdoin tuli Annan kysymys, hitaasti, varovasti: "Miksi herra Rendalen lähti?"

"Luoja tiesi!" -- hän huokasi, katsoi ovea kohti, josta hänen poikansa oli kadonnut, nousi ja poistui.

Karl Vangen puheli Toran kanssa. Nyt hän näki Annan seisovan jouten ja tuli sanomaan, että hän oli "kovin mielissään" muutamista otteista; hän tunsi kirjan. Karl Vangen oli ollut koitumaisillaan muotipapiksi; onneksi hän oli välttänyt vaaran, mutta säikky oli vielä veressä. Sen tiesi Anna tädeiltään, joten hänellä oli salainen avain Vangenin puheisiin; tämä pysytteli yksinomaan naisen uskonnollisessa suhteessa eikä ollut aivan yhtä mieltä esitelmän pitäjän kanssa. Silloin Anna kysyi hänen mielipidettään muusta. "Tunnen naisia niin vähän muissa suhteissa", vastasi toinen hiukan punehtuen; "en rohkene puuttua siihen".

Heti aikuisten mentyä puhkesi häly valloilleen, sillä tytöt olivat ihastuksissaan. "Pikku Anna" oli heistä vanhin, ja se unohtui helposti, kun hän oli ruumiillisesti niin jälkeen jäänyt; he eivät olleet ajatelleet hänen kykenevän mihinkään sellaiseen. "Olipa se erinomaisesti sommiteltu; kerrassaan hyvin sanottu. Ja oman jäsenemme suusta!"

Varsinkin olivat Nora ja Tora viehättyneitä. "Sellaisia me olemme! Niin epätosia me olemme -- enimmäkseen pikkuasioissa, tietenkin. Ja kuinka me huvittelemmekaan vakavalla, -- oih! Ei, tarvitaan tekoja lisäksi; tai ellei tekoja, niin --"

-- "aivastuspulveria", virkkoi joku, ja koko parvi kikatti.

Mutta he jatkoivat taas. "Se on totta; kautta taivaan, se on totta! Tässä täytyy tulla muutos; on häpeä, että me olemme tällaisia!"

Aloittaakseen tahtoivat kaikki saattaa Annaa kotiin, -- niin, he tahtoivat! Ja sen he tekivät, niin että Annan molemmat vinovartiset tädit yömyssyissään pelästyivät, kun kello 11 ja 12 välillä yöllä kuulivat parven sorisevan ulkopuolella ja huutavan "hyvää yötä! hyvää yötä! hyvää yötä!" kahdellakymmenellä heleällä tytönäänellä. Entä pikku Anna itse? Hänenhän täytyi tulla sisälle kertomaan heille, mitä oli tekeillä; mutta hän sanoi vain, että nuo olivat saatelleet. Hän ei heti voinut selittää enempää; hän oli epävarma.

Hän oli kirjoittanut tuon sydänverellään. Hän oli kääntänyt katkerimman kokemuksensa hyökkäykseksi; hän oli ollut varma siitä, että hänen kimppuunsa käytäisiin tämän takia, että hänet syöstäisiin hylkiöksi, -- ja hän olikin saanut siitä kiitosta ja taaskin kiitosta, riemastusta ja taaskin riemastusta, kehumista ja yhä vain kehumista... Hän makasi vuoteellaan eikä saanut unta.

Samaan aikaan makasi useampi kuin yksi pikku pää pohtimassa, mitä ihmettä he oikein keksisivätkään. Kaipuu vakavuuteen, järkkymättömään toteen tarvitsi ehdottomasti käytäntöä; muutoinhan se voisi kuoleutua. Ja se keksittiin! Millalla oli surua; Milla ei voinut mennä tanssiaisiin jouluna: kukaan ei menisi tanssiaisiin jouluna. Niin, naurakaa vain, mutta se päätettiin yksimielisesti; ystävätärtä ei hylätä surussa. Ei koko talvena tahtonut yksikään "yleisesikunnasta" mennä tanssiaisiin. Millaa imarteli niin suuri myötätunto; mutta... Ei mitään muttaa! Järkähtämätön, yksimielinen päätös. Eikä asia siihen jäisi; aprikoitiin lisää...

Kaupungin nuorisoa suretti niin monen nuoren, iloisen tanssikumppanin puuttuminen salista; mutta siinä ei mikään suru auttanut. Niin, heitä ilahdutti, että surtiin.

Kuten sanottu: se ei jäisi -- siihen.

4

Portailla

Tämä yhteistunto niiden kesken, jotka kulkivat etumaisina ja antoivat suunnan, tämä vilkas tiedon, itsenäisen elämänkatsomuksen kaipuu sieti kyllä arvostelua ja kenties hiukan pilaakin, mutta se oli kuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että koulu oli nyt hyvällä tolalla.

Kaupungissa hämmästeltiin, että havaintovälineiden, kokeiden, opetustapojen etevyys juurrutti niin selvää ja ennen kaikkea niin harrastukseen perustuvaa tietoa lapsiin asioista, joita kaikki pystyivät ymmärtämään ja jotka kuuluivat elämän läheisimpiin tarpeisiin. Kodit olivat kerrontaa ja tiedonhalua tulvillaan, pyydeltiin saada ostaa kojeita kemiallisiin ja fysikaalisiin kokeisiin, mikroskooppeja, historiallisia piirroksia, jotka valaisivat uskontoa ja elämäntapoja kautta kaikkien aikojen. Poikia ja tyttöjä ei enää voinut toisiinsa verratakaan, kun oli innosta ja opista kysymys.

Tämä saattoi opetustunnit onnekkaiksi; suuret kokoontumiset puolelta päivin pöytien ääreen "aamiaiselle" tuolla ylhäällä olivat juhlia, ja oppilaat juoksivat alas mäkeä ehtoopäivisin ilman kirjoja, ilman läksyjä, vapaina, vapaina, vapaina...!

Mutta onnellisimmat jäivät tuonne ylös; ne olivat rouva Rendalen ja Karl Vangen. Missä rouva Rendalen mennä touhotti kakkulat nenällä hiljaa hyräillen epämusikaalisella äänellä, siinä tuntui syyskesän heinäkuorma tulevan vastaan; raikas tuoksu leyhähti jo kaukaa, ja mielellään antoi tietä noin valtavalle, hyödylliselle ja kukkuroilleen sälytetylle ilmestykselle. Karl Vangen hymyili aina leveästi; hänellä ei enää ollut aikaa vetää hymyänsä takaisin. Hän säteili, kun vain joku vilkaisi ylös koulua kohti, ja saattoi loppumattomiin asti kuunnella tai itse kertoilla koulun pikku tapauksia; ne olivat kaikki merkillisiä tai hauskoja.

Vain _Tomas_ ei ollut oikein mukana. Mutta yleensäkään ei Tomasia käynyt sanominen "sävyisäksi", jos sillä ymmärretään luottavaista seurustelua, tasaista hyväntuulisuutta. Joko hän käytti pitkää Karl Vangenia pukkinaan ulkona puutarhan käytävillä, vieläpä sisällä arkihuoneessa, hypellen hänen ylitseen kuten on pikku poikien tapa, tai harppoi edestakaisin, edestakaisin, tavallisesti hymisten, kädet taskuissa, kunnes pelkkä katseleminenkin huimasi sivullista. Toisin ajoin hän soitteli pianoa tuntikausia tai työskenteli koulussa ja koulun hyväksi ilman levon hetkeäkään, mutta saattoi myös syventyä johonkin uuteen kirjaan eikä silloin sietänyt minkäänlaista häiritsemistä. Niin ikään hän teki tavattoman pitkiä kävelymatkoja, luennoitsi ja huvitteli taas tyttöjen kanssa kuin toveri, mutta sitten toisin ajoin ei kärsinyt nähdäkään heitä, koulua tai mitään siihen kuuluvaa. Äidin täytyi silloin hoitaa kirjallisuustunti hänen puolestaan, miss Hall sai osalleen kemian ja fysiikan, Nora laulun; Tomas ei tahtonut, ei voinut. Sitten hän tuli taas iloisempana, reippaampana kuin koskaan, teki työtä kahden edestä. Äiti katsoi syyksi kaikki ne vuodet, jotka poika oli elänyt ilman säännöllistä tointa.

Jos heillä oli vieraita, ei hän tullut näkyviin lainkaan, tai tuli ja tenhosi kaikki, taikka tuli ja istui mykkänä. Seisoi ja puheli jonkun kanssa, sanoi: "Niin, totta kyllä! Varsin oikein!" -- lähti eikä enää palannut.

Nyt tuota katseltiin nerokkuuden näkökulmasta; Tomas Rendalenissa oli jotakin nerokasta.

Ennen Amerikkaan lähtöä hän oli "keksinyt" erään historianopettajattaren; "keksiminen" olikin hänen mielitekojaan. Hän oli nimeltään Karen Lote ja opetti käsitöitä, kirjoitusta ja piirustusta. Rendalen oli pannut merkille hänen tietonsa eri tyylilajien alalta ja sai selville, että tällä nuorella tytöllä oli melkoinen taidehistoriallinen sivistys. "Laajentakaa se sivistyshistorialliseksi!" Hän ei väsynyt antamaan tätä neuvoa. Täällä kotona on sivistyshistoriallinen tietämys kehno, ja ainoastaan tällä historialla on koulussa arvoa. Hän alkoi jo silloin koota sitä suurta piirustuskokoelmaa, joka koululla on, ja siten hän valtasi tytön harrastuksen.

Hän piti sitä yllä lähettelemällä matkaltaan lisää kuvia sekä kirjoja ja neuvoja, ja tuskin hän oli palannut kotiin, kun otti historiantunnit koko koulussa, näyttääkseen opettajattarelle, miten hän tarkoitti opetuksen annettavaksi. Kehitystä, yhteyttä hän etsi ripeällä, historiallisella yleissilmäyksellä, jota valaisi kartoilla ja piirustuksilla; hän teki sen lyhyeksi pienille, pitemmäksi varttuneemmille, käyttäen yksityisseikkoja vain luonteen omaisuuden selittelyyn. Hän teki sen yksipuolisesti, mutta siinä oli voimaa ja värikkyyttä, siitä sai käsityksen historiasta. Karen Lote viehättyi; Rendalenin olemuksen ja mielipiteiden uutuus, hänen ihmeellinen opetuskykynsä, sen voimakkuus, joka sai toisen uskomaan, ettei hänelle ollut maailmassa olemassa ketään muuta kuin se, jota hän juuri sillä hetkellä katseli; -- hänen vaatetuksensa sorea aistikkuus, hänen hyvin hoidettu asunsa, aina siihen hienon hajuveden keveään tuntuun asti, joka häntä aina seurasi... tämä syvällisille vaikutelmille herkkä lahjakas neitonen ei kuutenakolmatta ikävuotenaan ollut kokenut mitään vähääkään tämän kaltaista, tämän jokapäiväisen virkistyksen veroista.

Rendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti neiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä ketään.

Sitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli toisen opetusta -- milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti innokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä aikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja, -- tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, -- ja jäi tykkänään pois.

Joulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti hänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.

Kun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi hän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan tapausta, saati selitellä mitään.

Mutta minkä tähden?

Rendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! -- Neiti Lote itki ääneensä.

Vähäksymistä?

Niin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin häneltä, -- tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi selkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. -- Hän luetteli vastuksiaan loputtomasti.

Rouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti Loten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin väärinymmärrys.

Mutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle piirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä elätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei sietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen. Rendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin täytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt opettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli hänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.

Säikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä olikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen kasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat hänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin, he arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut "muistuttelevansa", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään sekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen etevämmyytensä, -- mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli. Hän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan; hän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan aina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät kaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa mieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.