Part 3

Hämäläisten ylivalta Linnassa oli kuitenkin lyhyt-ikäisempi kuin he itsekään osasivat aavistaa. Huhu heidän valloituksistaan ja mielivaltaisuudesta, jolla he kohtelivat niitä maamiehiään, jotka pysyivät kristinuskolle ja Ruotsin vallalle uskollisina, saapui ennen pitkää Birger Jarlin perustamaan Hämeenlinnaan ja täältä lähetettiin voimakas sotajoukko heitä kukistamaan. Tämä onnistuikin täydellisesti ja Linnan päälliköksi asetettiin nyt Edvin Sverkerinpoika, joka alati oli ollut ruotsalaisten puolella ja hartaasti toivoi, että rauha ja järjestyneet yhteiskuntaolot saisivat jalansijaa Suomen rannikoilla.

Sen päivän iltana, jona hämäläisten uhittelevien laumojen viimeisten jäännöksien oli täytynyt ainiaaksi peräytyä, tapaamme Edvinin, joka nyttemmin on voimaksi keski-ikäinen mies, seisomassa isännä linnan kuistilla. On kaunis keskikesän-ilta ja aurinko on juuri mailleen menossa. Hän laskee kätensä ristiin, yksinäisyydessä on luonnon ihanuus hänet lumonnut, kääntää katseensa taivasta kohti ja virkkaa itsekseen:

-- Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit kaiken päättyä täten ja käänsit pahan hyväksi. Kiitän sinua, että opetit minun vaeltamaan toisia teitä kuin esi-isäni ovat tehneet. Linnan muurit ovat kai aikoinaan luhistuvat kokoon soraläjäksi. Mutta tältä seuduin on valo leviävä, valo, joka tulevaisuudessa myöskin vastoinkäymisen hetkinä voi jalostaa ja antaa voimia myrskyn voittamiseen.

KAKSI YÖTÄ.

Historiallinen kertomus.

I.

Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo, valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.

Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista, nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut muutettavissa.

Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan kohtaloon. Mutta joskus -- hän ei sille voinut mitään, -- tapahtui, että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin, jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli jotakin -- hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä -- Oskaria vastaan. Köyhyys ei siihen ollut syynä, -- sillä Kreetankaan vanhemmilla ei ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen. Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä. Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. -- Ja Kreeta koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen miehensä hänelle koetti valmistaa.

Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson, joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä. Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja rasituksesta kontistuneet.

-- Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.

Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.

Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet, eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään, nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja virkkoi miettivästi:

-- Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en ole oikein tolallani.

Kreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut tämmöistä lausunut.

-- Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen alakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi ja antaa ruumiille uusia voimia.

-- Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun ilmassa on pahoja enteitä.

Kreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei Oskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli tämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.

-- Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?

-- On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni on nyt sellainen.

-- Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?

-- Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani laukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat kuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä kotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän portailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet? minä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän äreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä ja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.

-- No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?

-- Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan liekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.

-- Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten sieluttomat elukat?

-- Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta on oleva niskassamme?

-- Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja kurjuutta?

-- Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa tupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista apua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja minulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin nimeni on Michelsson.

Brandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta, joka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali Rayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön saakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa sinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata. Saaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten voisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan rannikkoa.

Mutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin helpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.

Viikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat täydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka paljon vähemmän näkyvää aijetta.

-- Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa jatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän merestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on alkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta minullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole ollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen saavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille pienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin rohkea minua auttamaan.

-- Ethän vain aikone, Kaarle -- --?

-- Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan tyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä, on kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.

-- Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on tapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta ryssät saavat purkaa vihansa minuun?

-- Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!

-- Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt -- --

-- Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet luvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin. Hänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En ole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee. Lupaa ettet hänelle sitä kerro!

Kreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi häntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:

-- Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. --

Oskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi Oskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät pian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo. Hän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin tehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin siemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi kostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa tuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa vakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti Kreetalle.

Tuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan elämässä.

He istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen menneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.

-- Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen isällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten naisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse heidän jäljissään, Oskar virkkoi.

-- Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani, että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.

Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.

He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:

-- Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?

Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.

-- Voitko olla vaiti, Kreeta?

-- Olenko koskaan sinua pettänyt?

-- Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi rohkeutta.

Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi kalveten pari askelta poispäin.

-- Oskar! hän sopersi.

-- Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.

-- Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.

-- Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?

-- Oskar, elä kiusaa minua!

-- Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?

-- Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä kauvan jälkeenpäin.

-- Se olin -- minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.

-- Sinä -- sinä valehtelet, sinä et _voisi_ olla niin kurja, niin katala!

-- Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.

Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.

Kun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:

-- En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme kumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä meistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin sinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit minua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös rakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?

-- Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?

-- Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.

-- Niin, mutta se on hirmuista!

-- Se olisi voinut olla vielä hullummin.

He istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi äänettömyyden.

-- Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on sittemmin tullut uusi ihminen?

-- Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on rauhallinen omatunto?

-- Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko elämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva -- tiedätkö mitä se tahtoo sanoa?

-- Odota hieman, anna minun koota ajatukseni, tahdon neuvotella omantuntoni kanssa.

Jos hän nyt olisi antanut järjen vallita, jos hän olisi voinut luoda silmäyksen tuon miehen sieluun, tuon miehen, joka kylmäverisesti oli tehnyt kauhean tunnustuksen osottamatta katumuksen merkkiäkään, tällöin olisi hän ainiaaksi ajanut hänet pois näkyvistään, mutta hänhän oli vain heikko nainen, kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: sinun täytyy antaa anteeksi, sillä sinä lemmit häntä!

-- No niin, olen tehnyt päätökseni. Annan sinulle anteeksi, syystä ettet koskaan ole tahrinut isäni muistoa ja mainetta lokaan, vaikka tiesit hänet rikolliseksi.

-- Mutta samalla kertaa tahdot sanoa, että rakkautesi minua kohtaan on sammunut?

-- En, sillä se on voimakkampi kuin aavistatkaan.

Hän vaipui penkille rakastettunsa viereen, kietoi kätensä tämän kaulaan ja nojasi päänsä tämän rintaan. Polttava suutelo paloi hänen huulillaan; kuten lumottuna tuijotti hän rakastajansa silmiin ja kuiskasi vapisevalla äänellä:

-- Oskar, sinä -- sinä saatat minutkin rikolliseksi!

II.

Noin viikon päivät oli vierinyt tästä keskustelusta, kun Michelsson eräänä päivänä jälleen saapui kotirantaan.

-- Olet täyttänyt tehtäväsi kunnon miehen lailla, Brandt, näen minä, sillä ei vaimoni eikä tupamme ole kärsineet minkäänlaista vauriota. Sepä on hyvä juttu ja kiitän sinua kelpo vartijatoimestasi.

-- Ei kestä kiittää, ainahan ystäviä pitää auttaa ja sitäpaitse kovin rasittava ei toimeni ole ollut. On aivan kuin olisin asustanut omassa tuvassani koko ajan, niin kodikasta on kattosi alla ollut. Ja eukkosi sitten, hänen kanssaan kyllä täytyy tulla toimeen.

-- Niinpä niin, sinähän aikoinasi olit myös häneen pikiintynyt, kuten sanotaan, vaikka minulla sitten oli suurempi onni sillä taholla.

-- Mitä niistä enää huolimme puhua! Se on kaikki ollutta ja mennyttä, ja parasta se lieneekin. Minusta on nuorenmiehen elämä paras. Naikkoset voivat tosin olla hyviä niille, joista pitävät; mutta me toiset saamme olla ilman.

-- No se on nyt miten sen ottaa, mutta kuulehan, Brandt, nyt puhumme tärkeämmistä asioista. Sanon samoin kuin sinä tässä tuonoin: luulen että saamme vieraita Älgsjöhön yöksi, mutta tällä kertaa ne eivät ole vihollisia.

Michelsson nähdessään toisen ällistyneen katseen, pitkitti painavasti:

-- Ja rehellisinä Ruotsin miehinä on velvollisuutemme kykymme mukaan heitä avustaa.

-- Olet ollut everstin puheilla salmen takana, luulen?

-- Oikein arvasit. Hän nousee parhaillaan maihin 400 hyvästi asestetun miehen seuraamana pari kolme kivenheittoa täältä. Arvelenpa että ryssä on oleva mielissään saadessaan jälleen todenteolla tutustua Ruotsin ruutiin ja ruotsalaiseen käsivoimaan.

-- Sinä kuljet parooni Armfeltin asioilla, kuulemma. Eiköhän olisi viisaampaa pitää huolta kodistaan ja vaimostaan, eikä sekautua asioihin, joiden kanssa ei ole mitään tekemistä?

-- Arvelet siis, että tulisi antaa koko maan joutua hukkaan panematta kortta ristiin sen puolustukseksi. Ei, rakas ystävä, sitä opetusta et ole saanut isältäsi etkä liioin äidiltäsi! Ja eikä sinun ole tarvis sanottavasti rasittaa itseäsi, sillä hänen ylhäisyytensä sotaväki on kyllä pitävä kaikesta huolen. Voimme ainoastaan tehdä heille sen pienen palveluksen, että osotamme heille oikotien metsän läpi, sillä omin neuvoin he eivät sitä löydä, olletikaan pilkkopimeässä.

-- Minä en sekoitu leikkiin, sen sanon suoraan, eikä siihen tietääkseni ole mitään pakkoa.

-- Ethän toki aikone avustaa vastapuoluetta, toivon minä?! Minun täytyy sanoa suoraan, että puheesi kuulostaa hyvin epäilyttävältä!

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan että täytyy olla jonkun puolella tahi häntä vastaan. Kun synnyinmaa on vaarassa, ei kelpo mies välinpitämättömästi voi nähdä sen häviävän.

Brandt ei ennättänyt lausua mitään puolustuksekseen, kun jo odotetut vieraat saapuivat ja ympäröivät pienen tuvan joka taholta. Eversti, parooni Armfelt, astui sitten tupaan ja istuutui akkunan luo. Tuokion aikaa molempia miehiä tarkastettuaan, hän virkkoi Michelssonille:

-- Sinusta saamme yhden oppaan, toverisi tuossa voi tulla toiseksi.

Brandt oli jo aikeissa vastata kieltävästi, mutta hän antoi sanat kuolla huulilleen. Joku tuuma oli nähtävästi syntynyt hänen aivoissaan, ja hän oli mies, joka ei hylkinyt mitään keinoa kunhan se vain vei tarkoitusten perille.

-- Äänettömyydestäsi päätän, ettei sinulla ole mitään ehdotustani vastaan, eversti pitkitti ja nousi seisomaan mennäkseen ulos. Ensin hän kuitenkin kääntyi Kreetaan, joka koko ajan äänetönnä oli seisonut lieden luona, ja lausui:

-- Sinun, pikku tyttöseni, ei tarvitse pelätä mitään. Jätämme kolme ripeätä poikaa sinua suojelemaan ja se kai riittää, vai miten?

Kreetan huulet vetäytyivät hymyyn. Eversti astui ulos tuvasta joukkonsa luo.

-- Meidän on kai lähdettävä liikkeelle, sillä ilta alkaa joutua ja tie on sekä pitkä että vaivaloinen, sanoi Michelsson Brandtille. Tämä ei vastannut mitään, otti lakkinsa naulasta ja tarttui ovenripaan.

-- Hyvästi taasen vähäksi aikaa, muoriseni, lausui Michelsson. Jos Jumala suo, olen huomenna näihin aikoihin jälleen kotona. Hän puristi vaimonsa kättä ja meni ulos Oskarin jälessä.

Tuokion kuluttua viimeksi mainittu palasi jälleen tupaan ja kuiskasi Kreetalle:

-- Tämä leikki on päättyvä hyvin huonosti ruotsalaisille ja kenties Michelssonillekin, mutta onhan sinulla joka tapauksessa minut jälellä. Huono ruuti ei hevillä pala.

Hän riensi ulos ja Kreeta oli yksinään.

Marssittiin kahdessa osastossa, joihin kumpaankin kuului 200 miestä, Joukkoa, jonka etunenässä parooni Armfelt itse vaelsi, johdatti Michelsson, toista osastoa taas, joka kulki enemmän länteenpäin johdatti Brandt, Aikomus oli tehdä rynnäkkö vallituksia vastaan kahdelta eri taholta yhdellä haavaa, joten vihollinen joutuisi peräti tukalaan asemaan.

Noin kello puoli viiden seuduissa aamulla oli yön pimeydessä raivaamattomia polkuja myöten saavuttu metsän rinteesen, josta aamun sarastaessa voitiin nähdä venäläisten vallitukset. Vihollisten leirissä oli kaikki rauhallista, siellä nukuttiin nähtävästi vielä vanhurskasten unia. Ainoastaan siellä täällä valleilla näkyi yksinäinen vartija tähystelevän ympärilleen. Ruotsalaiset olivat kulkeneet niin hiljaa ja varovasti, etteivät rannalla olijat voineet aavistaakaan mitään pahaa, kaikki kun vielä olivat tyytyväisiä äskeiseen menestykseensä.

Molempien näiden osastojen, jotka Armfelt oli valinnut joukoistaan, piti kohdata toisensa tässä, minne toinen joukkue jo onnellisesti oli saapunut. Mutta kaikki ei käynytkään kuten oli suunniteltu. Michelssonin epäluulot olivat toteutuneet; Oskar Brandt oli kavaltanut maansa ja kuninkaansa. Hän oli ehdoin tahdoin johdattanut osastonsa harhateille. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Eversti kutsui upseerinsa neuvotteluun. Kaikki olivat sitä mieltä, että aijottu tuuma oli viipymättä pantava toimeen, sillä ennen pitkää olisi koko venäläisten leiri jalkeilla ja koko retki raukeisi tällöin tyhjiin, jotapaitse useimmat ruotsalaisista arvatenkin saisivat hengellään maksaa uhkarohkeutensa, venäläisten miesluku kun oli melkoista suurempi ja heillä sen ohella oli järeää tykistöä apunaan. Kuolemaa halveksien syöksi vähäinen joukkue niinmuodoin vallituksia vastaan, jotka he tuokiossa valloittivat. Unen pöpperössä venäläiset kavahtivat vuoteiltaan ja ryhtyivät tekemään vastarintaa, mutta siitä ei ollut sanottavasti apua, sillä vain aniharvat kerkesivät tässä hämmingissä tarttua edes aseisiinsa. Eläköönhuutojen kaikuessa viholliset karkoitettiin kalliontörmältä, jolle olivat rakentaneet varustuksensa. Suurin osa venäläisistä kaatui, useat otettiin vangiksi ja loput pääsivät pakoon rannalla oleviin aluksiinsa. Kahdeksan tykkiä ja 250 kivääriä joutui ruotsalaisten haltuun. Mutta heidänkin mieshukkansa oli ollut melkoinen.

III.

Toinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten vallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia sitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten seuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän perinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla alkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin noussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän joukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti kiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.

Michelsson saatuaan runsaan korvauksen hyvästä avustaan, palasi kotiinsa, johdettuaan ensin jäännökset parooni Armfeltin joukosta ja sotavangit maallenousupaikkaan.

-- Tulithan toki hengissä takaisin, tervehti Kreeta miestään.

-- Mitäpä pahaa minulle sitten olisi voinut tapahtua? Seisoin hyvän matkan päässä ja katselin miten reippaat ja urhoolliset miehet murtivat vihollisen vastarinnan, Michelsson vastasi.

-- Oskarin ennustukset eivät niinmuodoin toteutuneetkaan.

-- Vai niin, se konna tahtoi siis lyhentää minunkin elämänlankaani! Saammehan nähdä eikö hänen maallinen vaelluksensa pääty pikemmin kuin minun.

-- Sinä ja Oskar ette siis ikinä voi olla ystäviä?

-- Kuolema sille maansa-kavaltajalle; kunpa kerran saisin hänet kynsiini kahdenkesken!

-- Mitä pahaa hän oikeastaan on sinulle tehnyt?

-- Mitä hän minulle on tehnyt, voi olla yhdentekevä, mutta hän on tahtonut vahingoittaa synnyinmaata, myydä sen kuten Juudas muinoin mestarinsa muutamasta viheliäisestä hopeapenningistä.

-- En käsitä mitä puheellasi tarkoitat, mutta minun tietääkseni hän on alati ollut rohkea ja kelpo poika.

-- Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja ryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?

-- Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa -- --