Part 11

"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa? Eikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua tähän, hankkia välineet -- kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä; kysykää kokeneilta kasvattajattarilta!

"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi, todistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät avonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa, järjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista vierasta, -- eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän sanoo, _että näin käy useimpien._ Muu on poikkeuksena; tämä on sääntönä."

(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan naisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja häikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi -- olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin koulun oppilaita.)

"Siis: _tähän_ on työ perustettava; tämän siirtymiskauden kohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.

"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä. Tähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä, ovat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää ylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät hiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.

"Entä uskonto? Eikö _se_ voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin, mitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti välttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee elämänkatsomukseksi. _Ja se on hyvin harvinaista._ Älkää perustako liian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras uskonnollisuus pysyväisesti.

"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa, mitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me emme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä, että useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.

"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia voi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja täydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse saadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen heidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras uskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat lastenkin keskuudessa ani harvat.

"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua vastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen."

(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin, joita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat liikkumattomina kuin jumalankuvat.)

"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä tärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen täydessä vakavuudessa -- mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka valmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee ripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos se kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä tueksi.

"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän koulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl Vangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä, siihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän aamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena on, että hän johtaa tämän laumansa ripille."

"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä _syvällistä ja kaunista suhdetta_ ainoastaan joillekuille harvoille.

"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. -- Viime aikoina on", hän jatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, "alettu korottaa historian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien aineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän muokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä siinä suhteessa.

"Apua on tietysti aina siitä", hän arveli, "että lapsi oppii tuntemaan suuria, hyviä esimerkkejä, tutustuu yleviin ajatuksiin ja saa -- vaikka niukankin -- yleissilmäyksen ihmiskunnan elämänkulusta kuten yksityisen kansankin, yksityisen suurihmisen. Mutta pääasiaksi ei voi koskaan tulla _se_, että kuulee kerrottavan _muista_."

(Nyt yleisö alkoi käydä uteliaaksi; mihin hän lopulta tähtäsi? He tunsivat, että nyt pitäisi sen viimeinkin kuulua.)

(Hän ojentausi katederin yli ja sanoi verkalleen:)

"'Tärkein tieto ihmiselle on oppia hoitamaan itseään, ja lähinnä tärkein on oppia hoitamaan jälkeläisiään.' Nämä Herbert Spencerin sanat ovat pian koko maailman ohjelmana."

"Ennenkuin tämä tulee tärkeimmäksi koulullekin, eivät muutkaan aineet saa oikeata sijaansa ja siitä riippuvaa järjestystään.

"Mutta sillä, että oppii itseänsä hoitamaan, jälkeläisiään hoitamaan, on siveellinen tarkoitusperä, se on ainoa keino, jota voidaan tässä käyttää perustuksena.

"Jos sinä varhaisella iällä saat riittävästi tietoa siitä, millä tavoin ruumiisi on muodostunut ja toimii, ja jos saat suoran selvityksen siitä, miten sinä voit vaurastuttaa tai vahingoittaa sitä ja itsesi kautta niitä, joita sinusta syntyy tai riippuvaisiksi joutuu, ei tämä sinun tietämisesi ainoastaan ole varmin vartijasi, jos _tahdot_ sitä käyttää, vaan se myös tavallisesti tekee sinut halukkaaksi sitä käyttämään. Vastuuntuntoa herättää tieto voimakkaammin kuin mikään muu. Mutta älköön tietoa annettako liian myöhään.

"Minun ei tarvitse sanoa, että yleinen koulu antaa sitä liian vähän -- eikä anna sitä sillä tavalla kuin pitäisi."

"Tiedettäköön, miksi sitä annetaan. Oltakoon avosydämisiä, perusteellisia, älköön salattako yhtään mitään; juuri se, mitä nyt yleensä salataan, _on tärkeintä._"

"Minä puhun kehitysiästä. Tietääkö lapsi, mitä se on, mikä silloin alkaa, ja miksi se alkaa, -- tarkoitan täydellistä tietämystä? Tietääkö se, mitä kiusauksia silloin koituu, tai minkätähden niitä koituu? Onko se oppinut, millä näitä vastustetaan? Onko se oppinut, millä tavoin se sinä aikana voi rakentaa edellytyksiä terveydelle ja siten luonteenlujuudelle, valoisalle maailmankatsomukselle, onnelle? Että tästä ajasta siis riippuu elämän jatko, niin, seuraava sukupolvi?"

"Onko tätä opetettu siten, että tieto on juurtunut lapsen tahtoon? Ovatko ne aineet, jotka edellä mainitsin, tässä tulleet kaikin voimin avuksi sillä, mikä juuri nyt, juuri tässä voisi johtaa mielikuvituksen jaloille urille, vahvistaa päättäväisyyttä, innostuttaa? Sillä lapsia, varsinkin nuoria tyttöjä, voidaan innostuttaa."

"Tai laskeutuakseni siihen, mihin kaikki kykenevät: tietävätkö kodit, että siinä iässä ovat jotkin ruokalajit ja mausteet muutamille luonteille vaaraksi? Että silloin on mieluimmin pidettävä määrättyä ruokajärjestystä, ja siinä tapauksessa millaista? Tietävätkö koulut, että erikoisen voimistelun tulee osaltaan olla siinä tukena?"

"Eivät kaikki lapset kaipaa samaa luottavaista suhdetta, huolenpitoa, käsittelyä; moniaat eivät kaipaa kerrassaan minkäänlaista. Mutta että useimmat kaipaavat, -- sen tiedätte omasta kokemuksestanne. Te olette kaikki olleet kerran nuoria, ja teillä on ollut tovereita."

(Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Voitiin kuulla pienen linnun viserrys kaukaa, kaukaa ulkoa.)

"Kysyn vielä lisäksi: eivätkö tässä iässä oppineet salailemaan ne, jotka eivät olleet sitä ennen oppineet? Ja toimimaan piilossa? Häpeilystä loukkaantuu kunniantunto, sen mukana rohkeus. Kun jotakin asiaa saa kosketella, toista ei, -- niin silloin saamme kolahduksia rohkeudellemme. Aivan hiljaisesti, tavallisesti huomaamattomina, alkavat tässä iässä itsehävityksen voimat ruumiissa ja luonteessa Kukaan ei rohkene väittää minua vastaan!"

(Hänen kamalat pysähdyksensä olivat miltei pahemmat kuin kaikki, mitä hän sanoi. Tässä hän taaskin pysähtyi; hän nimittäin siirtyi nyt uuteen näkökohtaan.)

Mutta onko missään päin maailmaa, hän kysyi, koulu järjestetty sillä tavoin, kuin nämä kokemukset vaativat?

Tähän hän vastasi seikkaperäisesti kuvailemalla useita Amerikan ja Englannin kouluja, jotka olivat osaksi yksinomaan tyttöjä, osaksi tyttöjä ja poikia varten yhteisesti, samoin kertomalla useista korkeakouluista, joista toiset oli perustettu yksistään nuoria naisia varten, toiset taas sekä nuorille naisille että miehille yhteisesti. Hän ei tarkoittanut niiden jokaisen esittävän kaikkea, mitä hän olisi toivonut; mutta jokainen esitti jotakin, muutamat paljonkin siitä.

Varsinkin hän selosti laajemmalti erästä Bostonin lääketieteellistä yliopistoa, jossa muuan naimaton nainen oli anatomian professorina ja opetti molempiin sukupuoliin kuuluvia nuoria ylioppilaita. Hän kertoi tämän professorin erityisesti pitävän huolta siitä, että hänen naisoppilaistaan tulisi opettajattaria kaupungin tyttökouluihin.

Tämä naisprofessori oli sitä mieltä, että jokaisessa koulussa tulisi olla lääkäri opettajana. Joko lääkärin itsensä tai jonkun muun luonnontutkijan tulisi johtaa lapsen luonnontutkimusta kokonaisuudessaan, mutta aina siten, että opetettava sai tehoisia vaikutelmia. Jo lapsi saattoi mikroskoopilla nähdä, miten esimerkiksi kasvi on rakentunut soluista ja miten kaikki sen erilaiset osat kehittyvät yhtenäisestä perustasta; havaita kasvien hengitystä, solujakoa, latvan kasvua, hedelmöittymistä, saada mielikuvituksensa soimaan, vieläpä luonnon työn ja sopusoinnun ohjaamana.

Lasten piti aikaisin oppia pyhästi ihailemaan kaikkea, mikä oli tervettä, raikasta, luonnollista, ja säälimään kaikkea vahingoittunutta ja sairasta, inhoamaan kaikkea luonnotonta, mutta samalla säälimään siinäkin.

Tehtäköön analyysejä ja hankittakoon mikroskooppeja sekä sellainen määrä kuvia ja laitteita, ettei voi olla puhettakaan minkään pääkohdan häilyvästä ymmärtämisestä tai opetuksen muodostumisesta pelkäksi kyllästyttäväksi läksyjen pänttäämiseksi tai rasittavaksi luentotunniksi. Koulutyö olkoon omakohtaista, todella voimia kehittävää työskentelyä opettajan opastuksella.

Koulu kävisi tietysti paljon kalliimmaksi kuin nykyinen; opetusvälineiden hankkiminen, kun nämä tahdottiin kunnolliset, oli varsin tuntuva menoerä. Hän kertoi heille, mitä yksistään mikroskooppi maksoi, ja niitä tarvitsi jokainen koulu _monta;_ sitä paitsi tarvittiin opettajille suurempi palkka.

"Sotamenoarvio saa sen korvata", hän sanoi leikkisästi. Siveellisesti ja ruumiillisesti voimakas sukupolvi, -- se oli täysi hyvitys.

Ajan hankkimiseksi täytyi -- paitsi sitä täydellistä välinekokoelmaa, joka suuressa määrin lyhensi luennoimista, -- osaksi myöskin muita aineita esittää kokonaan toiseen tapaan kuin nyt ja kaiken läksyjen lukemisen tapahtua opettajain avulla koulussa. Siten olisi koulua pidettävä sekä aamu- että iltapäivällä, ja koulupaikalla nautittaisiin ateria, riittävästi voimakasta ruokaa. Koulusta tullessaan oli lapsi täydellisesti vapaa, ilman mitään omantunnon pelkoa huomispäivästä. Kaikesta tästä ja erittäinkin opetuksen järjestämisestä uuden suunnitelman mukaan hän aikoi puhua samaan aikaan ja samassa paikassa seuraavana lauantaina, ja siihen hän kuten nytkin kutsui lasten vanhemmat.

Hän ei tahtonut salata mielipiteenään olevan, että ennen pitkää koko maailmassa opetus järjestyisi tässä esitettyyn tapaan ja tapahtuisi kokonaan valtion, kunnan kustannuksella. Tämä oli yhteiskunnan suurin asia.

Mutta siitä välittämättä, mitä oli tulossa ja mikä oli olevaista, seurasi nyt hänen koulunsa naisen voimien ja kuntoisuuden kehittämiseksi sitä latua, jota _hän_ piti oikeana. Kaikista uusien aatteiden julistamistavoista oli esimerkki pätevin.

Hän pyysi hartaasti vanhempien apua! Hän tahtoi yrittää toimittaa tälle kaupungille sen kunnian, että se kävisi edellä. Mutta se oli menoja vaativa yritys. Mitä maksoikaan pelkästään se naislääkäri, joka nyt siirtyi tänne Amerikasta, johtamaan sitä opetusta, jota hän piti koulun tärkeimpänä!

(Liikehtimistä, sorinaa, vilkkautta yleisössä, ensi kerran koko esitelmän aikana.)

"Niin, Bostonissa olen tavannut norjalaisen naisen, joka muutti synnyinmaastaan hyvin nuorena ja on useita vuosia takaperin suorittanut tutkintonsa lääketieteellisessä yliopistossa; hänen nimensä on Cornelia Hall." (Hän äänsi nimen englanniksi.) "Tämä nainen on jo saanut tottumusta tyttöoppilaitosten opettajattarena. Hän on myöskin hankkinut itselleen käytännöllistä harjaannusta. Hänen tännetulonsa on uhraus, jonka hän tekee isänmaansa hyväksi; mutta me emme voi ottaa sitä vastaan sillä tavoin, että hän kolmentuhannen dollarin vuosituloista siirtyisi tavalliselle norjalaisen opettajattaren palkalle. Täällä hän ei voi ansaita lääkärinä; hän ei saa täällä harjoittaa ammattiansa paitsi 'puoskaroimisasetuksen' ehdoilla, jotka ovat alentavia muualta tulevalle lääkärille kuten sille kansallekin, joka on sen asetuksen laatinut."

"Edelleen koulun kojekokoelma on kylläkin aika runsas, mutta tuskin se voi kasvaa kyllin suureksi. Sikäli kuin se lisääntyy, keventyy opetustyö."

"Minä en häpeä tunnustaa, että äitini, joka on käyttänyt tähän kokonaisen omaisuuden, ei mitenkään voi mennä pitemmälle; olen kenties jo rasittanut hänen voimiaan liiaksi. Käännyn siis luottavasti kaikkien läsnäolijoiden, erittäinkin naisten, puoleen ja sanon heille: jos kokemuksesta tiedätte, mikä tässä on kysymyksessä, minkä arvoinen on tietorikas nainen, joka on oppinut hallitsemaan itseään, nojautumaan itseensä, -- niin tulkaa avukseni! Lastenne tähden tehkää se! Hyvän esimerkin vuoksi tehkää se!"

"Mitä minuun tulee, -- niin minä tahdon elää ja kuolla tämän asian hyväksi täällä synnyinkaupungissamme."

* * * * *

Viimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen vallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti voimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois katederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan yli taloon.

Yleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi heidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan oli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota ajatuksiaan.

Muutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten kaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä tuottava hetki.

Hänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi hän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää häneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella kivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja istunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause lauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen vaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta; häntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea luonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin avonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan vallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he _kerran elämässään_ kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui hänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen; hän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi hänet valtaansa.

Kun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät leimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat täyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä, ja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta kuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä valmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä vastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties myöskin pyytää häntä viemään tervehdykset _sille_, joka oli rientänyt tiehensä.

Ja ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit tulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina, sydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja pyysivät lausumaan "koulunjohtajalle" tuhannet tervehdykset; jos he saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään häntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen tullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei edes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut ajatelleeksi; ei kukaan.

Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!

Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.

Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana, lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi hedelmälle.

Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! _Hän_ tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen ajatus, joka nyt soinnahteli.

Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä, jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!

Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys, vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan? Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä, nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman perintönsä; -- ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua" sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, -- nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?

Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua yleisön eteen kiittämään Jumalaa, -- niin, vaikkapa laululla, joskaan hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!

Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit; mutta ei ketään muuta. He läksivät.

Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa _hänet_ nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi, nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä rouva, tämä oli kelpo työ."

"Niin, eikö ollutkin --?"

"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä _ei_ olisi tehty."

"Mutta rovasti --?"

"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää, ja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä minulta! Hyvästi, rouva!" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi astua alas.

Yksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin rouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut esitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä olivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta sittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt kysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin että hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut äidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa... Karl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti! Oi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin rouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä, mutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva Rendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten hän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä; katselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle rovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.

Tästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin kukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan poikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt yltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei voinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa kaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: "Tomas, rakas Tomas! Sinä minun Tomasini!"

Toinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt vahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän sanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt jälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää tuskallisuutta, pistoksen sydämessään.

Mutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi, ja hän otti kylpynsä. --

Andreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen kuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana pääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä voimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.

Tähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä alas lattialle.

Silloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi punoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet tippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa vasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen tummaan.

Berg seisoi ankarana. "Näin useaan kertaan, että purje liikahteli", hän sanoi. "En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin tapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista neitokaista. Ettekö häpeä?"

Toinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.

"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?" sanoi Berg sille, joka nauroi. "Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja ylimmällä luokalla. -- Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne? Nils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt saada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain kerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi aina ihmisten lailla, hän. -- Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä minä menen rouvalle sanomaan." Hän ei ollut vielä ulkona ovesta, kun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä he olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin kasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin käsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.

Se johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet kätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja kirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä! Vaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava paikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa; vähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet purjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.

Toinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät oikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä näköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät rakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä tiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää täysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta puolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän luokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja vetäneet heidän ylitseen purjeen.

Heillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen he olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.