Part 4

-- On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä kyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on toistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla takaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä, sen takaan!

Pienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti pientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia saaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia, ahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin puolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja tyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista hellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän onnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla leikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten mykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen, mitenkä voisin olla muuta!

Mutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa äkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui, Kreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin Michelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä vaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin peljästyneenä kavahti hereille.

Oliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään pahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi. Michelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.

Nyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot, joita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa ahdistusta.

* * * * *

Oli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt kirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei tuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten. Nähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi raskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä puolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin tukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli isältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta lohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus syntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa Mestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta mitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla omallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen itseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain juureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli lukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa saavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko hänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin muinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja vaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten lintu metsässä -- -- -- Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle ja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.

-- Oskar!

-- Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja otin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.

-- Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.

Syntyi hetken äänettömyys.

-- Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin.

-- Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.

Keskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:

-- Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on paremmat ansiot kuin täällä?

-- Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin ansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen olen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa minulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän ojensi Kreetalle suuren hopearahan.

-- Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta virkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha. Moisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.

-- Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.

-- Miten sinä olet saanut tämän rahan?

-- Oh, ostin sen parilla killingillä eräältä toiselta kirvesmieheltä, joka oli työssä samassa talossa kuin minäkin.

Kreeta laski kolikon eteensä pöydälle, katsoi tiukasti Oskaria silmiin ja lausui:

-- Sen sinä valehtelet, Oskar! Pidä itse lahjasi; en tahdo ottaa mitään, mitä epärehellisellä tavalla olet itsellesi hankkinut.

Brandt kalpeni raivosta ja nousi seisaalleen.

-- Punnitse sanasi paremmin! Minä en ikinä ole varastanut.

-- Siitä asiasta emme huoli kiistellä.

-- En ole vielä ikinä varastanut, toistan sen.

-- Olkoon sitten niin. Mutta sinä olet kavaltanut maasi, jossa, vaikka oletkin vieras, kuitenkin, nautit kansalaisoikeuksia ja sinä olet ryöstänyt kunniani! Oletko nyt tyytyväinen? Hän osotti hopearahaa:

-- Ota lahjasi, sanon vielä kerran. Mene ja anna minun yksinäni kamppailla koettelemusten läpi. Voihan haaksirikkoontunut joskus saavuttaa pelastavan sataman. Minulla on rohkeutta yrittää; tee _sinä_ miten hyväksi näet.

Brandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli hermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu oli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän tekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin hän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. -- Äkkiä tämän kasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään, kuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja syöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.

Samassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo näyttäytyi avoimessa ovessa.

Hän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti hievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni sitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi asettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.

-- Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa silmä silmää vastaan.

Puhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen jalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.

-- Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.

Brandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten hänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan luonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:

-- Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?

-- Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua tervehtimään...

-- Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella vielä kuolema silmiesi edessä.

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon -- -- --

-- Näit minun olevan kirkkomatkalla, niin, ja minäkin näin sinut, vaikka en ollut huomaavinani. En näet tahtonut verisin käsin astua Herran huoneesen. Mutta minulla oli aavistus, joka kuiskasi korvaani: Ole varoillasi, tuolla miehellä on pahoja aikeita, Silloin empimättä käännyin takaisin, sillä en tahtonut antaa tärvellä kotiani, niinkauvan kuin minulla on voimaa käsivarsissani sitä puolustamaan ja samalla tarjoutui myös oiva tilaisuus kostaa sille, joka on riistänyt onneni ja pettänyt isänmaansa. Olin näet varma siitä, ettet voisi mennä tupani ohitse, kun tiesit minun olevan poissa kotoa.

-- Ei, ei, pysy alallasi, ei askeltakaan edemmäksi! hän kiivaasti tokasi, kun Brandt salavihkaa yritti lähestyä ovea. Minulla on vielä eräitä kysymyksiä tehtävänä sinulle, ennenkuin teet tilisi maallisen elämäsi kanssa.

-- Kuulehan, Brandt, hän pitkitti, missä olet asustanut sen jälkeen kun johdit ruotsalaisen osaston harhaan Älgsjön metsissä?

-- Se ei sinua liikuta, Oskar yrmeästi vastasi, sillä hän alkoi vähitellen toipua pelostaan.

-- Ei, tavallaan kyllä olet oikeassa, sillä itsehän saat hävetä ja sovittaa rikoksesi. Eikä sinun olekaan tarvis ilmaista tyyssijojasi, ne kyllä tunnetaan hyvästi. Sinulla on kaiketi ollut herraspäivät venäläisillä laivoilla, otaksun minä, ja näytpä saaneen hopeoitakin yltäkyllin, koska voit niitä noin siroitella ympärillesi. Ota sentään kolikkosi takaisin, en halua talossani säilyttää syntirahoja.

Michelsson teki liikkeen tarttuakseen hopearuplaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Oskar samassa koko tarmollaan heittäytyi Michelssonia vastaan, työnsi hänet sivulle ja livahti nuolen nopeudella ovesta ulos.

Yhtä nopeasti Michelsson oli hänen kintereillään. Pian hän kuitenkin jätti takaa-ajon sikseen, nakkasi hopearuplan pakenevan jälkeen ja huusi:

-- Kurja pelkuri, pyssyni ei ollut ladattu!

IV.

Antakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan on kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.

-- Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson palasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi, jotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä herjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan helposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun oli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja sanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin ei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä Michelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta tahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman pettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen mieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut kummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella hetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. -- Tällä tavoin Kreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.

Ja näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä epäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat olivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin Kreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo Michelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti pussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi kuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia, joiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset sanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun taasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme kultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut taakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran kuin hän itse tahtoikaan.

Mutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti reippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka täydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama pystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.

Jos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja kutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta kuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän entisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan terveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen toimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.

Tällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli Tammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta hädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa mukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla ihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos he jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa talosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain tulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja koetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden kuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja entinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.

Edvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja saamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt hänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, joten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta koulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku kurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän lukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai toria; "jälki-istunta" tahi muut rangaistukset luettiin hänen laiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan puolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.

Seuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän jyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän kyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin ettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.

Nyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä selville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten poikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön perhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä pistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden, jos sydän on tunteita täynnä.

Tässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista eikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin tahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias toiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä -- Edvard lienee ollut noin 15-vuotias -- kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä täällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt joutenoloon.

-- En tahdo vastustaa haluasi, lapseni; jos merimiehen elämä sinua miellyttää, niin lähde Jumalan nimessä sitten. Tosin jään tänne sinua ikävöimään, kun olet poissa luotani, mutta sitä ei nyt voida auttaa.

-- Sano pikemmin, äiti, että taakkasi kevenee, kun pääset minusta eroon, poika kyynelsilmin vastasi.

-- Koska olen sanonut, että olet minulle rasituksena?

-- Et sitä ole sanonut, mutta minusta tuntuu kuitenkin aina, kuten vaivaisi sinua ajatus, että minä olen syntynyt maailmaan.

-- En käsitä sanojasi, Edvard! Kreeta värisevällä äänellä sopersi.

-- Et kai, sillä ethän tiedä, että minulla on tietoa tuosta asiasta, jonka alati olet minulta salannut. Mutta älkäämme siitä puhuko. Kenties voin minä siitä huolimatta tulla kelpo mieheksi ja olethan aina ollut hyvä minulle.

Kreeta kätki kasvot käsiinsä ja itki, kuten lapsi; hänen sydämensä oli niin täynnä, että tunteet pääsivät valloilleen, hän ei voinut niitä hillitä, Edvard oli oikeassa siinä, että äitiä rasitti raskas sieluntaakka, joka jo huomattavasti oli hänen voimiaan riuduttanut. Mutta kyyneleet samalla ihmeellisesti keventivät hänen mieltään, samoinkuin katkera, mutta tehokas lääke helpoittaa sairaan tuskia. -- Kun vanhukset sattumalta tulivat keittiöön, tapasivat he äidin ja pojan mitä hellimmässä syleilyssä.

* * * * *

Onnellisin aika Kreetan uudessa elämässä oli se, jolloin Edvard oli merillä kaukana eteläisissä seuduissa. Hän ei suinkaan iloinnut siitä, että poika oli poissa hänen näkyvistään, vaan oli hänellä tällä aikaa jälleen jotakin hyvää toivottavana, hän voi jälleen uneksua tulevaisuudesta ja rakentaa tuulentupia kuinka Edvardista olisi koituva kelpo mies ja kuinka hänellä itsellään olisi vanhan päivän vara ja turva Edvardin luona, missä hän voisi vihdoin saavuttaa rauhan, jota elämä ei ollut hänelle suonut.

Tällöin alkoikin uusi koettelemusten aika. -- Pehrsson sairastui syksypuoleen. Kun joulujuhlana kellot soittivat juhlapukuisia joukkoja temppeliin riemuitsemaan elämän saavuttamasta voitosta kuoleman ylitse, silloin vanhuksen kylmenneet jäännökset kätkettiin maan mustaan poveen. -- Keväällä sitten, kun talven jäiset kahleet murtuivat, tuli Edvard kotia. Näinä kahtena vuotena, jona hän oli ollut merillä, hän oli kasvanut ainakin korttelin verran pituuttaan, hempeät kasvonpiirteet olivat tulleet tarmokkaiksi ja kalpean ihon oli etelän paahtava aurinko ruskottanut. Mutta samalla hän oli saanut käytökseensä jotakin yrmeätä ja tuimaa, mikä teki miltei vastenmielisen vaikutuksen, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin kotiväki tuli selville siitä, että nuorukainen oli arveluttavassa määrin alkanut suosiskella viinin jumalaa.

Mutta ei vieläkään mitta ollut täysi. Seuraavan vuoden pääsiäis-aamuna pääsi tuli selittämättömällä tavalla irti Pehrssonin talossa. Se sai alkunsa ullakolla ja kun vallitsi ankarahko tuuli, oli koko rakennus tuossa tuokiossa loimuavana tulimerenä, josta vain savupiiput pistivät esiin aavemaisina kuten satujen jättiläiset, tehottomina katsellen ympärillä riehuvaa paloa. Väkeä vilisi paikalla, toiset juoksivat sinne, toiset tänne, kukin huusi täyttä kurkkua, mistään järkiperäisestä sammutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Se olisikin ollut mahdotonta, koska tarjolla oli vain rautalevystä kyhättyjä käsiruiskuja. Muutamia ämpärillisiä vettä nakattiin tuon tuostakin liekkeihin, ja ne kiihdyttivät vain valtavan elementin raivoa, liekit kohosivat loimuten ja räiskyen ylös pilviä kohti, mutta alenivat pian taasen entiselleen, ja senpä vuoksi annettiin niiden vihdoin häiritsemättä suorittaa hävitystyötään.

Illan suussa rakennus oli tasoittunut maan tasalle, vain röykkiö kyteviä, suitsevia kekäleitä osotti tässä vielä äsken seisseen ihmisasunnon. Ihmiset olivat myös menneet kukin kotiinsa, pahin vaara kun oli jo ohitse, eikä enää ollut tarvis huolehtia, että omat kotinurkat joutuisivat tulen uhriksi. Palopaikka ei kuitenkaan ollut autio: kaksi olentoa maleksi itkeä nyyhkyttäen tämän hävityksen kauhistuksen keskellä; kolmas istui tuolilla, joka oli saatu pelastetuksi palavasta rakennuksesta, ja noitui itsekseen perintöä, jonka oli menettänyt, sillä näihin aikoihin ei tietystikään vielä tiedetty mitään palovakuutuksesta.

V.

Tämä onnettomuus vei Pehrssonin muorin hautaan, ja siitä koitui myös pitkä sarja kärsimyksiä Kreeta Michelssonille. Raskaalla sydämellä hänen oli pakko jälleen muuttaa entiseen, jo puoleksi luhistuneesen mökkiinsä Älgsjössä, vähine tavaroineen, jotka oli saatu pelastetuksi tulipalosta. Edvard, joka jo vähin oli arvellut taasen lähteä merille ja jättää äitinsä kunnan elätettäväksi, heltyi kuitenkin tämän rukouksista ja ryhtyi hankkimaan elatustaan kalastuksella, ja meri kyllä elättää miehensä, joka todenteolla tahtoo tehdä työtä.

Näin vieri joku aika sanottavitta häiriöittä. Mitään ylellistä elämää ei mökissä vietetty, mutta köyhyys ja puute olivat myös tuntemattomia vieraita, niin, riittivätpä Edvardin ansiot viinankin hankintaan, sillä Edvard oli yhä uutterammin alkanut viljellä tätä turmiollista nestettä, tuottaen täten vauriota ruumiilleen ja sielulleen, sekä sanomattoman paljon tuskaa ja pelkoa äidilleen.

Oli myöhään syksyllä vuonna 1807. Edvard oli, kuten tapansa oli, varhain aamusella lähtenyt vesille kokemaan pyydyksiään. Kala-onni ei tänään ollut suotuisa, varsin alakuloisena hän vähine saaliineen jo oli matkalla kotiapäin, kun hän erään niemekkeen kohdalla huomasi rantakalliolla seisovan henkilön, joka innokkaasti viittaili häntä luokseen. Vaikka hän tällä haavaa ei ollutkaan erin halukas ryhtymään puheluihin tuon hänelle tuntemattoman miehen kanssa, hän kuitenkin vihdoin päätti noudattaa tämän yhä innokkaammin uudistettuja kehoituksia, ja käänsi niinmuodoin aluksensa rantaan ja souti maalle.

Rannalle noustuaan huomasi Edvard jonkun matkan päässä rannasta pienen peräti rappeutuneen töllin, joka täydellisesti oli rannalla kasvavan lepistön kätkössä, niin ettei sitä mereltäpäin voitu yhtään huomata. Tämä oli arvatenkin tuntemattoman miehen tyyssija.

Rappeutunut tosin oli Edvardin ja hänen äitinsä tupa tuolla saaren toisella puolella, mutta tälle se toki ei vetänyt vertoja, sillä tämä oli enemmän ryövärien lymypaikan kuin ihmisasunnon kaltainen.

-- Oletko tänään saanut viljalti kaloja, nuori mies? vieras kysyi luoden samassa läpitunkevan katseensa puhuteltuun.

-- Eipä kestä kehua. Ilmatkin ovat viime aikoina olleet peräti epäsuotuisat kalastukseen. Mutta täytyyhän kuitenkin koettaa onneaan, kävi sitten syteen tai saveen.

-- Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä iloissani.

-- Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi hänen poskilleen.

-- Häntä ei sinun ole tarvis hävetä -- olen myös tuntenut äitisi. Mutta käykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan tullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen ollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi nähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun, jonka kanssa saisin hieman puhella.

Siihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan veneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa irtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy: itse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon, myötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!

Pian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun aihe suuresti huvittavan.

-- Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?

-- Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja vastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.

-- Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa hauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en tietääkseni ole häntä nähnyt. -- Tuvan isäntä ei huomannut, miten nuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin tavoin hillitä kiihkoaan.

-- Toivosi on helposti täytetty -- vaikka heti paikalla.

-- Onko -- onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän tuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?

-- Hän istuu tässä.

Nämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen nopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä sillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan virkkoi perin tyynesti:

-- Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.

Vanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat kiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen hän istahti entiselle paikalleen.

-- Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun hairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt tulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden, ennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut; olenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta tahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan kotitanhuvilla. Äitisi -- -- --

-- Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki kaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja myös Teidän tähtenne.

-- En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin se jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua yksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.

-- Ja mitä se sitten voisi olla?

-- Niin, että _äitisi_ on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuin minä.

-- Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle, joka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!

-- Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on rikkonut enemmän kuin minä.

-- En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.

-- No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!