Part 1

LINNAMÄEN TARU; KAKSI YÖTÄ

Kaksi historiallista kertomusta

Kirj.

V. LINDMAN.

Suom. U. B.

K. E. Holm, Helsinki, 1901.

Hufvudstadsbladetin Uusi Kirjapaino.

LINNAMÄEN TARU.

Historiallinen kertomus.

Jokaisen todellisen isänmaan ystävän täytyy rakastaa synnyinmaansa menneitten aikojen suuria muistoja, ja mielellään, vaikkapa vain muutamia nopeasti kuluvia hetkiä, vierailla niillä seuduin, joihin nämät muistot ovat liittyneet.

Muuan näistä rakkaan isänmaamme historiallisesti muistorikkaista seuduista on kieltämättä Porvoon kaupunki. Ja sinne ei meitä houkuttele ainoastaan jo ammoin vierineitten vuosisatojen sotaiset urostyöt, vaan, ja kenties vielä suuremmassa määrässä, uudemman ajan rauhalliset pyrinnöt; ne suurtyöt, mitkä ihmishenki on sinne pystyttänyt, tekevät puolestaan nekin tämän kaupungin meille kaikille rakkaaksi pyhiinvaelluspaikaksi. Täällähän jalo ja ylevämielinen keisari Aleksanteri I yhdessä maan säätyjen keralla v. 1809 piti nuo valtiopäivät, jotka ijäti tulevat olemaan valoisa kohta Suomen historian lehdillä; täällä myös suuri kansallisrunoilijamme kyhäsi nuo kuolemattomat teokset, jotka eivät ole joutuvat unhoituksiin, niinkauvan kuin yksikään sydän sykkii lämpimästi elämän onnesta, sykkii lämpimästi rakkaudesta isien kontuun ja synnyinmaahan.

Tahdon seuraavassa kuvauksessa antaa lukijan tutustua eräisiin tapauksiin, jotka ovat liittyneet kaupungin varhaisempaan historiaan. Kertomukseni käsittelee aikakautta, jolloin kristinusko ja pakanuus vielä kamppailivat keskenään ylivallasta Suomenmaassa, jolloin viekkaus, väkivalta ja raaka ruumiillinen voima merkitsivät enemmän kuin usko, oikeus ja totuus. Ja olen valinnut tämän aikakauden juuri senvuoksi, että olen ollut huomaavinani, että vielä tänäkin päivänä on ikävä kyllä olemassa niin monta esimerkkiä samanlaatuisista olosuhteista.

Kertomuksen toiminta esitetään tapahtuvaksi hietatörmällä, joka valtavine hongikkoineen matkailijan rautateitse saapuessa vanhaan piispankaupunkiin heti kohta vetää hänen huomiotaan puoleensa; se sijaitsee Porvoonjoen vasemmalla eli vastakkaisella rannalla.

Mitä Linnamäkeen tulee, miksi tätä kumpua vallineen nyttemmin nimitetään, kertoo taru sen olleen upean linnan perusasemana, jonka Sveakuningas Erik Emundson Tuulihattu oli rakentanut noin 1000 vuotta takaperin.

Yhä vieläkin ovat kaupungin asujamet ylpeitä tästä paikastaan ja niinhyvin he kuin myös matkailija, joka käy kaupungissa, vaeltavat tänne ulos honkien varjoon rauhassa haaveilemaan menneistä ajoista.

I.

Oli keskikesän aika. Aurinko oli juuri mennyt mailleen. Ainoastaan etäällä taivaan rannalla näkyi siitä vielä muutamia valonheijastuksia.

Sverker oli pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena istunut huoneensa akkunan ääressä. Hänen kasvojensa totisesta ilmeestä voi nähdä, että hän mielessään pohti jotakin suurta tuumaa; aijetta, joka vaati miehen mieltä ja joka heti oli pantava toimeen.

Äkkiä hän hypähti ylös istuimeltaan, kuten olisi saanut jonkun mielijohteen ja läheni pientä seinään tehtyä ovea sekä katosi sen kautta. Kuului miten hänen nopeat askeleensa kaikuivat kiertoportaiden kiviastuimilla.

Nyt hän seisoi kuistilla ja nojautuen sen rintamustaan hän kaikuvalla äänellä huusi alas linnanpihaan:

-- Halfdan!

Muuan akkuna avautui jäykillä saranoillaan.

-- Kuulin äänesi, herra!

-- Hyvä. Käske laittaa "Vindsvale" purjehduskuntoon. Tahdon huomisaamuna purjehtia meren yli. Kaikkien seuralaisteni tulee auringon noustessa olla paikoillaan. Oletko käsittänyt minua?

-- Kyllä, herra, oli vastaus ja akkuna sulkeutui jälleen.

Sverker seisoi tuokion, kuten olisi illan ihanuus häntä hurmannut ja antoi katseensa liidellä allaan olevan kauniin maiseman yli. Mutta yhtä nopeasti hän jälleen heräsi haaveilustaan. Hänen sielussaan vallitsi voimakkaammat vaikuttimet kuin mitä kaunis ympäristö voi saada aikaan.

-- Olenpa näyttävä, hän itsekseen tokasi heristäen nyrkkiin puristettua oikeaa kättänsä pilviä kohti, että Pohjolan-mies voi tehdä mitä tahtoo, vaikkapa kaikki Saksan ritarit ja aatelismiehet sitä vastustaisivat.

Ja vahingonilon kuvautuessa hänen kasvoilleen hän jälleen palasi huoneesen, jonka hän juurikään oli jättänyt. Sulkiessaan kiertoportaille vievää ovea, hän samassa näki vastakkaisesta ovesta astuvan huoneesen noin 12-vuotiaan nuorukaisen, joka oli vaaleakutrinen ja kaunis kuin kevät, sinisilmäinen ja ruusuposkinen. Hän tuli kiireesti Sverkerin luo, joka oli istuutunut, hypähti tämän polvelle, kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja virkkoi:

-- Isä, taasenko lähdet ulos tuon vihaisen meren aalloille?

-- Kuka sinulle on sen sanonut, poikani?

-- Sitä ei kukaan ole tehnyt, mutta väkesi tuolla alhaalla puhelivat kiukkuisia sanoja sinusta ja kosintoretkistäsi ja tuosta saksalaisesta joukkueesta, ja minä käsitin että sinulla taaskin on pitkä matka edessäsi, kuten niin usein ennenkin.

-- Niin, Edvin, sinä olet liian kauvan ollut äidin hoitoa vailla ja tätä tahdon sinulle hankkia. Muistathan vielä oman äitisi, minun rakkaan Margitini. Muistathan vielä miten hellästi hän sinua piti sylissään pitkinä talvi-iltoina ja kertoi sinulle esi-isien reippaista urotöistä, Pohjolan uskollisuudesta. Etkö vielä kerran tahtoisi olla onnellinen kuten silloin, sillä näen, ettet enää sitä ole, senjälkeen kun hän on poissa?

-- Isä, en ole kiittämätön kaikesta hyvästä mitä hän minulle osotti, mutta olisin paljon onnellisempi, jos enemmän olisit minun seurassani ja unhoittaisit kaikki tuolla kaukana olevat.

Hän sysäsi tylysti pojan sylistään.

-- Tuon sinä olet kuullut joltakin toiselta.

Poika aikoi itku kurkussa rientää ulos. Sverker kuitenkin yllätti hänet ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Pysy alallasi ja sano minulle suoraan, kuka on sinuun pannut moisia mietteitä.

-- Niin on Halfdan minulle sanonut.

Synkkä pilvi vilahti Sverkerin otsalle, mutta hän ei puhunut mitään. Sitten hän uudelleen otti pojan polvilleen ja virkkoi:

-- Olet kenties oikeassa. En ole kovin usein seurustellut kanssasi. Mutta tiedäthän että huolenpitoni sinusta on ollut ja on mitä hellin. Kerran kun tulet suureksi, olet kokeva, että miehellä on muutakin tehtävää kuin pakista lasten kanssa. Mene nyt levolle, sillä yö on pitkälle kulunut, ja ole vakuutettu siitä, että isäsi ajattelee sinusta hyvää ja alati on edistävä todellista onneasi.

Hän nosti poikasen varovasti lattialle ja saattoi hänet ovelle. Kun he erosivat toisistaan, poika katsahti rukoilevasti isäänsä ja sanoi:

-- Hyvää yötä ja onnellista matkaa. Äitiäni et sinä kuitenkaan ikinä ole voiva korvata vieraalla naisella.

* * * * *

Saksalaisen kauppalaiva "Sturm'in" kannelle oli tänä iltana kokoontunut iloinen seurue. Viini valui virtoinaan, puheet ja nauru raikuivat kauvas.

Hyvin arvoisa laivuri Ulfried Vogel seisoi parhaillaan kääntyneenä vieraaseensa, Porvoon linnapäällikkö Sverkeriin Suomesta ja puheli tälle sanoja, jotka tätä nähtävästi miellyttivät. Hän lupasi, että ennenkuin kevätaurinko olisi sulattanut kinokset, hän laskisi maihin Porvoonjoen suulla tuoden muassaan aluksessaan Sverkerin lemmityn, vaikkapa tytön isän viha purkautuisikin hänen ja hänen miestensä päälle tuntuvampana kuin tähän saakka oli tapahtunut. Hän ei, jos siksi tuli, pelännyt näitten ritarien viekkautta ja juonia, niitä hän jo oli saanut tarpeeksi kokea, ja Kettelriedin vihanpurkaus haihtui nimettömiin, kun hän vain otti katsoakseen miestä suoraan silmiin. Hän kehoitti miehiään kohottamaan maljansa rakkaiden pohjoismaisten vieraidensa kunniaksi, joilta sekä hän että hänen väkensä olivat kaikkea hyvää saaneet nauttia, ja Sverker käski myös väkensä yhtyä tähän maljaan arvossapidetyn Hansan uskollisten ja urhoollisten miesten kunniaksi.

Esitettyyn maljaan yhtyivät sekä ruotsalaiset että saksalaiset äänekkäällä riemulla. Yksi kummaltakin puolelta: nimittäin Halfdan ja nuori kauppias Fuchs, eivät kuitenkaan kohottaneet lasejaan, vaan nakkasivat ne päinvastoin laivanpartaan yli mereen; isäntä ja hänen ylhäinen vieraansa saivat heiltä myös varsin vähän ystävällisiä silmäyksiä.

II.

Kova ottelu oli "Sturm'in" kestettävä Itämeren aaltojen parissa, jolloin se kuitenkin tehden nimelleen kunniaa osottautui menestyksellä voivansa vastustaa niiden raivoa. Se ei sitäpaitsi ensi kertaa kyntänyt näitä vesiä jo harmaapäiseksi käyneen päällikkönsä Ulfried Vogelin ohjaamana, jonka tuttavuuden jo olemme tehneet. Tänäpänä hän kuitenkin vakavampana kuin tavallisesti seisoi paikallaan, josta hän ei ollut hievahtanut siitä lähtien, kun alus Saksan rannikolta lähti ulos aavalle ulapalle.

Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat tehneet liiton tuhotakseen tällä erää todenteolla hänet ja hänen laivansa, nyt, kun hänellä vielä oli laivassaan kallein lasti, minkä hän koskaan oli kuljettanut Pohjolaan: päällikkö Sverkerin ryöstetty lemmitty, ja sen ohessa runsas varasto viinejä, suolaa, kudoksia y.m. Hän alkoi jo hieman epäillä, että se oli kohtalon rangaistus, joka nyt häntä odotti sen johdosta, että oli menetellyt epärehellisesti ja ryöstänyt lapsen vanhempien sylistä, vienyt Kettelriedin linnasta auringon. Mutta hän oli vannonut pitävänsä sanansa eikä hän tahtonut rikkoa lupaustaan; kernaammin tällöin mennä upoksiin miehineen päivineen.

Tyttö ei Sverkeriä lempinyt, sanottiin. No niin, mitäpä sillä oli väliä. Rakkaus kyllä tulisi vuosien vieriessä. Tyttöhän oli vielä liian vähän nähnyt häntä voidakseen häneen mieltyä. Kunhan osottaa hieman lempeyttä ja joskus antaa siellä täällä myöden, niin naisen mieli kyllä pehmenee, sen hän itse oli saanut kokea, ja sitten seuraavat hellät tunteet aivan itsestään.

Näistä mietteistään hänet pian herätti omituinen vinkuva ääni, joka sekaantui myrskyn ulvontaan. Levottomana hän kiiruhti keulan puolelle, mutta jo keskikannella tähystäjä peljästyneen näköisenä riensi häntä vastaan.

-- Musta pilviseinä nousee tuolla ylös merestä. Ennen pitkää yllättää meidät lumimyrsky, ilmoitti tähystäjä ja lisäsi: Kirous on päällämme ja on avosylin meidät nielevä. Näiden talvisten matkojen olisi jo pitänyt meitä kylliksi varoittaa; mutta kuitenkin sinä, Vogel, vielä kerran tahdoit koota tulisia hiiliä harmaan pääsi päälle, syystä että olet saattanut meidät kaikki surman suuhun.

-- Pidä suusi, Fuchs, ja mene paikallesi; minä täällä olen herra ja käskijä. Jos sanankaan uhmailet minun käskyjäni vastaan, heitätän sinut mereen muitta mutkitta.

-- Menen kyllä toimeeni. Mutta sinun edesvastuusi ei siitä syystä ole pienempi. Ajattele häntä tuolla alhaalla kajuutassa! Tämä voi olla hänen viimeinen elonpäivänsä.

-- Sanoitpa jotakin, Fuchs. Tyttö voi yksinäisyydessään tarvita lohdutusta. Mene alas ja vaali häntä hellästi pahimman myrskyn aikana ja tule sitten minulle ilmoittamaan, miten hän mukautuu uuteen kohtaloonsa. -- Sinä, Kerner, huusi hän nyt kaikuvalla äänellä, saat asettua Fuchs'in paikalle, ja kaikki miehet, kannelle, valmiina noudattamaan käskyjäni, tässä syntyy kohta ottelu elämästä ja kuolemasta.

Fuchsille ei käskyä ollut tarvis toistaa. Nopeammin kuin toiset tottelivat saamiaan ohjeita, hän jo oli kajuutassa Kettelriedin tyttären, hempeän Klotilden luona.

-- Vihdoinkin saan tilaisuuden kahden kesken puhua kanssasi, hän virkkoi astuessaan neitsyen kammioon eli oikeammin vankikoppiin, sillä kajuutan sisustus oli kaikkea muuta kuin sopiva ritarintyttären olosijaksi.

Tyttö käännähti nopeasti ympäri vuoteellaan, jossa oli levännyt kasvot seinään päin käännettyinä.

-- Sinäkö se olet, Henrik? Etkö ilmaise itseäsi ja joudu vaaraan, kun tulet tänne minun luokseni?

-- En, rakkaani. Tulen luoksesi itse Vogelin käskystä. Hän tahtoo hoitaa aarrettaan, ja nyt kun ankara lumimyrsky meitä uhkaa, käski hän minun tulla sinua vaalimaan -- mitä käskyä, kuten voinet arvata, ilolla noudatin.

Hän istui pian Klotilde sylissään ja suutelo toisensa perään paloi heidän huulillaan.

-- Ja sinä aijot paeta tuonne kylmään maahan kaukana Pohjolassa, asuttua noiden villien ihmisten pariin -- minun tähteni?

-- Niin, armaani, tahdon suojella sinua haukan kynsiltä. Ne eivät saa kovinkaan syvälle tunkeutua sinun valkoiseen, hienoon hipiääsi. Ja joka päivä tapaamme toisemme ja neuvottelemme, kunnes vihdoin koittaa päivä, jolloin saan omanani puristaa sinut sydäntäni vastaan. Tiedäthän että olen onnistunut saamaan uskollisen liittolaisen aikeissani Halfdanista, Sverkerin linnavoudista.

-- Ja jos aikeesi raukeavat tyhjiin?

-- Silloin tahdomme kuolla yhdessä. Tiedä etten tahdo elää sen päivän yli, jona sinä lahjoitat Sverkerille kätesi ja sydämesi.

-- En ikinä ole lempivä häntä, senhän jo tiedät, Henrik!

-- Mutta jos hän pakoittaa sinua, tahi houkutuksilla ja hyväilyillä -- --

-- Elä lausu moisia sanoja, minä en myy itseäni, kuten sinä ja seuralaisesi kauppaavat tavaroitaan muutamista vaivaisista oravannahoista. Tavaraa ja kultaa oli minulla kotonani yltäkyllin. Mutta tekivätkö no minut onnelliseksi? Eivät! Luuletko niinmuodoin, että moisilla keinoilla voisi valaista synkkää kotitaloa, joka minua siellä odottaa!

Tyttö vetäytyi lähemmäksi lemmittyään, ikäänkin täten etsien suojaa kauheita ilmiöitä vastaan, joita mielikuvitus loi hänen eteensä. Mutta suojaa hän tarvitsi muutoinkin, sillä samassa tunsivat he ankaran tärähdyksen, kuten olisi alus nakkautunut jollekin karille. Se natisi kaikissa liitteissään ja laivan heilahdukset kävivät niin ankariksi, että heidän täytyi lujasti tarttua lähinnä olevaan kiinteään esineesen, jotta eivät sinkoutuisi seinältä toiselle. Hetkisen kuluttua tuli kuitenkin tyven, mutta voitiin nähdä miten "Sturm" keikkui paikallaan pääsemättä rahtuakaan eteenpäin.

-- Nyt vaara on ohitse, virkkoi Henrik Fuchs iloisin katsein. Nyt voin jälleen mennä kannelle ja jättää sinut unelmiesi valtaan. Hyvästi, Klotilde! Rohkeutta! Me emme voi toisiamme unhoittaa.

-- Ei, sitä emme voi! tyttö vastasi ja kietoi kauniit, valkoiset käsivartensa rakastajansa kaulaan. -- Sitten Fuchs riensi takaisin kannelle.

Meri oli taasen entisen näköinen. Aallokko oli tosin ankara ja myrskyä jatkui yhä, mutta ilma oli selvinnyt ja pullistuneet purjeet kuljettivat alusta hyvää vauhtia matkan päämäärää kohti.

Vogel tuli synkän näköisenä Fuchsia vastaan. Hänen katseissaan voi lukea hieman epäluuloa.

-- Oletko rauhoittanut häntä?

-- Hän ei sano pelkäävänsä myrskyä. Ennenkin on hän isänsä seurassa saanut kokea lumimyrskyjä Itämerellä, hän minulle kertoi.

-- Hyvä! Voit niin ollen jälleen mennä entiselle paikallesi. Luulenpa muutoin, että piakkoin saamme maata näkyviin, virkkoi Vogel heidän astuessaan keulaan päin. -- Voitko nähdä tuota tummaa juovaa etäällä? Ne ovat ulkokarit, saariston ulkopuolella.

Fuchs seisoi hetkisen koettaen teroittaa näköään. Sitten hän lausui:

-- Tuo musta pilkku pakenee edellämme, se ei siis voi olla kallio. Pidän sitä ennemmin aluksena, joka pyrkii samaan satamaan kuin mekin. Maltahan, nyt voin selvästi nähdä, ettei siinä ole yksi vaan useampia laivoja. Mitähän ne mahtavat olla?

-- Arvoitus kyllä aikoinaan tulee selville. Kenties joku meikäläisistä, tahi sotaretkellä olevia norjalaisia. Ystäviä kaikitenkin, minä toivon. Jollei niin olisi, täytyy meidän panna kova kovaa vastaan.

Näin sanoen hän jätti Fuchsin ja palasi paikalleen "Sturmin" peräkannelle.

III.

Sverker nousi vuoteeltaan väsyneenä levottoman yön jälkeen, nähtyään kirjavia unia. Jätettyään makuukammionsa hän käski kutsua luoksensa tähystäjän, joka myös hetikohta saapui.

-- Mitä on sinulla kerrottavaa? hän kysyi tältä.

-- Niin, herra, sota ja verileikki on varmaan syttyvä näillä seuduilla. Aamun sarastaessa näimme laivaston täysin purjein kiitävän ulapalla ohitsemme. Se on nyt ankkuroinut Porvoonjoen suulle.

-- Laivasto, sanot, näitkö mitään muuta?

-- Kyllä, herra, kullatuista keuloista voin päättää, että alukset ovat tulleet lännestä päin.

-- Hyvä, virkkoi Sverker. Viesteistäsi näen, että kuninkaani Erikin kiertokäskyllä on ollut toivottu vaikutus ja että nyt vihdoinkin saamme Ruotsin valtakunnasta kauvan toivomaamme avustusta pakanallisten naapuriemme ja vihollistemme alituisten juonien kukistamiseksi. Mutta kuulehan, etkö nähnyt mitään muuta?

-- En, herra.

-- No niin, palaa paikallesi ja ole valmis kertomaan minulle uusia tietoja, kun sinua kutsun.

Tähystäjä kumarsi ja poistui. Sverker istui tuokion mietteisiin vaipuneena, sitten hän kääntyi ovella seisovaan palvelijaan.

-- Bengt, käske voutini Halfdan tänne, tahdonpa hieman neuvotella hänen kanssaan.

Ennenkuin vouti oli saapunut, tähystäjä palasi hengästyneenä Sverkerin luo.

-- Herra, suvaitkaa antaa anteeksi rohkeuteni, mutta pidin velvollisuutenani viipymättä saattaa tietoonne, että yksinäinen alus vastikään ankkuroi joen suuhun, lähelle meikäläisten laivoja. Hansan lipusta voin päättää sen olevan "Sturmin", jonka tuloa olette odottanut, herra.

-- Hyvä, huudahti Sverker ja pitkitti: olen tyytyväinen valppauteesi.

Samassa astui huoneesen Halfdan, muodoltaan synkempänä kuin tavallisesti.

-- Onko väkeni taistelukuntoista, jos niiksi tulisi? Sverker kysyi.

-- Minun tietääkseni se alati on valmiina sinua palvelemaan, vouti hieman äreästi vastasi.

-- Tiedän sen ja toivon, että myöskin sinä yhä edeskinpäin olet palveleva minua vilpittömästi kuten kunnon miehen tulee. Mutta siitä en nyt tahdo kanssasi puhua. Tiedäthän, että minun ja meidän kaikkien herra ja kuningas Erik XI nyt aikoo asevoimalla pakoittaa niskottelevat hämäläiset luopumaan vehkeilyistään, hylkäämään pakanallisen uskonsa ja kääntymään pyhään kristinoppiin ja että hän on lähettänyt tänne valtavan laivaston, jonka ylipäällikkö on hänen lankonsa Birger Jarl, sekä että laivasto jo on saapunut ja lepää ankkurissa joen suussa. Meidän velvollisuutemme on auttaa näitä jaloja uskonveljiämme taistelun hetkellä, mutta tätä varten tulee meidän olla täysin asekuntoisia, ja senvuoksi kysyn sinulta nyt missä kunnossa väkeni on.

-- Herra, toisin sanoen tarkoitat siis, että meidän vitkastelematta on liittyminen hänen korkeutensa Birger Jarlin sotajoukkoon?

-- Olet käsittänyt minua oikein, ja minä vaadin, että käskyni hetikohta pannaan täytäntöön. Aijon itsekin ottaa osaa retkeen.

-- Mielinpä kysyä jotakin, herra. Ken on pitävä huolta siitä, minkä Ulfried Vogelin laiva vastikään on tuonut mukanaan, sillä arvaan, että lasti on kallis?

-- Mistä tiedät sen jo saapuneen?

-- Kuulin sen keskustelustasi Klas-tähystäjän kanssa.

-- Siitä seikasta olen itse pitävä huolta. Sinun tehtävänäsi, Halfdan, on vain väkeni keralla urheasti seistä taistelun hyörinässä.

He menivät kumpikin taholleen.

* * * * *

Aikaiseen laskeva marraskuun-aurinko, jonka oli onnistunut hetkiseksi hälventää sen kasvoja peittävä pilvivaippa, hyväili valollaan Porvoonjoen suussa sijaitsevaa kenttää, jossa äsken juuri oli kamppailtu tulinen taistelu.

Sen säteet löivät leikkiä kypäreillä ja haarniskoilla, surullisina ne heijastuivat ruotsalaisten verillä tahrattuihin miekkoihin, samalla lähettäen viimeisen viestin elämästä Ruotsin ritareille, jotka hämäläisten nuolien lävistäminä rivittäin peittivät taistelutantereen ja pakanoille, jotka silvottuine ruumiineen lepäsivät kentällä. Ne muodostivat myös ikäänkuin pyhimys-sädekehän molempien päivän sankarien, Birger Jarlin ja Sverkerin ympärille, heidän seistessään erään ruotsalaisen laivan kannella ja rehellisellä kädenlyönnillä vahvistaessaan lupauksen miehekkäästi auttaa toisiaan jatkuvassa taistelussa pakanoita vastaan, jonka tarkoituksena oli toteuttaa Folkungasuvun ylevä aate: puhdistaa pohjoismaat pakanallisesta pimeydestä ja raivata tietä valolle pimeimpäänkin sopukkaan.

-- Minulla on kuninkaani ja lankoni käsky tunkeutua heidän tyyssijojensa keskustaan ja rakentaa sinne linna, joka alati on muistuttava heitä siitä, että järjestetyt yhteiskuntaolot ja vakaalla perusteella lepäävä uskonto ovat voimakkaammat kuin epäuskon ja pahuuden valloilleen päässeet voimat. Ennenkuin tämä linnoitus, tämä Hämeenlinna, kohottaikse tornejaan pilviä kohti, joista kaikki valo tulee, en aijo levätä enkä palata kotiini. Sinulle, Sverker, jätän suojaksi ja turvaksi neljäsataa parasta miestäni. He ovat aivan varmaan yhdessä sinun urhean väkesi kanssa kykenevät ylläpitämään järjestystä koko tällä laajalla alueella.

Niin kuuluivat jaarlin sanat ja Sverker otti mielihyvällä vastaan tarjotun avun.

* * * * *

Porvoonlinnan ritarisaliin on kokoontunut kolme henkilöä. Suuressa uunissa roihuaa hauska takkavalkea, joka luo himmeän hohteen karkeasti veistetyille seinille, katon poikkihirsille ja runsaalle kokoelmalle sotisopia, kypäreitä ja kalpoja, jotka ovat salin huomattavin koriste.

Sverker siirtää jakkaransa lähemmäksi liettä, tarttuu täysinäiseen simasarveen, vie sen reunan huulilleen ja ojentaa sitten sarven Ulfried Vogelille.

-- Juo, ystäväni, juo pohjanmiesten tarmoa luihisi ja ytimiisi, sekä kiitos sinulle tunnokkaasta palveluksestasi, hän viikkaa ja pitkittää sitten: Sinä ja väkesi ette ainoastaan ole tehneet minulle palvelusta, jota en ikinä ole unhoittava, te olette myös, kuten tulee miesten, joilla on sydän oikealla paikallaan, avustaneet kuningastani ja isänmaatani saavuttamaan tarkoitusperiä, jotka ovat ylevämmät kuin tavalliset ihmissydämen oikkujen aiheuttamat. Kiitos teille siitä! Ojenna sarvi Halfdan-voudille; myöskin hän on tehnyt velvollisuutensa.

-- Herra, puuttui Halfdan puheesen tarttuen simasarveen, tämä on ensimmäinen hyväksymisen sana, jonka pitkiin aikoihin olen kuullut huuliltasi, ja tiedät, että olen sinulle kiitollinen siitä. Mutta vielä enemmän olisin sinulle kiitollinen, jollet kokonaan unhoittaisi häntä, joka nyt yksinään ikävissään istuu neitsytkamarissa, ja joka vastikään päättyneessä verisessä taistelussa on saanut aikaan suurempia urostöitä kuin me miehet, joita ohjaa vain saalinhimoiset vietit. Näithän miten hän keskellä taistelun pyörteitä avusti ja lohdutti haavoitettuja ja kuolevia. Herra, tiedätkö minkä arvoinen se nainen on, joka miesten hurjimmissakin otteluissa on kylliksi rohkea vaaroista huolimatta antamaan apuaan kärsiville.

-- Halfdan, minä käsitän tarkoituksesi. Olet kauvan kantanut vihan kaunaa minua kohtaan. Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?

-- Sinä et viihdy naisten parissa, herra, paitse kenties kun tunteidesi valtaamana joskus vähäksi aikaa jätät simasarven tahi urheat työt sikseen.

-- Ja tätä rohkenet sinä sanoa minulle!

-- Rohkenen vielä enemmänkin, jos haluat kuulla, herra.

-- Vaiti, kavaltaja! Käsitän nyt selvästi mitä tarkoitat. Vaiti, sanon sinulle, muutoin tiedät että käteni saattaa raskaasti kohdata päätäsi.

-- Herra, luuletko sillä, voittavasi jotakin? Et; on kyllä olemassa pahempia kateuden voimia kuin minä, jotka sinua väjyvät.

-- Mitä tarkoitat? Sverker kiivastuneena tokasi.

-- Muistatko jaloa puolisoasi, herra?

-- Margitiako!

-- Niin, Margitia. Hänen tomunsa huutaa kostoa, ja toinen kostaja on jonakin päivänä vielä astuva eteesi.

-- Edvin! Nyt ymmärrän. Sinä ja hän olette tehneet salaliiton minua vastaan. Mutta malttakaahan, te ette ole minua kukistava. Ja sinä, Ulfrid Vogel, elä kallista korvaasi kuulemaan tuon katalan voudin juonia. Hän tahtoo vahingoittaa minua syystä, etten ole antanut hänen ominpäin täällä hallita. Sinä, Vogel, olet luottanut minuun ja tehnyt minulle palveluksia, joita en koskaan ole unhoittava; kiitän sinua niistä ja vakuutan, että milloin tahansa saavut näille maille, olet aina oleva tervetullut vieras luonani.

-- Ja nyt -- olet oikeassa, tyttö on yksinään neitsytkamarissa -- tahdon mennä hänen luokseen ja näyttää hänelle, että se on sydämeni, joka on tahtonut riistää hänet pois niistä oloista, jotka kenties vielä ovat hänelle rakkaammat kuin Pohjolan lumi ja pohjoismaalaisen lempi.

IV.

Sverker antoi hetkiseksi kaikkien painostavien mietteiden hälvetä. Hän tunsi itsensä tällä haavaa niin pirteäksi ja kevyeksi sydämeltään, mitä hän viime aikoina vain aniharvoin oli ollut. Kenties oli simasarven uuttera kulku miehestä mieheen äsken ritarisalissa puolestaan sekin saanut nuo synkät mietteet poistetuiksi.