Part 14

Me tunnemme yleisesikunnasta jo kolme, nimittäin tiedämme heidät, emme tunne sen paremmin. Valoisa Milla ei ole kukaan muu kuin Emilie Engel, joka surupuvussaan näytti emaljikuvalta; tanakka Tinka on Katinka Hansen, Augustan sisar, alttoääni, ja kaita Nora on maaherran tytär, hän, joka oli purjeen alla, -- jolla oli suuret silmät ja "sädehtivä" tukka. Tummaa Toraa emme sitä vastoin tunne, -- ja hän saa vielä tovin häilyä salaperäisyydessä.

Vuosi sitten oli siihen osaan maata tullut uusi maaherra, Jens Tue, jolla oli lisänimenään "tyttöjen Jukka". Sen sijaan, että hän olisi astunut virkaansa, hän matkusti ulkomaille vaimonsa kanssa, jota uhkasi keuhkotauti. Rouva oli mustasukkaisuudesta ja turvattomuudentunteesta vähitellen menettänyt kokonaan tasapainonsa; hänen piti näyttää niin sanomattoman tyytyväiseltä, kaikenlaisiin henkeviin asioihin ja musiikkiin innostuneelta, mutta eräänä päivänä voimat eivät enää riittäneet, -- hän sairastui. Mies otti hänet silloin hoivattavakseen ja läksi matkalle hänen kanssaan, ja kun mies sillä kierroksella oli pelkkää herttaisuutta ja hilpeyttä, ei enempää tarvittu; vaimo palasi kotiin terveenä ja iloisena. Mutta heidän ollessaan ulkomailla oli heidän tyttärensä täällä.

Olisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan sukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva Rendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä saattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran tyttärestä, kun hän astui maihin.

Nykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti, niin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, -- oikeastaan ylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea, liian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi. Hän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat paljon.

Mutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä sitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai! Eivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät toverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin vielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja kasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki kirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla hän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai lukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat muiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli? Pantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti kirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän oli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä "parasta ystävätärtä" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä kirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä vastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin toisenkaan.

Onneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että toinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän lauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta hänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä. Mutta näinkin ihailivat häntä toverit -- eikä kukaan niin suuresti kuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta toiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin aikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka oli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa, ja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti säesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei ollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt, ennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.

Sitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen, ja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti kuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi ja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu, mutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen omatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi. Tämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman viihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä ihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin sarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt. Kun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta Tinkasta, että siihen oli vastattava.

Kaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään kuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. "Hän" -- miehenpuoli -- tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen kerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin. Frederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli käräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli "ensimmäinen maailmassa", jolle hän sen ilmaisi.

Voi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa, vanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka viikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä, ettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan ollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja hänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin mitä _toinen_ oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä _toinen_ oli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat pysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät olleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.

Tälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat lujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita mukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja vähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti parhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin, ja kirjeet alkoivat: "On hirmuisen kauan siitä, kun --" tai "Olenpa ihan heittiö, kun --" taikka "Toistaiseksi lykkääminen on pahinta, mitä on olemassa".

Mutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla saattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi oikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan ei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli ollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa olivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin mausta.

Ensiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen palvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli odotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania sai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan: hänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani liikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui pohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta naimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen, herttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa tai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi pehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa menettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin untuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin joutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.

Aivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan ponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä, jotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään näistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle antautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, -- levollinen, velvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä kaltainen.

Kun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta muihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli se myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, -- mutta ei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan hymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta ylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan ihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä välinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä tavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, -- turhaan.

Niin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi, itsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi Noran -- ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi ystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen puheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan ei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa olivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin voitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla uskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse ripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain kivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa verhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana, hänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän koetti saada mukaansa tyttärenkin.

Rippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien sisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan uskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi, mutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria kertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa enemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti rippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan siirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista vastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti se hänen sydäntään, ja hän selitti Millan "henkeväksi". Hän piti merkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.

Sitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan äidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän valvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi, rukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin! Tohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, -- kuinka varma hän olikaan, kuinka innostunut!

Ja kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna kirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä oli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki elämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen edessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin uskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen kanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, -- silloin solmi pikku Anna sielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.

Milla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset. Hän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen hän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei luoksensa vaunuissaan, -- hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna oli enimmäkseen hänen luonansa.

Millan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet tenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa soveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun. Se hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia ihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui puolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut hiljaista surujuhlaa Millalle.

Mutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari katseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni, uudet liikkeet ja -- Millalla ei se havainto ollut viimeisenä -- uusi puku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki, oli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys runsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.

Hän tiesi, kuka tämä tulokas oli, -- isä oli tullipäällysmies Holm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen, valkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän vain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!

Tora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi Englannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa, sitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja jättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja Anna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.

Mutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut? Tora oli kaunotar, erikoinen, "ulkomaalainen". Anna oli kuullut yhtä vähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.

Milla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka tämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan, vaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet niskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin Milla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty nuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä se oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja kääntelehti hohteessa ja väreissä!

Otsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari, silmäkulmien kaari, leuan kaari -- samat, samat! Silmät olivat toisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet hiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät herkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien ripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea, ruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli jotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää; siinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja iso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi Toraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin kääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja ihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista ikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli kepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen olentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden häivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän asti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!

Milla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä terävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään hänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli niin kokonaan toista!

Puhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi hiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän toisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.

Noina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin, kaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.

Tora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun -- ja onnettomalla tavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä ketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina aamurukouksiin "laboratorioon". Silloin tuli Karl Vangen, jota eräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran kumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua. Hän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja itsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö bergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen tämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut tukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti hän: "Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä --!" ja tarttui hänen käteensä: "tervetuloa, tervetuloa!" Eikä enempää tarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan; kaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt muuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: "Äiti!" ja ulos tuli rouva Rendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva Rendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): "Mitä nyt, Karl?"

"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!"

"No niin, anna hänen tulla sisälle", vastasi rouva Rendalen, avaten oven kokonaan. "Tervetuloa!" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen kätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli liian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin näki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien -- ihan kuin viisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti Toralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä opettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, -- jotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän itsekseen.

He veisasivat virren, ja Karl puhui kohtaamisesta. Kun kohtasi ihmisissä olevaa hyvää, silloin kohtasi Jumalan; tämä oli hänen aineensa. Se solui Toran ohitse kauniin äänen kohuna. Häntä kiusasi hänen onneton esiintymisensä ja vaikutus, jonka se oli tehnyt -- ensinnäkin rouva Rendaleniin, mutta myöskin toisiin; sen hän oli kyllä huomannut. Hän ei saanut rauhaa; vääntelehti, kun joku katseli häntä; kääntyi päin ja kääntyi pois, kuin olisi tahtonut sekä näkyä että olla näkymättömissä. Jos häntä puhuteltiin, kuten tietysti vähin erin tapahtui, punehtui hän ja vastasi jotakin, jotka hän heti jälkeenpäin paranteli.

Ja näin meni ensimmäinen päivä, toinen ja kolmaskin. Hän ei osannut Norjan maantietoa eikä Norjan historiaa; niin, hän ei osannut mitään paitsi englantia ja ranskaa ja karahti tulipunaiseksi, kun tämä kävi ilmi. Mutta kun selvisi, että hän puhui näitä molempia kieliä sujuvasti, punastui hän samaten. Hän ei tahtonut millään muotoa voimistella; viimeisenä verukkeena oli se, ettei hänellä ollut pukua. Hän ompeli itselleen sitten puvun, ja siitä tuli keimailun mestariteos. Mutta hän ei myöntänyt sitä, se oli muka jokapäiväinen, oikeastaan rumakin. Hän ei jaksanut voimistella, vaikka olikin tukeva; heittäytyi kerrassaan ryhdittömäksi ja alkoi itkeä. Miss Hall, joka valvoi voimistelua ja järjesti erityisiä liikkeitä yksilöiden mukaan, otti hänet ikkunan luo ja tarkasteli häntä. Miss Hall oli osittain unohtanut norjan kielen eikä kiireessä muistanut, että Tora puhui englantia; hän hapuili jotakin sanaa, tutkiessaan tyttöä. Tora ymmärsi hänet väärin ja karkasi hänen luotansa, pukeutui, juoksi suoraa päätä kotiin eikä enää tahtonut tulla kouluun.

Oli jokseenkin työlästä taivuttaa häntä -- ei ainoastaan takaisin kouluun, vaan myöskin täysihoitoon; hänen täytyi saada parempaa ravintoa kuin hän sai kotonaan, sillä hänellä oli kalvetustaudin alkua. Tämä oli se sana, jota miss Hall ei ollut muistanut. Tora tuli nyt miss Hallin huonekumppaniksi, hän oli ensimmäinen siihen asemaan joutunut; sittemmin oli melkein aina joku miss Hallin luona.

Vähin erin unohti vastatullut itsensä sikäli, että hän saattoi istua alallaan, mutta ei koskaan silloin, kun joku pitempään katseli häntä tai hänestä puhui. Hän ilmeisesti tunsi sen selässään, arvelivat toverit. He tekivät kokeita, ja heistä oli hauskaa, kun hän todellakin kävi vähitellen levottomaksi, vihdoin kääntyi ja katsoi heihin.

Nora oli asunut koulun täysihoidossa koko edellisen vuoden; sen vuoksi hän oli siellä nytkin. Hän ei puhutellut Toraa, paitsi ohimennen; mutta eräänä sunnuntaina Tora kysyi häneltä, voisiko hän saada luvan sommitella hänen hiuslaitteensa. Se herätti hoitolassa sellaista huomiota, kuin hän olisi tarjonnut Noralle uusia hiuksia. Viesti kulki huoneesta huoneeseen, kaikki riensivät koolle, vanhemmat kuten nuoremmatkin; kaikki tahtoivat nähdä Noran saavan uuden tukan. He seisoivat, he riippuivat toistensa yli tuon suuren toimituksen tapahtuessa. Mutta vähempää ei se todella ollutkaan; nauru vaihtui pian hämmästykseksi, riemuksi, kätten taputukseksi.

Eräänä päivänä Noran tukan joutuessa epäjärjestykseen oli Tora heti nähnyt, että tällainen tukkalaite soveltuisi hänelle. Se sopi noihin suuriin avoimiin silmiin, jotka olivat kokonaan hallitsevina hänen pienissä kasvoissaan. Otsaa ei ollut juuri nimeksikään, posket päättyivät ihan alkuunsa, ja suu vastasi kirsikkaa tai paria; nenä täytti osan, -- oikea suvun nenä, mutta se vain ohjasi huomion silmiin, jotka siis joka tapauksessa yksinään valtasivat katsojan huomion.

Nyt oli löydettävä sellainen hiuslaite, että sekin olisi silmien apuna. Tora oli nähnyt paljon ja tottunut saamaan "valoisia aatoksia"; mutta tukkasommitelmissa ei hänellä ollut sellaista vielä ollut. Hän sai sen!

Hän aloitti tietysti päästämällä hiukset hajalleen ja suorimalla ne; sitten hän otti otsatukan ja solmi sen kahdeksi isoksi kiehkuraksi kumpaisellekin sivulle. Se oli itsessään hyvin pieni eikä ollenkaan silmiinpistävä; mutta vaikutus oli tässä hämmästyttävä. Kun silmiin tuli säihkyä, niin tukka näytti kuin nostavan siipiänsä ja kohottautuvan lentoon. Toisinaan se taas ikäänkuin sädehti; hiukset olivat myös luonnostaan hiukan aaltoilevat.

Tähän asti ei Noraa milloinkaan ollut sanottu kauniiksi; hänessä oli muuta kiintoisaa. Mutta nyt täytyi itse Rendaleninkin, jonka ei muutoin ollut tapana juuri kiinnittää huomiota yksilöihin, seuraavalla luentotunnillaan pysähtyä, sattumalta vilkaistessaan Noraan päin. Koko luokka tiesi, mitä hän ajatteli.

Se, joka kenties vähimmin välitti siitä, oli Nora itse; nyt hän oli suoriutunut tukastaan, eikä hänen tarvitsisi enää vastedes nähdä siitä vaivaa. Mutta kun Tora heidän ystävyytensä edelleen kehittyessä alkoi ihastella hänen lahjakkuuttaan ja liioittelevaan tapaansa vakuutti, että Nora oli "pelkkää henkevyyttä", että Noran soitto ja laulu "suorastaan veivät loihtumaailmaan", että hänen lentävät sanansa "kaikki iskivät naulan kantaan", -- niin, _se_ oli jotakin! Tällaista tahtoi Nora kyllääntymättä ahmia lisää, ja hän helli tätä ystävyyttä. Tora Holm teki alituiseen uusia havaintoja, ennen kaikkea sen, että Nora oli aina oikeassa; silloinkin kun hän oli muita kohtaan ollut oikullinen, kiivas, niin, vieläpä saatuaan jonkin pikku uskottomuudenpuuskiansakin oli Nora oikeassa ... _pohjaltaan_.

Silloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka konsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän heti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!

Mitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä lahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli "verrattomin", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa häntä kuuntelemaan, -- ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja täyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen muisti hänellä olikaan! _Tuhannen ja yhden yön tarinoista_ -- ei nuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta -- saattoivat tytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset. Lisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät olleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti rakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin olla jaloja ja onnettomia. Nämä 15--17-vuotiaat (Tora itse oli melkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain lukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella heidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita Rendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet heidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän tervetullut.

Mutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein omaksensa. Nora--Tora, Tora--Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei voinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat mieluimmin olla kahden.

Toverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi muutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.