Part 2

Nopein askelin hän kiiruhti kammioon, jonne oli kätkenyt ryöstetyn aarteensa. Hän tapasi tytön istuvana huoneen akkunan luona, josta hän antoi katseensa liidellä ulos ja seurata ilmiöitä Linnan lähitienoilla.

Hänen huoneesen astuessaan tyttö kuitenkin nopeasti kääntäikse katsomaan kuka häntä häiritsi vankikammiossaan; se oli hetken työ, mutta Sverker kuitenkin ennätti nähdä, että tyttö oli itkenyt.

-- Kas niin, jalo neitsyni, hän reippaasti virkkoi, kohota pääsi pystyyn, ja unhoita kaikki katkerat unelmat! Et ole joutunut kotkanpesään, vaikka olen vastoin tahtoasi antanut tuoda sinut tänne vieraasen maahan. Ja tiedätkö, Klotilde, miksi niin sinua ikävöin, miksi tein niin suuria uhrauksia saadakseni sinut omakseni? Senvuoksi että sydämeni, ensi hetkestä saakka kuin sinut näin, on ikävöinyt saada sykkiä sinun sydämesi lähellä. Tiedäppä, Klodilde, että pohjoismaalaisen rakkaus ja pohjoismaalaisen uskollisuus ovat pyhiä ja pidetään suuressa arvossa, ne eivät voi pettää, eikä niitä voida kuolettaa.

Tyttö kääntihe hitaasti puhujaan päin, nousi istuimeltaan ja tarttui ikäänkuin tukea etsien vieressään olevaan pöytään, kuten saisi hän siitä rohkeutta vastatakseen.

-- Päällikkö! En kaipaa rakkauttasi, sillä lempeä ja kaikkea muuta hyvää olen yltäkyllin saanut nauttia kotonani etelässä. Teidän pohjoismainen uskollisuutenne voi tosin olla suuri, en tahdo siitä puhua, kun niin vähän sitä tunnen; mutta meillä pidetään naisenryöstöä suurimpana häpeänä, joka miehen osaksi saattaa tulla.

-- Klotilde, sinun kovat sanasi eivät minua loukkaa, sillä voinhan arvata, että ne ovat koti-ikävän ja eronhetken katkeruuden synnyttämiä, ne eivät minua loukkaa, koska tiedän, että on koittava päivä, jolloin sydämesi kylmyys on muuttuva lämmöksi ja hempeydeksi, kuten talvinen kinos täällä Pohjolassa helposti sulaa kevät-auringon lämmittävistä ja eloatuottavista säteistä. Ja samatenkuin luonto tällöin niin ihanana ja jääkahleistaan vapautettuna herää kesän riemuisaan eloon, niin sinäkin vielä kerran, kun olet oppinut minua oikein rakastamaan, olet heräävä näkemään että aikomukseni ovat olleet mitä puhtaimmat ja että olen tahtonut sinulle kaikkea muuta kuin pahaa. Että olen valinnut tämän keinon saadakseni omata sinut, sitä ei sinun tule moittia. Sydän ei keinoja valitse, kun se tahtoo äänensä kuuluville, samatenkuin luontokaan vapautensa puolesta kamppaillessaan ei hylkää mitään keinoa, jolla voi saavuttaa tarkoituksensa. Koska olet nähnyt myrskyn säästävän hentoa kukkaista tahi talvipakkasen säälivän metsän koitoja lintuja, jotka ovat jääneet jälelle muista lämpimille maille paenneista tovereistaan? Sinä et varmaankaan ole minua kauvemmin tuomitseva, kun tiedät, ettei minulla ole ollut muuta keinoa saadakseni sinut omakseni.

-- Päällikkö, minä en ikinä ole sinua lempivä, olkoon aikeesi miten ylevät tahansa. Minun rakkauteni on juurtunut tuonne kotimaani maaperään ja se ei ikinä enää ole versova eloon, jollen saa onnellisena kuin muinoin astella sen polkuja. Mutta tahdonpa kysyä jotakin, koska näyttää olevan sovelias hetki päästä selville toistemme ajatuksista: Mitä sinä minusta tahdot?

-- Tahdon sulkea sinut syliini puolisonani, tahdon vaalia sinua kotini kalleimpana aarteena, samoinkuin muinoin vaalein _häntä_, Margitia, autuaasti kuolon uneen vaipunutta Margitiani. Tahdon sinusta saada äidin Edvinilleni, joka niin kauvan on kaivannut äidin hellää hoitoa.

-- Siinäkö kaikki? Ja sinä luulet todellakin, että minä muutamien kauniiden sanojen ja lupausten vuoksi ottaisin vaivakseni kaiken tämän ja unhoittasin täydellisesti kaikki mikä sitoo minut kotiini tuolla etelässä; sitoo minua siihen, mikä minulle tähän saakka on ollut pyhintä ja kalleinta maailmassa. Ei, päällikkö, niin helposti ei saksalaisen ritarin tytärtä voida ostaa, niin helposti ei naista saada unhoittamaan entisyyttä. Tosin voit väkivallalla pakoittaa ja pitää minut vankinasi täällä, sillä väkivaltaa vastaan on käsivarteni liian heikko; mutta rakkauttani et voi sitoa kahleisiin, siitä määrään minä yksin, ja kuten jo sanoin, on se jo lujasti juurtunut kotoisaan maaperään.

Sverker, joka intohimonsa valtaamana ja tuntien valtansa jo oli aikonut tyynnyttää neidon ylikuohuvaa vihanpurkausta, suutelolla ja syleilyllä, huomasi nyt joutuneensa alakynteen väittelyssä ja seisoi epäröiden paikallaan ja hänen katseensa hapuili avuttomana sinne tänne. Vihdoin hän otti muutamia askeleita ovelle päin ja laskien oikean kätensä ovenripaan lausui:

-- Tunnemme nyt toistemme mielenlaadun; on hyvä, että ensi myrsky on ohitse. Toivokaamme että jo seuraava päivä on koittava valoisana ja rauhallisena, kuten aina on laita myrskyn ja pimeyden jälkeen.

Hän antoi neidolle lämpimän katseen, johonka tämä vain hyvin välinpitämättömästi vastasi ja jätti sitten tytön jälleen yksikseen ajatuksineen ja mietteineen.

V.

-- Oletpa uuttera työssä, näen mä, virkkoi Poutu, muuan hämäläisten päälliköistä Fuchsille, joka metsän pimeimpään sopukkaan kyhätyssä peräti yksinkertaisessa pajapahasessa taoskeli ja teroitti nuolenkärkeä, jolla hän aikoi surmata kilpailijansa Sverker-päällikön.

-- Se onkin hetikohta valmis ja minä vakuutan, että se on tekevä tehtävänsä. Näin sanoen Fuchs tarttui nuolen varteen ja sinkosi sen läheistä puuta kohti. Vinkuen nuoli halkaisi ilmaa ja uppoutui syvälle puun runkoon. -- Luulenpa, että se kelpaa, vai mitä arvelet? hän kysyi ällistyneeltä hämäläiseltä.

-- Sinä olet jo ennemmin harjoittanut asesepän ammattia ja kykenet kilpailemaan parasten miestemme kanssa.

-- Erehdytpä, ystäväni. Mutta hyvän asian puolesta taistellessa kaikki esteet suistuvat maahan, ymmärrätkö? Vielä muuan seikka, Poutu. Saxbyssä luullakseni parhaillaan juodaan ja mässätään. Arvelen, ettei olisi haitaksi aikeillemme, jos liittyisimme joukkueesen. Juopuneen miehen suusta näet voi aina saada kuulla jotakin uutta. Mutta kuulehan, olin peräti unhoittaa, oletko nähnyt linnavouti Halfdania?

-- En.

-- Mutta minä olen hieman puhellut hänen kanssaan. Hän on sitä mieltä, että aikeemme nyt ovat onnistuvat, sillä Sverker on niin täydellisesti rakkaushurmeensa vallassa, ettei hän muista mitään muuta. Kuulin myös, ettei tyttö vielä ole antanut vähääkään lähennellä itseään.

-- Tao siis raudan kuumana ollessa.

-- Niin olen tehnyt ja olen vastakin tekevä, siitä voit olla huoletta. Mutta käykäämme nyt toisten luokse.

He vaelsivat eteenpäin pensasten ja risukkojen välitse; ensi lumi oli luonut hienon peitteen maahan. Pian he seisoivat pitkän synkän rakennuksen edustalla, joka oli täydellisesti pimeä, mutta josta kuitenkin kuului epäselvä puheen hörinä. He astuivat sisään rakennuksen päätyseinällä olevasta matalasta ovesta.

Kirjava taulu tarjoutui heidän eteensä. Valtavan tukkinuotion ääressä istui joukko miehiä ja naisia, saksalaisia ja hämäläisiä veljellisessä sovussa. Viini valui virtoinaan, kiroukset, leikkipuheet, hellät kuiskaukset, ja lemmenvalat sekä runsaiden voittosaalisten lupaukset olivat tämän yötisen seurueen keskusteluaiheina.

Molempien miesten astuessa huoneesen syntyi hetken äänettömyys ja useita käsiä ojennettiin heitä kohti ikäänkuin kutsuen heitä ottamaan osaa iloisiin juominkeihin. Mutta he eivät olleet huomaavinaan näitä hyväntahtoisia kehoituksia, vaan istuutuivat sen sijaan kahden kesken yksinäiseen soppeen, jonka noesta mustuneet seinät tekivät vallitsevan pimeyden vielä syvemmäksi.

-- Ystäväni, Fuchs kuiskaten virkkoi Poutulle. Kohta olet näkevä miten valhe ja petos viettelevät ihmisen ansaan, jollei hän osaa varoa niiden mairittelevaa imartelua. Nämät minun maamieheni ovat oikeita mestareja pyytämään toisia verkkoonsa.

He lupaavat paljon, mutta eivät täytä mitään. Kuulethan miten he vannovat uskollisuusvaloja teidän naisillenne luvaten ensi kevännä, kun meri on vapautunut jääkahleistaan, palata tänne takaisin heitä noutamaan vaimoikseen rikkauteen ja onneen. Ja naiset kuuntelevat halukkaasti heidän kauniita lupauksiaan. Mutta tiedätkö, Poutu, he eivät koskaan ole pitävä sanaansa. Ainoastaan keinotellakseen itselleen teidän omaisuutenne ja tavaranne he koettavat nyt saada naiset puolelleen. Olet vielä kerran näkevä, että olen puhunut totta.

-- Jos niin on laita, vastasi Poutu, niin on meillä silloin kaksinkertainen aihe tarttua aseisiin kavaltajia vastaan, sekä maamiehiäsi, että heidän ystäväänsä, päällikkö Sverkeriä vastaan. Niinkö tuo oppi, jota he miekoin tahtovat meille tyrkyttää, on heitä opettanut menettelemään lähimäisiään kohtaan? Silloinhan meillä on täysi oikeus hyljätä mokoma uskonto, se ei suinkaan ole parempi sitä, jonka puolesta olemme vannoneet taistelevamme viimeiseen hengenvetoon ja viimeiseen mieheen saakka, jos niin on tarvis.

Poutu tämän lausuttuaan nousi istuimeltaan ja jätti huoneen. Ennen pitkää myöskin Fuchs seurasi häntä ja palasi työhönsä salaiseen piilopaikkaan metsässä.

VI.

On synkkä joulukuun yö; kauhea lumimyrsky raivoaa. Koko seutu on kääritty valkoiseen usvaan ja tuuli ulvoo kamalasti honkien korkeissa latvoissa.

Yksinäinen vaeltaja näkyy korkeiden kinosten läpi vaivoin kaalaavan eteenpäin Linnaa kohti, joka mustan haamun tavoin kuvautuu synkälle yötiselle taivaalle. Nyt hän seisoo vallihaudan luona, joka eroittaa linnan ympäristöstään. Tuuli raastaa hurjasti hänen pukuaan ja saattaa armottomalla syleilyllään hänen jäsenensä värisemään. Mutta hänen ei tarvitse kauvan seistä tässä harkitsemassa miten pääsisi tielleen ilmestyneen esteen ylitse. Linnan muurissa oleva portti avautuu -- häntä on nähtävästi odotettu -- ja nostosilta lasketaan alas, ilman, että sen ketjujen synnyttämä rätinä myrskyn ulvonnan tukahduttamana herättää kenenkään muun huomiota paitse noiden molempien olentojen, jotka parhaillaan kohtaavat toinen toisensa.

-- Halfdan, olet saanut vartoa kauvan, sanoo vasta tullut vieras, mutta en koskaan elämässäni ole moista myrskyä kokenut. Vielä joku tuokio ja olisin hyytynyt jääksi.

-- Olen pitänyt huolta siitä, että saat hieman lämmitellä kohmettuneita jäseniäsi, ennenkuin ryhdytään toimeen, Fuchs, virkkoi puhuteltu. -- Tule, aika on kallis!

He katosivat puolipimeään käytävään ja poikkesivat siitä vasemmalle olevaan kammioon, huoneesen, jonka valtavaa holvikattoa peräseinällä sijaitsevassa liedessä palava valkea vain heikosti kykeni valaisemaan.

Tänne he kumpikin istuutuivat; Halfdan otti esille ruukun, ojensi sen öiselle vieraalleen ja virkkoi:

-- Juo, ystäväni, parasta viiniä, mitä Sverkerillä on kellarissaan. Toivon, ettei hän itse kauvemmin enää ole juoman tarpeessa -- vai miten?

Fuchs otti aimo siemauksen ja ojensi ruukun Halfdanille. Edellinen virkkoi sitten:

-- Olet kai tasoittanut tietä minulle, otaksun?

-- Siitä voit olla vakuutettu. Tähän aikaan hän jo maannee sikeintä untaan kuten pölkky, sillä tiedätkö, Fuchs, eilen illalla hän ei viiniä säästellyt.

-- Entäs _hän_, Klotilde?

-- Niin, hän lienee myös unen helmoissa ja uneksinee suloisesti, että vapautuksen hetki hänelle on lyönyt ja että te molemmat piakkoin olette koettelemusten ja kärsimysten kautta saavuttaneet päämääränne, joka niin kauvan on näyttänyt pimeältä ja epätietoiselta.

-- Hyvä on, toveri. Kiitos huolekkaasta vartioimisestasi. Mutta nyt ei ole, kuten äsken sanoit, aikaa vitkastella. Aikeemme voisivat helposti tulla ilmi ennen aikojaan ja seurauksia tästä en rohkene ajatellakaan. Mutta sanohan minulle, Halfdan, miten minun nyt on meneteltävä?

Halfdan nousi istuimeltaan.

-- Seuraa minua, minä kyllä sinua johdatan. Kuten voit arvata, tunnen minä hyvästi paikat täällä.

He läksivät liikkeelle. Edellä kävi Halfdan ja Fuchs seurasi häntä kintereillä. Yön pimeydessä he vaelsivat kapeiden mutkikkaiden käytävien, ovien ja kammioiden kautta ja kivipermannoilla syntyi vain heikko kaiku heidän varovaisista, keveistä askeleistaan.

Äkkiä Halfdan pysähtyi ja kuiskasi seuralaiselleen:

-- Tuolla, tämän oven takana uinuu hän, jota lemmit. Kuule, hän puhuu unissaan. Kuinka hän ikävöinee että vapauden aurinko koittaisi hänelle ja että hänen sortajansa saisi ansaitun palkkansa.

He pitkittivät kulkuaan vielä tuokion; vihdoin Halfdan kuiskasi:

-- Tässä on päämäärämme, ole nyt varoillasi ja elä anna intosi viedä sinua turmioon. Minä riennän vipusillalle voidakseni menestyksellä avustaa pakoasi. Toivon että työsi päätettyä voit löytää takaisin samaa tietä kuin olemme tulleet.

Hän katosi ja hänen askeltensa ääni kuoli vähitellen linnan sokkelokäytäviin.

Hans Fuchs viritti joutsensa ja laittoi kuntoon nuolen. Sitten hän varovasti tarttui ovenripaan ja hiipi huoneesen.

Kuolon hiljaisuus vallitsi kammiossa. Hän suuntasi joutsen sinnepäin, jossa saamiensa tietojen mukaan tiesi verivihollisensa lepäävän. Vielä sekunti ja nuoli suhahti huoneen poikitse. Ja sen tekemä haava täytyi olla ehdottomasti kuolettava.

Hän hiipi vuoteen ääreen tullakseen vakuutetuksi aseensa tehoisuudesta. Mutta -- vuode oli tyhjä! -- Nuoli oli vain tunkeutunut syvälle patjoihin.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Hän oli joutunut satimeen. Täytyi koettaa pelastua pälkähästä, muuten olisi koko hänen huolella harkittu tuumansa rauennut tyhjiin! Kenties voisi hän sen ennen pitkää panna toimeen ja -- onnistua, kuten oli nytkin aikonut.

Hän tempasi irti nuolen, otti joutsensa ja aikoi varovasti hiipiä ulos samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta -- ovi oli nyt lukossa. Hän oli teljetty Sverkerin makuukammioon!

Samassa hän näki valoa tuikkivan pienen oven kautta, joka sijaitsi kammion perällä ja samassa tuokiossa Sverker kookkaine vartaloineen seisoi aivan hänen edessään.

-- Öinen vieras, näen minä, tokasi Sverker kokoonpurtujen hampaittensa välistä. Jollen erehdy, on edessäni muuan saksalaisista liittolaisistani. Kuulehan, Fuchs, mitä sinulla on kädessäsi? Mitä varten olet jäänyt tänne toveriesi jälkeen? Ja miksi tulet luokseni keskellä yötä? Kysymykset seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamat, samalla kuin Sverkerin viha yhä enemmän alkoi kuohua yli äyräittensä.

Hans Fuchs ei vastannut sanaakaan, eikä hän myös siirtynyt paikaltaan. Vallitsi hetkisen äänettömyys, jonka kestäessä Sverker katseillaan mitteli vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Sitten hän kiivaasti lähestyi tätä ja tarttui niin tarmokkaasti Fuchsin käsivarteen, että joutsi nuolineen putosi permannolle.

-- Luuletko etten tiedä miksi tänä yönä olet tänne tullut? Olet näytellyt hyvästi osaasi, mutta minä vielä paremmin. Mutta tehdäkseni lopun kaikista salajuonista ja vapauttaakseni sinut kaihostasi, koska et ikinä saa omistaa _häntä_, joka uinuu tuolla toisessa huoneessa, tahdon palkita sinut ansiosi mukaan.

Samassa hän tarttui kilpailijansa kurkkuun ja nakkasi hänet kumoon lattialle, sitten hän tarttui Fuchsin pudottamaan nuoleen ja iski sen syvälle tämän rintaan. Vahingon-ilolla hetkisen kaatunutta katseltuaan, hän tarttui tämän hengettömään ruumiiseen ja heitti sen ulos ovesta. -- Nyt olen valmis paluumatkaan, kun tehtäväni on suoritettu, hän itsekseen jupisi. Mutta arvelenpa, että Halfdan seisoo vipusillan luona sinua odottaen ja iloissaan luullen päässensä Linnan herraksi.

VII.

Päivän aurinko nousi veripunaisena Sverkerille, mutta veripunaisena se myös nousi Klotildelle, hänelle, joka ei voinut lahjoittaa lempeään tuolle miehelle, joka niin kiihkeästi oli sitä kerjännyt. Ja oliko hänellä edes oikeutta vaatia rakkautta? Koskapa on sorrettu sortajalleen antanut sitä, mikä syntyy ja versoo vain vapaudessa, joka ilman mitään pakkoa lähentää kahta sielua toisiinsa? Oliko hän millään tavoin osottanut että se oli rakkaus, tuo ylevä tunne, joka voi kaikki uhrata, mikä sai hänet siten menettelemään? Eiköhän se päinvastoin ollut halpaa himoa koettaa millä keinoin tahansa saada tahtonsa perille, ja raakojen palkkalaistansa avulla hävittää toisen koko elämän-onnen? Ja nyt hän oli päälle päätteeksi kostonhimosta sammuttanut viimeisen toivon kipinän, joka onnettomalla tytöllä vielä oli jälellä elämässä. Sverker oli saanut aikaan Klotilden turmion. Hän ei yhtään tullut ajatelleeksi, että hän samalla kertaa valmisti oman perikatonsa.

Tämän Sverkerin makuukammiossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen koittavana aamuna siirrymme Klotilden huoneesen. Mutta nyt hän ei istu yksin ikävissään, hän on viime aikoina saanut ystävän Sverkerin pojasta, nuoresta Edvinistä.

-- Tänä yönä on kauheita seikkoja tapahtunut Linnassa, virkkoi tämä. Minun isääni vastaan on tehty murhayritys, mutta hänen onnistui voittaa vastustajansa ja antaa hänelle surmanisku.

-- Miksi kerrot minulle moisia uutisia! Klotilde kärsimättömästi huudahti.

-- Niin, sillä kuulin. Halfdan voudilta, että isäni surmaama mies oli sinun maamiehiäsi, joku, josta sinä paljon pidät; vaikka tiedänkin, että tuotan sinulle surua kertomalla ystäväsi kuoleman.

-- Hans! Tämä ainoa sana pääsi tytön kalpenevilta huulilta, sitten hän vaipui syviin mietteisiin.

Pitkän aikaa vallitsi kuolon hiljaisuus. Sitten astui poika hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi.

-- Anna minulle anteeksi! En voinut tietää että kertomukseni tekisi sinut niin surulliseksi.

-- Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa, tyttö vastasi lempeästi hyväillen pojan päätä; se oli eräs toinen seikka, joka sai minut unhoittamaan, etten ollut yksin.

-- Kenties et pidä siitä, että niin usein tulen luoksesi, Edvin kysyi. Mutta minun mielestäni sinä olet niin yksin. Ja tiedätkö, päivät ovat minustakin niin pitkiä. Eihän minulla ole ketään, joka minua muistaisi.

-- Onhan sinulla, lapseni, isäsi. Minulla sitävastoin ei ole ketään.

-- Mutta hänhän rakastaa sinua ja on tuonut sinut tänne olemaan minulle äitinä, jotta minulla olisi puhekumppani pitkinä talvi-iltoina. Mutta -- en oikein tiedä miten sanoisin. Luulen, ettet pidä siitä, että isäni sinua lempii. Onko se totta? Ja sen ohessa kuulin Halfdanilta, ettet ole onnellinen luonamme, että tahdot takaisin synnyinmaahasi jälleen.

-- Lapsi, voit olla oikeassa, mutta kaikkea tuota sinä et käsitä.

-- Ei, sitä en käsitä. Mutta minulle tulisi niin ikävä, jos lähtisit pois. Ikävöin niin kovasti äitiäni ja kun sinä tulit tänne luulin, että olisit yhtä hellä kuin hänkin.

-- Oliko äitisi alati iloinen ja hellä?

-- Oli, tiedätkö, hän oli niin hyvä. Mutta hän itki niin kovasti usein.

-- Miksi hän sitten itki? Eikö isäsi hänestä pitänyt?

-- Sitä en tiedä sanoa. Olin silloin niin pieni. Mutta sen voi hän itse paremmin kertoa sinulle ja hän voi myös varmaan tehdä sinut niin onnelliseksi, ett'ei sinun ole tarvis ajatella poismatkustamista. Menenkö sanomaan hänelle, että hänen pitää useammin käydä luonasi eikä antaa sinun istua täällä yksinäsi.

-- Ei, ei, Edvin, sitä et saa tehdä. -- --

Hänen puheensa keskeytyi tässä, sillä samassa astui Sverker huoneesen. Hänen kasvonsa olivat synkemmät kuin tavallisesti ja ankara mielenliikutus, jonka vallassa hän vielä oli, sai aikaan sen, että hänen käyntinsäkin oli hieman horjuvaa. Sanaa sanomatta hän istuutui lähimmälle tuolille, sitten hän katsahti poikaan ja viittasi vastaiselle ovelle.

Edvin käsitti hänen tarkoituksensa ja poistui huoneesta.

Hitaasti hän nyt kääntyi Klotildeen ja virkkoi matalalla äänellä:

-- Arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan.

-- Mitä sillä tarkoitat, päällikkö? Klotilde kysyi.

-- Tarkoitan että vapautuksen hetki sinulle, jalo neito, kohta on lyövä ja että voit jälleen kiinnittää ne siteet, jotka minä mursin.

Kuolonkalpeus nousi Klotilden kasvoille nämät sanat kuullessaan, mutta hän kokosi voimansa, nousi seisomaan ja vastasi:

-- Konna, sanoit sen itse, arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan; olen nyt päässyt selville siitä, mimmoinen sinä itse asiassa olet. Jo aikaisemmin olin sitä aavistanut, nyt sen tiedän varmasti. Sinä olet toivonut saavuttavasi minun rakkauttani, olet luullut, että minä mukautuisin sinun oikkuihisi. Jospa olisinkin voinut sen tehdä _aikaisemmin_, nyt en sitä enää voi. Ja vielä muuan seikka: Sinun omaatuntoasi, päällikkö, rasittaa jo entisen puolisosi kuolema; lisää siihen vielä uusi väkivallantyö, niin mitta tulee pian täyteen.

Hän vaipui tuolille istumaan ja nyyhkytti äänekkäästi. Hänen voimansa olivat nyt murretut. Mutta tappiossaankin hän oli saanut voiton: hän oli saanut suoraan lausua ajatuksensa, hän oli saanut kostaa sortajalleen tuosta kipeästä sydämenhaavasta, jonka tämä oli hänelle tuottanut surmaamalla hänen lemmittynsä.

VIII.

Sanoma Hans Fuchsin murhasta levisi nopeasti ja pian oli huhu tullut hämäläistenkin kuuluville, joiden kunnioituksen ja luottamuksen tämä oli saavuttanut heihin liittymällä ja heidän parissaan taistellessaan ruotsalaisten päälliköiden ja maamiehiensä salajuonia vastaan. Ja tämä huhu muuttui pian varmuudeksi, kun sen vahvisti olosuhteisiin niin perehtynyt henkilö, kuin Halfdan, Linnan vouti, joka otettuaan niin tuntuvassa määrin osaa salaliittoon Sverkeriä vastaan, katsoi turvallisuudelleen varmimmaksi joksikin aikaa poistua niin etäälle, etteivät herransa vihanpurkaukset häntä saavuttaisi.

Mutta tähän huhuun liittyi ennen pitkää vielä toinenkin, ja tästä johtui välittömästi ne tapaukset, jotka murtivat mahtavan Sverkerin vallan ja joksikin aikaa taannuttivat valon ja kristinuskon saavuttamat valloitukset, jotka Birger Jarl oli Suomen rannikoilla voittanut. Tämä huhu kertoi miten Sverker kostoksi hyljitystä rakkaudestaan omin käsin oli murhannut Klotilden, tuon kauniin hempeän aatelisneidon, jonka povessa Sverkerin tunteet eivät löytäneet vastakaikua.

* * * * *

Eräänä maaliskuun päivänä samosi hyvästi asestettuja parvia hämäläisten enimmin karaistuja ja taistelukuntoisimpia miehiä Sverkerin lujaa linnaa kohti. Täällä tosin aavistettiin moisia aikeita olevan tekeillä, mutta ei voitu odottaakaan hyökkäystä näin aikaiseen ja senvuoksi tulivat linnan asujamet peräti yllätetyiksi eivätkä olleet valmiit vastarintaan. Hämäläiset senvuoksi onnistuivat täydellisesti aikeissaan, sitäkin paremmin kun heillä oppaanaan ja neuvonantajanaan oli mies, joka tunsi linnan ja sen lähitienoot niin perinpohjin kuin Halfdan-vouti. Taistelusta sukeutui vain lyhytaikainen ottelu linnan portilla, jossa kamppailussa linnanväen vähälukuisuutensa vuoksi pian täytyi peräytyä.

Linna oli nyt tulvillaan hämäläisiä ja kohta oli Poutu miehineen linnan haltijana; he koteutuivat sinne piankin ja linnan runsaat muonavarat olivat heille tervetullut saalis.

Sverkerin verityöt olivat tulleet kostetuiksi. Toki -- se ei kuitenkaan vielä ollut aivan täydellinen, sillä Sverker itse ei vielä ollut saanut tuta voittajien vihaa. Mutta pian löi hänenkin hetkensä, pian sai hänkin seista niiden edessä, joita hän ennemmin oli halveksinut, kun näiden aikoinaan täytyi väistyä ylivoiman tieltä Porvoonjoen suulta.

* * * * *

Vielä kerran viemme lukijan Linnan ritarisaliin, jossa kopea päällikkö muinoin joi saksalaisen liittolaisensa Ulfried Vogelin maljan kuohuvasta simasarvesta.

Nytkin leikkivät liekit iloisesti avarassa liedessä, mutta tänne ei ole tällä erää kokoontunut ainoastaan kolmihenkinen seurue, koko sali on täynnä päivän paahtamia, tanakoita miehiä, jotka nyt vain odottavat saada nähdä voittonsa lopullisesti ratkaistuna.

Kauvimpana roihuavan takan ääressä istuu kaksi henkeä -- Poutu ja Halfdan-vouti -- ja heistä oikealle seisoo kädet sidottuina selän taakse Linnan herra pää kumarassa ja katse harhaillen pitkin rönsyistä kivipermantoa.

Poutu ja Halfdan neuvottelevat keskenään ja etupäässä näyttää jälkimmäisen mielipide olevan ratkaiseva.

-- Arvelen ettei meillä ole muuta tehtävää, kuin perata Linna sen pahimmasta rikkaruohosta, sen jälkeen on kaikki mukautuva itsestään tahtomme jälkeen, virkkaa Halfdan.

Tuomittu kohottaa kiivaasti päänsä ja lähettää voudille murhaavan silmäyksen.

-- Sinä käärme, jota olen povellani ruokkinut, hän tokasee, vie vain henkeni, mutta tiedäkin, että kosto on lepäävä päälläsi, ja kerran on loppusi oleva kamalampi kuin minun nyt.

Hänen ei anneta puhua loppuun. Poutun viittauksesta tarttuu muutamia hämäläisiä Sverkeriin ja vievät hänet ulos käytävään, luukulle, joka johtaa vankityrmään, pirullisimpaan, minkä ihmisjärki koskaan on suunnitellut, ja jossa Sverker itse on niin monta onnetonta antanut siirtyä ijankaikkisuuteen.

* * * * *