Part 12

Tuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä he odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä ainoastaan vanhemmat saisivat tietää.

Ja nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa pahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että saattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin he kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle. Tuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat istuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja katoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt keittiöön.

Nuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se uskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen, ainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka lausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!

Ja jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin tässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat uljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa tulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa, suurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot, mutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä koholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa tukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät, koko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa samassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin, hauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä yhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien kanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä ylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta parhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi, vaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!

Andreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.

Andreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja hänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa jäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi tavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko sivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa, yllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka tytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa tukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta -- Tomasin äänenpainolla, hänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, ... todella kaunopuheisesti ... niin, _siinä_ oli yksi, joka oli kuullut!

Kelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille, todellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei hänen tuloaan käsitetty.

Noran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja nähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen oli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti äänensä ja sanoi: "Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä. Näen teidän _käsittävän_ sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran muistin vertaista en ole ikinä kuullut." -- Ei ollut kuullut mitään "niin verratonta vertaista" -- oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä lausuttu koulussa!

Mutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään rouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan kaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti itkuun.

Niin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: "Sinä olet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun olette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme itsellemme oikean pakinahetken."

YLEISESIKUNTA

Nyt ajattelee ymmärtäväinen lukija: tästä tulee koulun kuvailu. Ja sitä mieltä olen minäkin, että niin pitäisi.

Mutta elämän päättely ei aina ole sama kuin meidän, ja meidän on noudattaminen edellisen säädäntää.

1

Suuri puhe ja pieni kaupunki

Jo samana iltana tiesi Tomas, niitä rovasti Green ajatteli; Karl tuli tuoden sen viestin.

Tomas tuli ulkona häntä vastaan nähtyään hänet puistokujassa, ja he tekivät pitkän kävelyn sisämaahan vasemmalle päin.

Rovasti Green oli edellyttänyt, että kun Tomas aikoi esittää opetussuunnitelmansa, oli tosiaankin kysymyksessä opetussuunnitelma eikä mitään oleellisesti toista; hän ei ollut silmänräpäykseksikään ajatellut sitä mahdollisuutta, että siitä muodostuisi ohjelmapuhe suurin piirtein, opetussuunnitelman jäädessä vain vihjaukseksi.

Kenties voidaan sellainen puhe sellaisesta aiheesta jo nykyään pitää maassamme, mutta siinä tapauksessa ainoastaan parissa suurimmassa kaupungissamme; pienissä tuskin kymmenenkään vuoden kuluttua. Ja puhujan tulee olla vapaana liikkuva mies. Mies, joka tahtoo perustaa koulun sellaisen puheen nojaan, -- niin, mitään järjettömämpää yritystä ei vanha herra voinut ajatella. Karl oli saanut toimekseen ilmoittaa tämän hänelle sananmukaisesti; Tomasin ei nimittäin pitäisi olla harhatoiveissa siitä, mitä nyt seuraisi. Jos koulu tämän jälkeen pysyi pystyssä, niin se oli yksinomaan sen arvonannon ansiota, jonka hänen äitinsä oli sille hankkinut. Tuollaisen haasteen jälkeen koulua tuomittaisiin -- ei opetuksensa mukaan, ei, vaan jokaisen koulusta jo tänä vuonna pääsevän tytön mukaan sitä tuomittaisiin. Jos _hän_ astahtaisi harhaan, saisi koulu sen viakseen. Rovasti kuuli puheesta, että tätä pelkäsi Tomas itsekin; miksi ihmeessä ei hän ollut siis pysynyt vaiti? Nyt voisi sattuma kukistaa koulun.

On mahdotonta kuvata Tomasin mielenahdistusta. Hän tunsi Karlin kertoessa, että Karl jo oli yhtä mieltä rovastin kanssa. Hän tunsi, että hänen äitinsäkin siirtyisi sille puolelle, että kaikki siirtyisivät! Hän oli tehnyt suuren hulluuden.

He eivät tulleet kotiin ennen puoltayötä. He eivät voineet puhua äidin kanssa sinä iltana. Kaikki olikin aivan hiljaista heidän saapuessaan huoneisiinsa.

Tomasilla oli vanha suojansa, kylpyhuoneen takana, mutta se oli nyt hänen kotiintulokseen korjailtu uuteen kuntoon. Karlilla oli nyt huoneensa tämän vieressä, kulmakamari. Kuten kaikki kartanon huoneet olivat nämäkin pitkänomaiset, joten kaihdinta, joka eristi sen osan huonetta, missä sänky oli, tuskin huomasi.

Heidän illallisensa odotti heitä, mutta siinä määrin he olivat alakuloisia, että he eivät siihen kajonneet.

Vielä Karlin mentyä levolle Tomas istui hänen vuoteensa reunalla. Ja näin ei käynyt ainoastaan sinä yönä.

Seuraavana aamuna varhain -- sunnuntaina -- rouva Rendalen pistäysi alas Nils Hansenin perheeseen; hän tahtoi tapansa mukaan käydä suoraan päin.

Hän palasi samaan aikaan, kuin ihmiset menivät kirkkoon; Karl näki hänet puistokujalle antavasta ikkunastaan ja ilmoitti Tomasille, itse hän oli lähdössä kirkkoon. Tomas seurasi häntä ulos äitinsä luo, joka näytti olevan murheissaan. Ei siis edes Nils Hanseninkaan väki --?

Ei; Nils Hansen itse oli sanonut, ettei hänen tehnyt mieli "tulla kirkossa haukutuksi". Mitä hän sillä tarkoitti? Sitä, että hän meni julkisiin esitelmiin oppiakseen jotakin tai huvikseen, ei tullakseen karkeasti puhutelluksi tai kuullakseen muita niin puhuteltavan.

Rouva Rendalen oli hänelle vastannut, että esitelmöitsijän piti saada osoittaa ihmisten vikojakin. -- "Niin, mutta ei tarvitse _kutsua_ ihmisiä tulemaan vikojansa kuulemaan." -- -- Entäs rouva Hansen?

Laura ei uskonut Tomasin ehdotusta oikeaksi; "lasten ei sovi tietää kaikkea". Tätä vastaan oli kuitenkin suutari väittänyt, että hänen talonpoikaiskokemuksensa ilmaisi toista. Maalla tiesivät lapset pienestä pitäen kaikki, ja jos siveettömyyskin oli maalla varsin suuri, ei vika ollut siinä, vaan siinä, että maallakin oli koko asia laiminlyöty. Itse hän oli kasvanut ahtaan kujan varrella, missä molemmat sukupuolet kävivät samaa koulua ja ottivat osaa samoihin leikkeihin, kunnes olivat täyskasvuisia; he olivat selvillä kaikesta, mutta hän muisteli sitä aikaa turvallisesti.

Tätä oli Nils Hansen sanonut niin usein ennenkin, että Tomas ihmetteli, miksi äiti nyt kertasi sen. Toinen tekikin sen ainoastaan voittaakseen aikaa.

Rouva Emilie Engel oli nimittäin sairastunut; vaunuista oli hänet illalla kannettu suoraan vuoteeseen. Tohtori oli ollut siellä eilen, yöllä jälleen, ja tuli sieltä juuri nyt; rouva Rendalen oli kohdannut hänet. Hän hyrähti itkuun. Jos Emilie nyt tähän menehtyisi, olisi se rouva Rendalenin syy. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei Emilie sietänyt puhuttavan miesten uskottomuudesta oman miehensä istuessa hänen vieressään, -- Emilie oli niin heikko ja herkkä! Rouva Rendalenin olisi pitänyt hinnalla millä hyvänsä estää Tomas tekemästä sellaista. Sen sijaan hän oli ollut iloinen siitä, että hänen poikansa teki sen! Se johtui siitä, että hän ja muut Tomasin ympäristössä aina tulivat yksimielisiksi hänen kanssaan, -- olivatpa sitä tai ei, sillä tietysti Tomas oli mennyt liian pitkälle; tohtorikin oli sitä sanonut.

Mitä hän oli sanonut? -- Hän oli sanonut, että siinä työskentelivät "nuo kirotut hermot", -- "Kurtien kohtuuttomuus toisella tavalla". Rouva Rendalen alkoi uudestaan itkeä.

Ja kuin olisi tahtonut paikalla näyttää hänelle, että tohtori ja hän olivat oikeassa, Tomas suuttui silmittömästi. Kamalaa oli olla taas kotona näin viheliäisissä oloissa, joutua työskentelemään häilyvien ja raukkamaisten ihmisten keskellä, jotka säikkyivät kukin taholleen heti, kun joku parannus kohtasi vastustusta.

Ei ollut kysymyksessä parannus itse, vaan tapa --!

Tapa? Parannusta ei voinut varkain toimittaa käytäntöön; sen täytyi tulla näyttäytymään oikeassa karvassaan. Eilen illalla, kun hän oli väsyksissä, tunsi hänkin tämän jäävuorikylmyyden; häntä puistatti. Mutta nyt asia toki kävi liian hulluksi. Jos kaikki väistyisivät, niin _hän_ kuitenkin seisoisi. Tosin hän oli ajatellut, että hänen äitinsä oli vakaampi kuin olikaan, sillä hänen omia kokemuksiaanhan totisesti olivat useimmat niistä, joita hän eilen esitti. --

Tämä sanottiin sunnuntaina aamupäivällä kasvismaalla. Tiistaina päivällä kannettiin kaupungin sanomalehti, _Tilskueren_, tilaajillensa. Isoa kysymysmerkkiä otsakkeenansa käyttäen halusi joku lähettäjä tietää, saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että eräässä kaupungin suuressa koulussa oli enin osa lapsia vaipunut siveettömyyteen. Siitä huolimatta, että johtaja itse oli sen sanonut useille sadoille ihmisille, rohjettiin kuitenkin epäillä. Ettei häntä todellakaan ollut väärin ymmärretty, siitä oli takeena se, että hän oli toistanut sanansa. "Tämä" (siveettömyys nimittäin) "on sääntönä", oli hän sanonut; _"muu on poikkeuksena"._

Kyhäelmä oli allekirjoitusta vailla; se sytytti mykän kuohunnan, tyytymättömyys leimahti ilmiliekkiin. Kukaan ei puhunut muusta. Koulutyttöjä painosti seuraavana päivänä valju kauhistus. Aamurukouksiin kerääntyivät kaikki kuin rangaistukseen, oppilaat ja opettajattaret. Myöskin Karl Vangen oli ahdistuneella mielellä eikä voinut kunnolleen toimittaa rukouksia. Päivän työ kävi hiljaisesti ja haluttomasti. Rendalen ei näyttäytynyt.

Hän vastasi pannen nimensä julki seuraavassa numerossa, torstaina, että jos tuo "väärinymmärrys" oli tahallinen, niin se oli halpamielinen; jos se oli tarkoittamaton, olisi siihen joka taputuksessa pitänyt yrittää saada selvitys yksityistä tietä. Ei ollut sanottu mitään vähääkään tuohon tapaan. Oli vain sanottu, että kehityskausi lapsesta aikaihmiseksi oli niin vaikea ikäkausi useimmille, että se oli vaarallinen; siksi se vaati valppautta.

Ja se, mitä puheessa oli sanottu koulun johtajattaren havainneen, että lapset siinä iässä muuttuivat olemukseltaan, menettivät ahkeruutensa, järjestyksenhalunsa; "että tämä oli sääntönä; muu oli poikkeuksena". Saattoiko kukaan sisällyttää tähän mitään niin kauheata, kuin nyt väitettiin? --

Vastaus oli hyvä, mutta se ei pätenyt; kiihtymys oli jo niin suuri, etteivät sanat mitään vaikuttaneet. Miksi oli kehitysikä vaarallinen, -- he arvelivat, -- ellei sen takia, josta hän nyt tahtoi kiemurrella erilleen?

Heti Rendalenin vastauksen alla oli samassa numerossa uusi kysymys, yksi ainoa lause, allekirjoituksena "Eräs äiti." -- Minkätähden oli niin kovin tärkeätä pienten lasten oppia, millä tavalla suvun jatkuminen tapahtuu?

Tämä kysymys ilmaisi erään _toisen_ puolen siitä pahennuksesta, joka täytti kaupungin.

Ja sen kysymyksen alla vielä yksi, osoitettu "Hra kandidaatti ja koulunjohtaja Tomas Rendalenille". Kysymys oli esitetty "kunnioittavasti"; se sisälsi yksistään, eikö hän tahtonut painattaa viime lauantaina tyttökoulun uudessa voimisteluhuoneistossa pitämäänsä puhetta. Niiden, jotka olivat sen kuulleet, pitäisi saada nauttia siitä toistamiseen, ja niiden, jotka eivät olleet niin onnellisia olleet, ei sopisi menettää tilaisuutta oppia tuntemaan esitelmää, joka oli niin ainoalaatuinen. Allekirjoituksena: "Terveen ja oikean valistuksen ystävä."

Seuraavassa numerossa (lauantaina) Rendalenin vastaukset. Lapset opiskelivat jo nyt luonnonhistoriaa, siis myöskin lajien jatkamisen ehtoja; _minkä tähden_ heidän täytyi tätä opiskella, siihen oli jokainen johtaja tai rehtori yhtä läheinen vastaamaan kuin hänkin. Uutta ei hänen ehdotuksessaan laisinkaan ollut tämä ja se koski ala-astetta ainoastaan siinä määrin, kuin aineen laajuus ja opetustapa salli.

Toiseen kysymykseen hän vastasi, että esitelmä, jota kuulemaan ainoastaan lasten vanhemmilla oli pääsy, ei tietystikään soveltunut julkisuutta varten.

Harvat katsoivat nämä vastaukset tyydyttäviksi. Hän vain kiemurtelihe erilleen. Vähintään kolmesataa ihmistä oli kuullut esitelmän, joten sitä varsin hyvin voitaisiin sanomalehdistössäkin käsitellä.

Kolme uutta kyhäelmää samassa numerossa.

Ensimmäinen ilmaisi iloa siitä, että vastaukset saatiin niin nopeasti. -- Eikö hra Rendalen nyt myöskin tahtoisi selittää, millä tavoin nuorten ihmisten syntinen vaisto voidaan mikroskoopeilla tyrehdyttää?

Tämä sukkeluus tunnettiin oitis Dösenistä lähteneeksi.

Toisen allekirjoittajana oli _Arithmeticus_, ja tämä laskeskeli, mitä maalle maksaisi, jos jokainen koulu tästä lähtien saisi opettajakseen lääkärin. Hän sai yksistään täksi ainoaksi menoeräksi miljoonan kruunua vuodessa. Jos jokaisella koululla olisi myöskin pappi, koituisi siitä toinen mokoma. Summittaisen arvion mukaan Rendalenin suunnitelmaan tarvittavat välineet ja muut ainekset maksaisivat tuskin vähempää kuin satatuhatta kruunua vuodessa. Maan yleistä menoarviota koululaitokselle rasitettaisiin siis noin kahden miljoonan sadantuhannen kruunun vuotuisella lisäerällä.

Hän kysyi, oliko tämä järjellistä. --

Sitten oli julkaistuna kirjelmä "Hra Tomas Kurtille, myöskin Rendaleniksi nimitetylle".

Eräs kaupungin lapsi oli "häväissyt" oman pesänsä. Jos tämä kaupunki oli huonompi kuin muut kaupungit, mitä lähettäjä epäili, niin esitelmöitsijän oma suku oli varmasti eniten syypää siihen. Ja sekä vanhalta että uudelta ajalta. Hän oli siis se mies, jonka pitäisi puhua kaikkein viimeisimpänä.

Lähettäjä käytti nimimerkkinään "_Suum cuique_" [Latinaa, = kullekin osuutensa. _Suom._]. --

Samana päivänä Rendalen piti toisen esitelmänsä, ja tähän, joka oli ilmoitettu yksinomaan teknilliseksi luennoksi, oli -- opettajattaret mukaan luettuina -- saapunut 20, kaksikymmentä, ihmistä; kymmenen tuli lisää esitelmän aikana. Saattoi nähdä Tomasista, rouva Rendalenista, Karlista, että nämä kahdeksan päivää olivat olleet heille raskas koetus. Tomas alkoi puheensa tänään kuin toinen ihminen, -- hiljaisesti, voimattomasti, hapuillen; hänen hermostuksensa oli kasvanut kahdellakymmenellä prosentilla. Nenäliina vaelteli taskusta taskuun, vesikarahvi tyhjentyi, tukka pöyhistyi, kädet tempoilivat, jalat liikkuivat kuin urkujen polkimilla.

Mutta ehdittyään koulun opetussuunnitelmaan ja alettuaan näytellä aineistoaan, kojeitansa sekä niitä selitellä, elpyi hän ja oli pian entisellään. Hänen oivallinen kykynsä tehdä kaikki selväksi ja herättää harrastusta oli palannut.

Mikroskooppi ja sen alle asetettu lehti kiersi ympäri hänen puhuessaan; herkeämättä hän osoitti heille jotakin uutta, joko kokonaisia keräelmiä tai myöskin suuria värikuvia tai vieläpä täydellisesti suoritettuja jäljennöksiä, joita voitiin irroittaa liitoksistaan ja tutkia pienimpiäkin osiaan myöten, esim. ihmisen rinnan, vatsan, kaulan, pään. Muutamat hienommat osat olivat suurennetussa mittakaavassa tehtyjä. Heidän maassaan, kertoi hän itse, ei ollut koskaan kerätty näiden aineksien vertaista; me saimme kiittää suuren maailman harrastusta siitä, että meidänkin pienessä ja etäisessä sopessamme saatiin nähdä sellaista ja että hänen oli ylipäätään ollut mahdollista hankkia kokoelmaansa; osaksi siinä oli hänelle lahjoitettuakin.

Ne harvat, jotka olivat esitelmää kuulemassa, olivat erinomaisen tyytyväisiä. He arvelivat, että koulusta kyllä voisi tulla hyvä, joskin hän oli pitänyt onnettoman puheen.

Mutta tätä hyväntahtoisempaa käsitystä edustivat liian harvat voidakseen saada aikaan vastavirtausta.

Tiistain numerossa kysyi joku lähettäjä _"Suum cuique"-nimimerkin_ käyttäjältä, merkitsikö se: jokaiselle sialle [latinaa, sus = sika. _Suom._]?

Jos tämä kysymys olikin eduksi Rendalenille, niin oli seuraava kyhäelmä ehdottomasti pahin, mitä oli häntä vastaan julkaistu. Lähettäjä aloitti pahoittelemalla, kuinka röyhkeätä oli nuoren miehen, joka päälle päätteeksi oli tuskin lainkaan ollut kotona täysikasvuiseksi tultuaan, kuitenkin pauhaavan ylväästi morkkailla tämän kaupungin tapoja.

Lisäksi hän puhui kuin olisi tuntenut kaikki maan laivurit! Kuin hän olisi seurannut heitä ympäri maapallon ja kuulustellut heitä. Ja kokonaan hävyltä pään puraistakseen hän puhui, kuin hän tuntisi _koko maailman_ kauppiassäädyn!

Niin nenäkäs, niin kevytmielisiä puheentapoja syytelevä mies ei voinut olla kasvatuslaitoksen opettaja, kaikkein vähimmin johtaja.

Näin ollen pitäisi viipymättä julkaista kehoitus uuden koulun perustamiseksi. Tiedettiin, että ystävällinen kääntyminen koulun entisen johtajattaren puoleen, jotta hän jatkaisi edelleen ilman herra Rendalenin apua, oli ollut turha. No niin, siispä lähettäjä tahtoi vaatia arvossapidettyjä kansalaisia asettumaan uuden koulun perustamiseksi julkaistavan kehoituksen etunenään. Se saisi yleistä kannatusta.

Kaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa pohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän ei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli Engelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, -- tiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella oli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle suunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.

Vaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki heti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin yhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen lähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon ja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen tietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä lemmon luolassa kauemmin; se oli _hänen_ neuvonsa. Tomas vei tohtorin mukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän ehdottomasti tahtoi matkustaa pois.

Karl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään uskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä kaupungilla kuullut.

Mutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin painatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja vedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla siksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun! Tämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka siis piti se täytäntöönkin panna!

Hänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista vaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei erottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä jatkamisesta.

Koulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai siitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki hauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja selitti ja luennoi.

Vanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä viikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän oli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin tämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman -- hän lueskeli heille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan. Tähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys hänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa ja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän ehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon, kiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka luotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin. Pian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti isompia kuoroja ja hilpeitä numeroita -- sekin loi yhteistuntoa.

Mutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä joka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin aamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.

Karl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi ominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan puhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen sielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään. Ja kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi, oli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.

Hän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella riehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä, mehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? -- Ei enempää tarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi saaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä epäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää eroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita vanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä oloonsa vai eivätkö, _tarkalleen niinkuin asia oli_.

Olivatko koulun viholliset saaneet selville, mikä valta Karl Vangenilla oli tuolla ylhäällä? Nyt suunnattiin nimittäin hyökkäys häneen. _Tilskuereniin_ ilmestyi kyhäys "Rovastinapulaiselle Karl Vangenille"!

Hänen siveellisiä periaatteitaan kuten hyvää tahtoansakin pidettiin arvossa; siksi ihmeteltiin mitä suurimmassa määrin, että hän saattoi liittyä sellaisiin mielipiteisiin, kuin koulussa oli lausuttu. "Kukaan, joka ei ollut aivan vähälahjainen tai liian herkkäuskoinen" (sananmukaisesti), ei voinut erehtyä siitä, että kysymyksessä oli uskonnon syrjäyttäminen ja luonnontieteiden toimittaminen vallitsevaan asemaan.

Tämä saattoi liikkeelle kokonaisen vyöryn. Noista sepityksistä mainittakoon yksi ainoa.

"Se, joka nämä rivit kirjottaa, ei voi olla ilmaisematta suruaan siitä, mitä hän sai kokea, nimittäin että kun eräs röyhkeä ääni kysyi kateederista Tyttökoulun Voimistelusalissa, eikö asia ollut sillä tavalla, että ainoastaan ani harvat ovat taipuisia saamaan pysyväisen uskonnollisen herätyksen, _silloin jäi 4 -- neljä -- pappia istualleen!_ Sanoivatko he tähän pilkkaavaiseen puheeseen sydämessänsä: jaa?

"Eikö siis Jeesuksen suuri sanoma ole käynyt ulos _'kaikille kansoille?'_ (Ks. Matt. 28:19, Mark. 16:15, Luuk. 24:47, Ap. Teot 10:42-43, Koloss. 1:23.)

"Siinä määrin se kävi ulos 'kaikille', että sen ensi sijassa voivat ymmärtää yksinkertaiset. (Ks. Matt. 11:25, Luuk. 10:21, 1 Kor. 1:19-27, Room. 1:21-22.)

"Jos eivät ehdottomasti kaikki ole taipuvaisia pysyväisesti heräämään Jumalalliseen totuuteen, niin mitä hirveitä johtopäätöksiä voitaisiinkaan tästä tehdä?

"Niin, voisiko Raamattu silloin ylipäätään olla Jumalallinen totuus?