Part 5

Vanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet sitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli paljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti kuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta _nyt_ vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä hän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. -- Minä joka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan, tietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet ajatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman niskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain hetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen johdosta oli rauennut tyhjiin.

Sitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse epäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä senkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä muutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut nähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä lähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.

Minun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän oli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja suojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä oikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan, hän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran rohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.

Sitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun päiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan kiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni siinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. --

Hän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:

-- Oletko minua käsittänyt?

Edvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut kertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti:

-- Olen.

Sitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti: Hyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.

Koskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin pitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin pitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen mukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa sinne ja tänne.

Kun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki hän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä hän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin tavattoman kauvan viipyi poissa.

-- Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.

-- Niin olen, oli jyrkkä vastaus.

-- Missä ovat kalat?

Hän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.

-- Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on edessä, jos näin jatkuu?

-- En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella äänenpainolla vastasi.

Kreeta värisytti. Ei koskaan hän ollut nähnyt poikaansa semmoisena kuin tänään. Painostava tunne sydämessään hän asteli tuttua polkua venerannasta tupaan. Edvard seurasi äänetönnä jälessä, astui tupaan, laski kalakimpun kädestään ovensuuhun sekä otti välkkyväteräisen kirveen, joka seisoi sopessa, aikoen jälleen mennä ulos.

-- Ethän vielä ole syönyt; anna puunhakkuun olla siksi.

-- Syödä kyllä ehdin sitten: olenkin sen sijaan juonut, hän tylysti vastasi ja meni ulos.

Pian hän oli tullut syvälle metsän sydämeen. Hän istahti kivelle ja alkoi mietiskellä.

Viimeisten tuntien kuluessa hän oli kokenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Hän oli tavannut isänsä ja tämän tunnustuksista kävi selville, että se oikeastaan olikin hänen äitinsä, joka oli syypää hänen onnettomaan kohtaloonsa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä! Ja tätä äitiä hän oli rakastanut, hän kun oli luullut, että tämä oli joutunut onnettomuuteen toisen vuoksi ja sai kärsiä syyttömästi. Nyt sitävastoin olivat hänen silmänsä avautuneet. Hänen oma isänsä oli ilmaissut hänelle totuuden, jota niin kauvan oli häneltä salattu -- ja haudan partaalla ei kukaan voisi valehdella, hän itsekseen arveli. Hän tarttui kirveesen, iski sen tarmonsa takaa nuoreen kuuseen, joka kasvoi läheisyydessä. Puu vaipui katkaistuna maahan, murha-ase oli niinmuodoin oivallisessa kunnossa.

VI.

Kauvan valvottuaan Kreeta vihdoin oli nukahtanut, unen haltija ummisti hänen väsyneet silmänsä ja antoi hänen hetkiseksi unhoittaa kaikki huolet. Mutta kauhistavat unet häiritsivät hänen lepoaan. Ja kylmä tuskan hiki otsallaan hän kavahti vuoteeltaan, hapuili pimeässä tulukset käsiinsä ja sai vihdoin värisevin käsin valkean viritetyksi päresoihtuun.

Edvardin vuode oli yhä vielä tyhjänä.

Kreeta ei tiennyt mitä ajatella. Poika oli jo päivemmällä ollut niin kummallinen käytökseltään. Kunhan hän ei vaan olisi mennyt ja tehnyt itsestään lopun! Vavisten tuskasta levoton äiti vaipui tuvan rönsyiselle permannolle polvilleen ja rukoili kuten vain äiti voi hädän hetkenä rukoilla lapsensa puolesta. Tuo kuihtunut vartalo vaipui yhä enemmän kokoon, kun hän rukoili rauhaa omalle synnin raskauttamalle sielulleen, rukoili myös sen puolesta, jonka hän oli pettänyt ja joka kenties jo ammoin sitten oli astunut kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Nyt toi kiusaaja toisia muistoja hänen mieleensä häiriten siten hänen hartauttaan. Hän näki tässä samalla lattialla edessään polvistuneena miehen, joka syvästi musertuneena rukoili häneltä anteeksi. Miten ylpeästi ja tylysti hän olikaan ajanut luotaan tuon miehen, jonka kanssa yhdessä olivat rikkoneet! Nyt hän itse oli vielä enemmän masentuneena, vielä rauhattomampana polvillaan Hänen kasvojensa edessä, joka tietää salaisemmatkin ajatuksemme, kaikki heikkoutemme. Eiköhän hän vielä ollutkaan saanut anteeksi syntejään, vieläköhän taivaan kosto häntä väijyisi, kuten se oli kohdannut hänen rakastajaansa?

Ovi avautui hiljaa. Hän ei sitä kuullut. Tupaan-tulija seisoi tuokion alallaan kuten epäröiden.

Täysikuun heleässä valossa Edvard näki äitinsä lattialla kyyristyneenä, kuuli hänen jupisevan itsekseen, ja nimet Brandt, Edvard, Michelsson, sattuivat räikeästi hänen korviinsa. Käheä nauru herätti katuvaisen rukoilijan täyteen tajuun.

-- Et vielä nuku. Sitä odotinkin, tokasi Edvard.

-- Rakas lapseni, mitä on tekeillä? Miksi teet minulle suruja kuljeksimalla öisin ulkona? En voi nukkua sinua odottaessani.

-- Niin, olen lapsesi, mutta et ole vielä sovittanut kaikkea pahaa, minkä olet tehnyt minulle.

-- Mitä tahdot siis, että minun tulee tehdä?

-- Rukoile loppuun rukouksesi ja ota sitten palkkasi pahoista teoistasi!

Kreeta näki kirveenterän välkähtelevän kuutamossa, huudahti kauhusta ja vaipui tajuttomana lattialle. Edvard ei vielä voinut täyttää aikeitaan, hän tahtoi ensin kuulla äitinsä tunnustuksen.

Tuokion kuluttua Kreeta toipui tainnoksista:

-- Edvard, hän heikosti kuiskasi, mitä minulta tahdot?

-- Haluan sovitusta; voitko korvata minulle mitä olet rikkonut?

-- Rikokseni olen varmasti saanut anteeksi. Jospa tietäisit kuinka paljon olen elämässäni saanut kärsiä!

-- Rikostasi et ole saanut anteeksi, minä yksin voin sen antaa anteeksi, mutta olethan aina koettanut salata totuutta minulta. Mutta nyt olen siitä päässyt selville -- tänään tapasin isäni -- --

-- Hän on minua parjannut -- -- --

-- Hän on sanonut minulle totuuden.

-- Edvard, tuo hänet tänne, silmieni edessä hän ei rohkene valehdella!

-- On liian myöhäistä. Kenties on hänelläkin jo viime hetki käsissä kuten sinulla. Sitten seuraa tilinteon päivä -- --

Kirves välähti ilmassa ja Kreetan eloton ruumis vaipui rentonaan lattialle.

Kiihkeästi Edvard heti ryhtyi toimiin saadakseen kaikki epäluulot murhasta poistetuiksi. Hän kantoi kuolleen metsään, hautasi sen hätäisesti kaivettuun kuoppaan, siroitti risuja ja lehtiä haudan kohdalle. Sitten hän kiertoteitä palasi kotiin, pesi tuvan permannon puhtaaksi verestä. Kirveen hän upotti meren pohjaan syvässä lahden poukamassa ja souti itse pois tuntemattomia kohtaloita kohti.

VII.

Synnyinmaa oli jälleen tullut inhimillisten intohimojen ja voitonhimon temmellyskentäksi. Vihollisia joukkoja samosi jälleen seuduissa, joiden asujamet jo olivat alkaneet toivoa rauhaa ja lepoa myrskyn jälkeen, isät ja pojat lähtivät sotarintamaan veriseen kamppailuun kotiturpeen puolesta; he saivat samoilla pitkin erämaita kaukana kotiseuduiltaan puutteissa ja vaaroissa, mutta he osottivat miten maataan rakastava kansa, vaikka viimeinenkin toivon säde on katoamaisillaan, voi suorittaa urostöitä, joita ei monikaan kykene jälittelemään.

Suomen viimeinen kunniakas taistelu oli alkanut.

Emme huoli tässä tehdä selkoa ensi otteluista Uudenmaan rannikoilla ja Viaporin antautumisesta, vaan seuraamme ruotsalaisen pääarmeijan peräytymisretkeä aina Siikajoelle saakka.

Kevät oli jo suuresti edistynyt, vaikka vasta oltiin huhtikuun alkupuolella. Siellä täällä tavattavista kinoksista voi kuitenkin nähdä, ettei talvi vielä täydellisesti ollut paennut tältä pohjoiselta leveysasteelta.

Huhuja Kalajoella ja Yppärissä tapahtuneista verisistä otteluista venäläisten kanssa oli jo ennen Suomen armeijan tänne tuloa levinnyt tänne saaden aikaan pelkoa ja kauhistusta, niin että usea perhe oli paennut kotoa pohjoisempaan päin täten edes pelastaakseen henkensä. Kyynelsilmin monet olivat katselleet kotitanhuoita, jotka kenties ainaiseksi täytyisi jättää hävitykselle alttiiksi.

Siikajoen pappilassa eivät rauhattomat ajat kuitenkaan näyttäneet vaikuttavan häiritsevästi rauhaan, joka vallitsi vaatimattoman sielunpaimenen pienessä, mutta hauskassa kodissa.

Ukko Svedelius oli jo nuorena saanut tutustua sodan kauhuihin, ja hän tiesi kyllä pitää aisoissa jokaisen, ystävän tahi vihollisen, joka vain yritti käydä liian tunkeilevaksi.

Huhtikuun aamu oli kaunis ja auringonpaisteinen. Ilma oli niin kirkas, että virstottain voi nähdä eteensä. Suomen armeija seisoi jo järjestettynä taisteluun ja virren viime säveleet kaikuivat rauhallisen seudun yli, jossa koko luomakunta uneksi rauhasta ja kehityksestä, samalla kun sen herrat väijyivät toistensa henkeä ja kiihkeästi halusivat kostuttaa viattomalla verellä tannerta, jonka kaikkivaltias kylvömies aurinkonsa lämmöllä aikoi istuttaa täyteen kukkasia.

Samalla näkyi metsänrinteesen nopeasti muodostuvan ikäänkuin pilvenhattaroita ja tästä harsovaipasta leimahtelivat ja paukkuivat surmaatuottavat putket ja ensi kuulat lakaisivat maahan moniaita miehiä vihollisen riveistä.

Tämä oli merkkinä taistelun alkuun, taistelun, joka, ennenkuin aurinko meni mailleen Pohjanlahden aaltoihin, olisi vaativa viljalti uusia uhreja, mutta samalla olisi osotteena rohkeudesta ja miesten kyvystä. Se oli Kulneff, kuolemattoman runoilijamme Runebergin kautta kuuluisaksi tullut venäläinen sankari, joka alotti taistelun ja tykistöllään ankarasti ahdisti vastustajaansa, Ruotsalaisten tykistö ja uusmaalaiset jääkärit kuitenkin löivät hänen rynnäkkönsä tarmokkaasti takaisin. Tuntikausia jatkui taistelu sanottavitta tuloksitta. Venäläiset aikoivat kiertää ruotsalaisten vasemman siiven ja käydä sen kimppuun takaapäin, kun kenraaliajutantti Adlercreutz antoi ylempänä mainituille jääkäreille, joita johti majuri von Hertzen, käskyn tunkea täten heikontuneen venäläisen rintaman läpi. Sanottu ja tehty. Venäläisten oikea siipi tuli täten eristetyksi ja menetti 200 miestä sotavankeja. Kaikkiaan nousi mieshukka tässä taistelussa kaatuneita ja vaikeasti haavoittuneita molemmin puolin noin 300 mieheen.

Taistelussa oli Ruotsin armeija, mitä sekä päällystöön että sotilaihin tulee, osottanut erinomaista urhoollisuutta. Niin, itse vihollisenkin täytyi ihmetellä ja kunnioittaa moista urheutta. Semminkin kunnosti muuan ruotsalainen upseeri Björnstjerna itseään ja kun kenraali Kulneff näki miten tämä pitämättä lukua muusta kuin isänmaansa eduista pani henkensä alttiiksi, hän kielsi miehiään ampumasta tätä. Niinikään antoi Adlercreutz kauniin todisteen ritarillisesta luonteestaan, kun hän käski väkeään säästämään Kulneffia, jonka urhoollisuus myös oli ihmeteltävä.

Mainitun Björnstjernan osastoon kuului muuan sotilas, joka suorastaan halveksien kuolemaa kävi taistelun kuumimpaan pyörteesen. Hän oli aina siellä missä verileikki oli tulisin ja hän iski maahan kymmeniä vihollisia. Täten hän uupumatonna taistelussa kuten toinen Sven Dufva, seisoi koko päivän niittäen kunniaa, ja lupaavalta näytti hänen tulevaisuutensa, kun umpimähkäinen luoti vihollisen riveistä sattui hänen rintaansa, lävisti sen ja pitkitti kulkuaan edelleen. Verissään nuori mies vaipui maahan ja jäi lepäämään kuten kuollut. Hän oli viimeinen isänmaan edestä kaatunut meikäläinen tässä taistelussa, joka päättyi kunniakkaasen voittoon, jota ei koskaan tulla Suomen ja Ruotsin rannoilla unhoittamaan. Kentällä lepäsi ystäviä ja vihollisia rinnakkain ajattelematta kärsittyjä vääryyksiä ja punomatta kostontuumia. Monen rinnasta oli myös viimeinen huokaus kohonnut ja kärsinyt ruumis oli saanut katoomattoman rauhan, toiset taasen olivat kadottaneet liiaksi elinvoimiaan, he eivät enää tunteneet mitä heidän ympärillään tapahtui. Ne taasen, jotka vielä tunsivat lämpimän veren virtaavan suonissaan, kärsivät myös sitä kovempia tuskia haavoistaan. Moni koetti myös parhaansa mukaan auttaa kärsiviä avuttomia tovereitaan ja innokas liike ja touhina vallitsi kenttälasaretissa, joka oli sijoitettu itse pappilaan.

Haavoittuneiden parissa tapaamme myös tuon urhean soturin Bjönstjernan komppaniasta, N:o 3 Svärdin, kuten hänen nimensä oli rykmentin kirjoissa, mutta jonka me paremmin tunnemme hänen oikealla nimellään Edvard Brandt.

Luonnollista oli että tätä nuorta sankaria tunnustukseksi hänen rohkeudestaan ja urhoollisuudestaan, hoidettiin erityisellä huolella, jotta hänet voitaisiin pelastaa elämään. Lääkäri kävi tiheään hänen sairasvuoteensa ääressä, mutta joka kerta hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Haava oli liian kauvan saanut olla hoidotta ja seurauksena oli verenmyrkytys.

Tätä veristä päivää seuraava yö oli niin tyyni ja kaunis kuin voi olla. Tuuli oli täysin tyyntynyt, kevät-ilma oli viehkeä ja puhdas ja tummansinisellä taivaalla välkkyili miljoonia kirkkaasti tuikkivia tähtiä.

Sairaanhoitaja oli hetkiseksi nukahtanut, kun potilaan äskeinen hourailukohtaus oli mennyt ohitse. Äkkiä hän tunsi jonkun kevyesti koskettavan hänen päätään ja näki yön pimeydessä kalmankalpean käden laskeutuvan vuoteelle.

-- Minä se olin, sairas melkein kuulumattomalla äänellä kuiskasi, tahtoisin puhua pastori Svedeliuksen kanssa.

-- Rakas Svärd, miksi rasittaisit itseäsi niin paljon, olethan nyt jo niin heikko, toinen vastasi.

-- Kyllä, kyllä, pyydä pastori Svedeliusta tulemaan luokseni; jos tahdot tehdä minulle palveluksen, niin täytä pyyntöni, pitkitti tuo heikko ääni kiihkeällä innolla.

Ei viipynyt kauvan ennenkuin ystävällinen vanhus seisoi haavoittuneen vuoteen ääressä katsellen surumielisesti tämän kalvenneita kasvoja. Hän antoi hoitajalle merkin, jotta tämä vetäytyisi hieman kauvemmaksi ja kysyi sitten sairaalta:

-- Mitä voin tehdä hyväksesi, sinä maamme kelpo poika?

-- Elkää sanoko minua kelpo pojaksi, en sitä ansaitse, vaan antakaa ennemmin onnettomalle lohdutusta, jota hänen synnillä lastattu sielunsa kaipaa, ennenkuin se siirtyy sinne, missä ei enää mitään lohdutusta ole tarjona.

Vanhus katsoi kummastuneena puhujaan, joka nyt nähtävällä sielun ponnistuksella alkoi kertoa pitkää kärsimyshistoriaansa. Tehtyään selkoa miten oli surmannut äitinsä, hän vaikeni tuokioksi, ikäänkuin kootakseen uusia voimia; sitten hän pitkitti:

-- Tiedättekö miksi oikeastaan olen Teitä kutsunut luokseni? Luulette kai, että omatuntoni on itsestään pehmennyt, ja että kuoleman lähestyessä en tahdo erota elämästä kuten konna -- murhaaja? Ei, minulla oli äskettäin, kun polttava kuume raivosi suonissani, uni eli näky, miksi sitä nyt sanoisi. Olin houreissani olevinani köyhässä torpassamme Älgsjössä, Inkoon saaristossa ja ankara tuska vaivasi minua, pelkäsin näet, että rikokseni tulisi ilmi. Näin äitini tavalliset vaatteet tavallisessa naulassaan nokisella pirtin seinällä. Katseeni sattui myös lieteen, jonka äärestä hän niin usein oli seisonut ja valmistanut yksinkertaiset ateriamme. Mieleeni johtui myös miten iloinen hän aina oli, kun vauriotta palasin kotiin myrskyiseltä mereltä -- -- ja sitten -- hän vaikeni tuokioksi ja katsahti arasti ympärilleen -- -- niin, hän itse, äitivainajani, seisoi ilmi elävänä edessäni, hänen päänsä oli pahoin raadeltu minun kirveen-iskuistani. Hän katsoi minuun ja sanoi vakavalla, mutta sydämeenkäyvällä äänellä: "Edvard, onko velkani sinulle nyt maksettu, vai vaaditko vieläkin enemmän?" Tahdoin heittäytyä polvilleni hänen eteensä, mutta hän esti minua ja pitkitti: "Et tuntenut minua oikein elämässä, nyt kenties tunnet minut. Olen äitisi ja olen kärsinyt enemmän kuin sinä, minun kuolemani omalla-tunnollasi, koskaan voit kärsiä. Olen äitisi, joka puolestasi on nähnyt nälkää, saanut osakseen häpeätä ja pilkkaa sinun tähtesi, omaiseni minut hylkäsivät ja sinunkin rakkautesi kadotin. Elämäni on ollut iloton, mutta nyt olen saavuttanut raukan ja odotan sinuakin luokseni, sillä tiedä, että elämän ruhtinas tahtoo ja voi antaa suurimmallekin syntiselle anteeksi. Hyvästi poikani. Me tapaamme vielä toisemme -- --."

-- Sanokaa minulle nyt, herra pastori, voinko minä toivoa pelastusta?

-- Sille, joka täydestä sydämestään katuu rikoksiaan ja Jesuksen Kristuksen nimessä anoo armoa Isältä, sille voin luvata ikuisen elämän lahjan.

-- Kiitän Teitä, sairas liikutettuna sopersi ja lisäsi hetkisen kuluttua:

-- Katsokaa, idässä näkyy kajastus, jokohan aamu jo koittaa?

-- Niin, vanhus vastasi, sinulle valkenee ikuinen aamu, mutta ei meille toisille, sillä vielä peittää yön pimeys elämän taistelutantereet vaippaansa.

Siikajoen taistelun jälkeisenä päivänä iltapuoleen oli yhdistetty Suomen ja Ruotsin armeija asettunut neliöön haudan ympärille, johon kaatuneet oli saatettu viimeiseen lepoonsa. Kun virsi oli kaikunut, pastori Svedelius siunasi vainajien maallisen tomun haudan lepoon ja soiton juhlallisten sävelten kaikuessa hauta luotiin umpeen.

Joukko toisensa jälkeen marssi nyt pois lippuineen uusia kohtaloita, uusia seikkailuja kokemaan. Mutta kun kaikki jäljet sodan hävityksistä olivat poistetut kentiltä Siikajoen pappilan ympärillä, vanha harmaapäinen sielunpaimen lankesi polvilleen ja lausui liikutetulla äänellä:

-- Jumalani, tutkimattomat ovat Sinun tiesi! Nälkäisen sinä ravitset, rikkaan Sinä annat tuta nälän vitsausta, langenneen Sinä autat oikealle tielle, ylpeän Sinä annat kokea nöyryytyksiä. Kiitetty ja ylistetty olkoon Sinun nimesi ijankaikkisesti. Amen.

End of Project Gutenberg's Linnamäen taru; Kaksi yötä, by Voldemar Lindman