Part 13

"Se mies, joka kysyi niin julkeasti, elää Kirkon opettajien keskessä, niin, on heidän ystäviänsäkin. Sentähden rohkenen myöskin sanoa, että se on epäuskon ääni, meidän keskestämme lähtenyt. (Ks. 1. Joh. 2:19, Ap. Teot 15:24 ja 20:30, Gal. 2:4.)

"Missä olivat ne neljä Siionin vartijaa? Minä olin siinä ja siinä nousemaisillani, mutta minä odotin heitä. Minä sanon tämän jälleen ja surulla: missä he olivat?

"_Eiväthän kai nukkuneet?_ (Ks. Matt. 24:42-43 ja 25:5, Mark.13: 33, Luuk. 21:36, 1. Kor. 15:33-34, 1. Tess. 5:6, Ef. 5:14.)

"Jos nimeni asettaisin alle, ei se ilmaisisi mitään, mikä saisi jonkun ajattelemaan. Sentähden asetan seuraavat pyhät sanat ja luvut:

"Davidin psalmit 80:7."

Koko kaupunki selasi esille Davidin psalmin 80:7 ja luki:

"Sinä olet meidän pannut riidaksi meidän läsnä asuvaisillemme; ja meidän vihollisemme pilkkaavat meitä."

Viittaus ilmaisi sen suuttumuksen, jota kaikki tunsivat siitä, että kaupunki oli heidän riitansa johdosta joutunut naapurien pilkaksi.

Sillä kateellisten naapurikaupunkien sanomalehdet olivat nälkäisinä syöksyneet tähän häväistysjuttuun käsiksi! Sateli pisteliäitä selostuksia ja paljasteluja. Kaupunki ei ollut milloinkaan ollut jumalisuudestaan kuulu, yhtä vähän kuin siveellisyydestään tai hyveistään yleensä. Sitä enemmän rikkaudestaan, rennosta elämästään ja yritteliäisyydestään. "Roskakaupunkien" lehdissä oli alituiseen luettavana mitä häpeämättömimpiä ylistyksiä tästä äkillisestä kääntymyksestä, suurenmoisesta siveellisestä vakavuudesta, joka ihan ihmetyönä oli vallannut "pikku Babylonin".

Pari päivää takaperin oli muuan noita nalkuttajia aloittanut viivanalaisen, joka oli ilmeisesti omassa kaupungissa kirjoitettu. Se olikin päivätty "_Kurtevigissa_", ja kaupungin _chronique scandaleuse_ kertoiltiin siinä hyvin sukkelasti -- tietysti tekaistuin nimin, mutta jokainen ihminen tunsi jutut. Se päättyi huomautukseen, että oli helppo käsittää, minkä tähden kävi "Kurtevigin" pyhäksi velvollisuudeksi ehkäistä uudistusta kaupungin tavoissa.

Kun tämä oli ainoa Rendalenin uuden koulun puolustukseksi painettu, uskottiin -- niin sokeaan kiihkoon oli jouduttu -- Rendalenin, jos ei kirjoittaneen pakinaa, ainakin antaneen siihen aineksia.

Nyt merimiesyhdistys kutsui isoin kirjaimin kokouksen "urheata merimiessäätyämme vastaan eräältä taholta singottujen syytösten johdosta".

Kokouksessa oli se erikoista, että siellä oli tuskin kolmea merimiestä saapuvilla. Puhetta johti eräs laivaveistämön omistaja, joka ei ollut milloinkaan purjehtinut merillä. Pääpuhuja oli kaupungin satamakapteeni, joka tosin oli aikoinaan ollut laivurina, mutta siitä oli hyvin kauan. Hän pauhasi hirmuisesti. Hän oli myös laatinut kirjallisen vastalauseen, joka ilmaisi "merimiesten halveksimisen" sellaista puhetta kohtaan. Vastalauseen jäljennös lähetettiin heti kokouspaikalta Tomas Rendalenille. Sikäli kaikki kävi kuten pitikin; mutta punssin tultua ja siihen alusta asti riuskasti kiinni käytyä elvyttiin piankin liian innostuneiksi. Silloin ainoa saapuvilla oleva laivuri Kasper Johannesen suvaitsi väittää, että "Tomas Rendalen, pahus vieköön, oli sentään hiukan oikeassa".

Siitäpä jyty nousi! Satamakapteeni esitti viimein, että "tämä uusi häpäisijä" viskattaisiin ulos. Kasper Johannesenin ei tehnyt ollenkaan mieli hyväksyä "ulosviskaalikseen" miestä, joka _"itse oli ottanut prosentteja!"_ Tunsihan hän ihmisiä, jotka olivat hänen kanssaan purjehtineet! Laivaveistämön omistaja tahtoi sovittaa jupakan arvokkaasti, mutta Kasper Johannesen käski hänen vain "mennä helvettiin"; eivätkö he kaikki tienneet, että hän oli rikastunut kelvottomilla aluksilla? Eikö itse merivakuutusyhtiön asiamies ollut sitä sanonut? "Koreata huolenpitoa merimiehistä se, perhanassa!" J.n.e., j.n.e. Tämä päättyi katutappeluun.

Päättyi? Se ei päättynyt koko kesänä, ei koko syksynä. Kaupunki ei enää puhunut koulusta. Viikkokausiin ei kukaan puhunut muusta kuin liikeasioistaan ja siitä, kutka olivat rehellisiä ja kutka prosenttivarkaita; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat suorastaan suurvarkaita ja kutka vain pikku näpistelijöitä; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat ihan rehellisiä; -- liikeasioistaan, ja laivuri N.N:stä, jonka nyt kelpasi vetäytyä yksityiselämään ja ryhtyä johonkin hommaan maissa! Laivojen syksymmällä kotiuduttua joutuivat laivurit itse mukaan. Muutamia erotettiin; nämä antoivat ilmi toisia, jotka olivat säästyneet. Perämiehet, matruusit eivät tahtoneet olla todistajina, mutta heidät pakotettiin siihen. Mitä rajuimpia vihavälejä pääsi alkuun -- tai taisteltiin loppuun paikalla. "Laivurisota" pelasti koulun. Kaupunki ei ollut kyllin iso pitämään kahta polttavaa kysymystä käynnissä yht'aikaa, ja näistä kahdesta tuli se, joka koski raha-asioita, tietenkin ajan mittaan tärkeämmäksi.

Mutta jos "laivurisota" pelastikin koulun, ei se pelastanut Rendalenia. Hän saattoi odottaa tilintekoa minä hetkenä tahansa. Hän ei mielellään pistäytynytkään alas kaupunkiin, eikä missään tapauksessa iltaisin.

Hän sai taas muistutuksen tilanteen kireydestä, kun hänen vähän jälkeen sodan syttymisen oli eräänä sunnuntaiaamuna aivan varhain lähdettävä vaunuilla alas tullivajalle; hän meni vastaan miss Hallia, joka saapui englantilaisessa höyrylaivassa. Lauluseuran ja voimisteluseuran piti tehdä retki; siellä oli siten parisataa nuorta ihmistä koolla varhaisesta ajasta huolimatta. Noiden kaikkien keskessä Rendalen ei tuntenut itseään turvalliseksi. Täpärällä oli, että he jättivät hänet henkilökohtaisesti rauhaan; sisukkaita katseita ja uhkaavia viittauksia sinkoili häneen. Hänen astuessaan veneeseen heitettiin köysi sillä tavoin irti, että se löi hatun häneltä päästä ja roiskautti ryöpyn hänen niskaansa -- epähuomiossapa tietenkin.

Käsitettiin, minkä tähden hän oli tänne vaunuineen tullut, tietystikin noutamaan kaupungin uutta hyveenvartijaa, amerikkalaista lääkärimissiä. Englantilaisen höyrylaivan jyhkeä keulapää kohosi ihan vastapäätä; ihmiset lykkäsivät oman matkansa, kunnes oli saatu nähdä missi. Tuolla peri Rendalen hänet ja hänen tamineensa veneeseen, hän oli ainoa matkustaja. Täytyihän noin merkillistä katsella.

Ja se olikin sitten lapsi! Pieni, laiha, ripeä nainen, joka ylös hypähtäessään epäsi kaiken avun. Hän kapaisi heti alas portaita takaisin, sillä veneessäolijat koettivat nopeasti penkoa esiin hänen laukkuaan, eikä hän osannut esittää ohjeitaan norjaksi; hän palasi vireästi ylös laukku kädessään, -- sitten vaunuille, sitten ylös vaunuihin, yksi, kaksi, kolme, kepeästi, hymyillen. Mutta istuuduttuaan hän kummastellen silmäili taaksensa tuohon painostavaan, epäluuloiseen laumaan. Suuren silmäparin pitkällinen, tutkiva katse lipui yli väkijoukon; Rendalen järjesteli sillä välin matkatavarat ja laitteli ohjaksissa jotakin kuntoon, ennenkuin nousi vaunuihin.

Sitä aikaa käyttivät tämän naisen lääkärinsilmät. Ne olivat saaneet selkeän, kylmän huomiokyvyn; ne eivät enää harhailleet pitkin, vaan valitsivat muutamia kasvoja sieltä täältä nuorison parvesta, ripeästi, varmasti. Ne, joita katse kohtasi, tunsivat sen sydämeensä asti. Eikä laiturilla seisovista kahdestasadasta nuoresta miehestä yksikään epäillyt sitä, että nuo silmät voivat havaita yhtä ja toista.

Laivurisodan kehityttyä hiukan pitemmälle, kesäloman lopulla nimittäin, levisi kaupungilla tieto, että lääkärit olivat menettäneet kaiken toivonsa rakastettavasta Emilie Engelistä, kaikkien köyhien ystävästä, kaikkien ihmisten ystävästä.

Rouva Rendalenilla oli muun lisänä ollut kärsittävänään yhä yltyviä tunnonsoimauksia rouva Engelin tähden; nyt viesti kohtasi häntä kuin pyörryttävä isku. Koulun oppilaista ei ollut -- aina Augusta Hansenin päivistä asti -- kukaan ollut sellainen kuin Emilie Engel: niin kunnokas, niin ymmärtäväinen ja hyvä. Rouva Rendaleniin hän oli kiintynyt kuin äitiin, oli myös antanut hänelle (ja yksistään hänelle) luottamuksensa, kun tuli onnettomaksi rakastaessaan sitä, joka petti häntä. Koko kaupunki oli kauan tiennyt, mitä _hän_ vasta viime vuosina sai tietää. Emilien kärsimys se enemmän kuin mikään muu oli tehnyt rouva Rendalenin niin iloiseksi siitä, että Tomas "otti kaiken mukaan", kuten äiti sanoi.

Ja nyt?

Rouva Rendalen ja Tomas tiesivät heti, että kaikki tahtoivat tulkita Tomas Rendalenin raakamaisuudellaan surmanneen hänet. Katkeruus heräsi yhä voimakkaampana. Rouva Rendalen ei ollut saanut lääkäriltä lupaa puhutella sairasta; tohtori Holmsen oli järeään tapaansa sanonut, että hän oli "liian läheistä sukua esitelmälle". Lausuma oli tullut muidenkin tietoon.

Emilie Engel kuoli aikaisin aamulla; ehtoopäivällä ajoi kartanoon hänen sielunpaimenensa, vanha Green. Hän toi terveiset vainajalta ja antoi rouva Rendalenille Emilien säästöpankkikirjan; siihen oli Emilie suurin, vapisevin kirjaimin kirjoittanut: "Koululle. Teidän _E_." Rovasti ilmoitti, että tämä tapahtui hänen miehensä suostumuksella. Talletus oli 5,000 kruunua.

Rouva Rendalenin liikutus ja ilo, -- suru ja kiitollisuus olivat niin kiihkeät, että hänen täytyi poistua vanhuksen luota, eikä hän enää näyttäytynytkään. Tomas saapui samassa kotiin ja kohtasi rovastin, juuri kun tämän piti palvelijan avulla astua alas isoja portaita. Vanhus pyysi häntä menemään äidin luo, tämä varmaankin halusi häntä puhutella. Tomas säikähti, mutta hillitsi itsensä ja auttoi rovastin vaunuihin.

Rouva Rendalen oli makuuhuoneessa, missä hän hillittömästi itkien asteli edestakaisin. Tomasin nähdessään hän heittäytyi poikansa kaulaan, ja Tomas pyysi häntä Luojan nimessä sanomaan, mikä oli hätänä. Toinen sai vihdoin edes viitatuksi talletuskirjaan; Tomas näki ja otti sen.

Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että tämä oli pelastus. Nyt kävi ilmi, mitä hän oli kärsinyt: hän puhkesi itkuun hänkin.

Seuraavan päivän aamuna kiersi oppilaiden vanhempien luona kirjelmä, jossa rouva Rendalen tiedusti, saisivatko lapset luvan koulun puolesta kunnioittaa rouva Engelin muistoa. Siinä tapauksessa tulisi kaikkien hautauspäivänä kokoontua valkopukuisina kirkkomaan portille Lapset kävelisivät kirstun edellä, kaikkein pienimmät sirotellen kukkia, toiset veisaten virttä, ja haudalla laulaisi lapsikuoro.

Jos he saisivat luvan, olisi kokoonnuttava koululle samana päivänä kello 12.

Kun oli vain pari päivää koulun avaamiseen, olivat melkein kaikki oppilaat kaupungissa; viimeisetkin saapuivat vähitellen. Ainoakaan ei jäänyt pois.

Olipa uskomatonta, mitä Tomas Rendalen sai toimeen seitsemässä, kahdeksassa päivässä; hän tiesi, että tässä suoritettaisiin taistelu.

Tilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten muutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja lisäksi seuraavaa: "Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman eräälle laitokselle kaupungissamme."

Mitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin: sinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.

Näissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli ainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin, ne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja saivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla kadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva ampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä garnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut luvan saapua.

Kaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan portilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat höyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja kuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella, olivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella ei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta olisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu miehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän paikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin, kun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä enemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia kirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, -- jännitys vain lisääntyi.

Soittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli säveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät, liikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön paljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja kannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille saattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana. Kirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut olivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi, koululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, -- ja tämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet. Tästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun saattue jälleen alkoi astella eteenpäin, -- kukkasia sirottelevat valkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja sitten kirstu, -- tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.

Tänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi, häivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden kulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat mukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva ruhtinatar.

Mutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten keskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla kukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset seurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä mustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.

Se taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se seurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän takanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä näkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista, poloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä Emilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan asti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna, surumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt olisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille pienokaisille.

Ja sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle, joka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja varustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä -- yksistään heillä -- olisi sananvalta hänen suhteensa.

Rendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet kukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja järjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin hautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto, ja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen, seisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana. Kaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan yli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen valtaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän näki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen. Mutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi päästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei hänet paikalle.

Mutta sitten, kun hänkin oli tullut sinne, tuntui siltä, että tunnelmaan oli tullut jotakin sellaista, mikä kuului toiseen maailmaan eikä tähän. Se kenties tajuttiin vain hämärästi, mutta ajateltiin selkeästi sitten, kun vanha Green laulun päätyttyä autettiin ylös tyttöjen luo ja puhui. Hän mainitsi vainajan eri tilaisuuksissa lausumia sanoja; yhdessä ne loivat kuvan. Kaikki tuli lausutuksi näiden sanojen välityksellä, eikä kuitenkaan mitään; kaikki ymmärsivät kenenkään loukkaantumatta. Erityisesti tuli Engel liikutetuksi, sillä vainajan suuri hellyys häntä kohtaan ilmeni parissa näistä lauselmista. Ja ennenkuin hän itse tiesikään, ja vastoin hänen tahtoaan, nämä sanat pakottivat hänet hillittömään itkuun. Hän ei voinut sitä pysähdyttää.

Silloin Green lopetti. Hän lopetti niillä vainajan sanoilla, jotka tämä oli liittänyt koululle tekemäänsä lahjoitukseen: "Tässä asiassa on kaksi puoluetta --." Vainaja oli valinnut omansa, lisäsi puhuja.

Soittokunta esiintyi jälleen ja sitten kuoro. Vanhus autettiin alas, pienokaiset sulloutuivat kaiteita vasten sirotellakseen viimeiset kukkansa. Samassa jylisi lännessä, meren ulappa kuvastui mustana, rankka sateenpuuska oli tulossa. Ihmiset tähyilivät kaupunkiin päin, missä liput riippuivat värähtämättöminä synkkää taivasta vasten; kaikki ennusti rajuilmaa. Taas ukkosen jyrähdys, paljon voimakkaampana ja lähempänä; saattue alkoi horjua, vähitellen hajota. Muutamat riensivät pois vilkaisematta alas hautaan tai tervehtimättä perhettä. Tovin kuluttua kuvastuivat valkopukuiset tyttöset suurina parvina alhaalla tiellä ilman mustenevaa ja maan tummanvihreää taustaa vasten; jotkut heistä alkoivat juosta, -- sitten yhä useammat, ja rouva Rendalenin suureksi kauhuksi he alkoivat nauraa ja huutaa.

* * * * *

Kartanossa oli parahiksi päästy ruoalta, kun rouva Rendalen sai pari pienehköä nimetöntä lahjaa "koululle", tunnuslauseena: "On kaksi puoluetta." Ehtoopäivän kuluessa he saivat useampia, kaikki nimettömiä, eikä yksikään niistä suuri. Mutta se osoitti kuitenkin, ettei koulussa ollut pelkkiä vihollisia. Heillä ei ollut aikaa puhella siitä pitkälti; illalla nimittäin vietettäisiin koulussa pieni muistojuhla, johon oli kutsuttu rouva Engelin ystävättäriä ja molemmat ylimmät luokat. Rouva Rendalen kertoilisi seurustelustaan manalle menneen kanssa; vanha Green oli niin ikään luvannut saapua ja kenties kertoisikin jotain. Sitten olisi musiikkia, virsi veisattaisiin uudestaan j.n.e. Koko päivä oli aherrettu juhlasalissa, mutta valmistuminen oli täpärää. Heidät keskeytti vielä kerran kirje, tällä kertaa tohtori Holmsenin lähettämä; hänen palvelijansa toi sen. Tohtorin nimeä ei ollut alla, mutta käsiala oli yhtä tuttu kuin palvelijakin. Ja kuka muu kuin hän olisi voinut nimensä asemesta käyttää allekirjoituksena "Vanha sika"?

Kirje kuului:

"Hyvä Rendalen,

'on kaksi puoluetta'; se voi kyllä olla oikein. Ja joskin olen sitä mieltä, että toinen näistä puolueista on käyttäytynyt penteleen tyhmästi enkä varmaankaan vastedeskään jaksa liittyä siihen, -- niin oheistettuna on maksuosoitus kolmea 'mikroskooppia' varten, -- koska kerran olet saanut takaperoiseen Kurtin-kalloosi, että se on 'mikroskoopeilla' tehtävä!

Minä en usko siihen hiventäkään, en luota enempää tiedon voimaan tässä kuin uskonnonkaan; entisellään pysyy. Mutta ilmassa vilahti tänään jotakin valkoista, niin, jotakin laulun tapaista ja sen semmoista; -- voisihan sattua olemaan asiassa jotakin. Kuten sanottu, tässä on rahat." --

Jo nähtiin ylimpien luokkien vähitellen keräytyvän ylös täysihoitolaisten luo, joten he siis piankin saisivat yleisönsä paikalle. Noiden nuorten naisten tuli tavata toisensa surupukuisina -- mikäli mahdollista --, ja sehän oli niin uutta ja hauskaa, etteivät he voineet olla tulematta liian aikaisin.

Juhla pidettiin "laboratoriossa", entisessä ritarisalissa. Oli tietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa varten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, -- vain Emilien muotokuvaa odoteltiin.

Noiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan ohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen ja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi vaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka heittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär. Hänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.

Hän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja hienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien perintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä mitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin käsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli heitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän astuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi itselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse. Muotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen; molemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin seppeleitä sen ympärille.

Juhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas Rendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla tänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli piileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi; kaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala liikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl Vangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut umpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.

Sillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton illallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva Rendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada tilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden välityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin muiston viettämistä.

Kaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään, allansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat kaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton kaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.

"Eikö totta", hän lopetti; "sen liiton me pidämme?"

"Niin, niin!" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki nuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset tekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta kilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.

Kello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen, aikoessaan lähteä levolle: "Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että pidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?"

"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas ... ei, ei! Se _oli_ hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta."

Sisäkkö toi kirjeen, jonka palvelusväki oli unohtanut, sillä se oli tullut juhlan aikana. "Näetkö? Näetkö?" Tomas Rendalen nauroi ja avasi:

"Niin, nyt kai luulet voittaneesi, senkin häpäisijä! Näin tämänpäiväisen ylvästelysi, kun seisoit kaikkien pikku tyttöjen keskessä, jotka olit viekoitellut puolellesi. Itsekkyys pörhistäysi pisamaisesta, killisilmäisestä naamastasi kuin takkuinen Juudaksen-tukkasi. Hyi lempo!

Mutta sinut nujerretaan, kun sitä vähimmin odotat', senkin porsaankuono.

_Veritas_."

2

Yleisesikunta

"Vaalea Milla ja tumma Tora, tanakka Tinka ja kaita Nora."

Kiisteltiin, missä tämä erinomainen säepari poljentoineen ja loppusointuineen oli ensi kerran kajahdellut, ylimmällä latinanko vai reaaliosaston luokalla. Kiistaa ei voida enää ratkaista, mutta näiden neljän neitosen näyttäytyessä säkeistöä useasti kiljuttiin, laulettiin, jääryteltiin heidän takanaan -- aluksi kilvan Dösenin sepityksen kanssa, joka kuului: _"Tora, Nora, ora pro nobis!"_ vaikka tämä joutui edellisestä häviölle, koska se oli vaillinaisempi, siihen kun ei sisältynyt noita kahta muuta nimeä, Tinkaa ja Millaa. Mutta sekin sai väistyä; heistä sommitellun uuden sanan seppo oli selkeästi tiedossa: Rendalen sanoi heitä eräässä tilaisuudessa _"yleisesikunnaksi"_, hänen jälkeensä koko koulu, sitten poikakoulu ja lopulta kaikki, jotka pääsivät suomaan heille sen kunnian.