Part 9

Heidän kulkiessansa tuvalle McLean yhä vaati toisen vartijan ottamista, mutta Freckles piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän suorittaisi ottelunsa yksin. Hän taipui vain yhteen myönnytykseen. Jos Lintunainen muutoin luopuisi ottamasta kuvasarjaa kananpoikasesta, saisi toinen vartija tulla, jotta Freckles voisi auttaa kuvaamistyössä ja tavata keijua. Mutta ylipäätään hän hylkäsi apulaisvartijan ottamisen, ennenkuin se olisi aivan ehdottoman välttämätöntä, sillä hän oli ollut yksin niin kauan, että rakasti yksinäisyyttä, kanojansa ja kukkiansa. Se ajatus, että siinä olisi joku vieras sekaantumassa hänen järjestelyihinsä, säikyttämässä hänen hoidokkejaan, repimässä hänen kukkiaan ja häiritsemässä hänen lukujaan, kiusasi häntä niin, että hän oli sokea todelliselle avuntarpeelle.

Tervejärkinen McLean otti taipuaksensa pojan tahtoon, sillä hänessä oli herännyt poikaa kohtaan niin lämmin rakkaus, ettei hän saattanut vastustaa, ja niin oli hänestä paljon tärkeämpää antaa Frecklesin suorittaa tehtävänsä ja voittaa yksin kuin menettää vedonlyönnissä vaikka kuinka paljon.

Seuraavana aamuna McLean toi pyörän, ja Freckles lähti polullensa sitä koettelemaan. Se oli uusi, ilman ketjua, erikoisesti varustettu nopeata ajoa varten ja joka suhteessa lajinsa parhaita. Freckles ajaa hurautti pienen koeajon, ennenkuin lukitsi sen kaappiinsa, ja läksi sitten jalan tarkemmin linjaansa tarkastamaan. Poistuessaan hän loi silmäyksen ympärilleen ja jäi hämmästyksestä seisomaan.

Sammalpeitteellä hänen kauneimman kukkalavansa edessä oli keijun hattu. Eilispäivän kiihoittuneessa tilassa olivat kaikki sen unohtaneet. Hän harppasi sen luo ja nosti sen -- voi, kuinka hellävaroen! -- katsellen sitä nälkäisin silmin, mutta koskien siihen ainoastaan sen verran, että vei sen kaappiinsa, ripusti sen uuden pyöränsä kiiltävälle kädensijalle ja lukitsi sinne aarteittensa joukkoon. Sitten hän läksi vahtipolullensa, kasvoilla uusi ilme ja sydämessä outo tykytys. Siinä aamuna hän ei pelännyt mitään. Hän tunsi olevansa oikea Daniel, ja kaikki hänen leijonansa tuntuivat heikoilta ja vaarattomilta.

Mikä Mustan Jaakon ensi yritys olisi, sitä hän ei voinut kuvitella, mutta varmaa oli, että jotakin yritettäisiin. Tuo paha tappelupukari ei ollut mies luopumaan aikeistaan eikä kiltisti kärsimään, että hattu ammutaan hänen päästään. Sitäpaitsi Wessner pysyisi myös kostotuumassaan kiinni niin itsepäisenä kuin ainakin hollantilainen.

Freckles yritti ajatella johdonmukaisesti, mutta polulla oli liian monta paikkaa, missä keijun jalanjäljet vielä näkyivät. Hän oli astunut lietteiseen kohtaan ja jättänyt selvän jäljen. Iltapäivän aurinko oli paistanut sen kovaksi eivätkä hevosen kaviot olleet tärvelleet siitä palastakaan, niinkuin monessa muussa paikassa. Lumottuna Freckles seisoi siinä ja katseli jälkeä. Hän mittaili sitä hellästi silmillään. Hän ei olisi tohtinut hyväillä hänen hattuaan enempää kuin häntä itseäänkään, mutta tämä oli eri juttu. Saattoihan jalanjälki tiellä varmasti kuulua kenelle tahansa joka sen löysi ja sitä halusi. Hän kumartui piikkilangan alitse ja astui nevalle. Vähällä hakemisella hän löysi paksun kaarnanpalasen irrallaan kaatuneessa rungossa; hän kuori sen varovaisesti ja peitti sillä jäljen niin ettei ensimmäinen sade sitä hävittäisi.

Palattuaan majaansa hän pani hatun hellästi kirjahyllylleen ja harjaantuakseen nousi pyöränsä selkään, lähtien jälleen uudelle kierrokselle. Se kävi kuin lennossa, sillä polku oli hänen jaloissaan tallaantunut sileäksi ja auringonpaisteessa paistunut kovaksi melkein joka kohdasta. Tullessaan kaarnan kohdalle hän väisti syrjään sivuuttaessaan ja hymyili sille. Mutta äkkiä hän loikkasi alas pyörältä ja polvistui jäljen viereen, kohotti hattunsa, nosti varovasti kaarnaa ja katseli jälkeä hellästi.

"Mitähän hän aikoi sanoa äänestäni?" kuiskasi hän itsekseen. "Hän ei ehtinyt sitä sanoa, mutta hänen kasvoistaan oletan, että hän piti siitä sangen paljon. Ehkä hän aikoi sanoa, että laulaminen oli se suuri asia, johon minun pitäisi ryhtyä. Sitähän he kaikki ajattelivat kunnalliskodissa. No, jos niin on, niin minä suljen silmäni, ajattelen pikku majaani ja hänen tarkkaavia kasvojaan ja sykkivää sydäntään, ja silloin minä yllätän ihmiset. Jaa, jos laulu sen voi, niin yllätän heidät, niin että paikoiltaan nousevat."

Tämän kammottavan uhkauksen lausuttuaan Freckles laskeutui polvilleen kuin lähteen partaalle tien vieressä ja painoi huulensa hartaasti jalanjälkeen. Sitten hän nousi ja oli näöltään senlainen kuin olisi juonut riemun lähteestä.

8. luku.

FRECKLES TAPAA LIIKEMIEHEN EIKÄ SIITÄ MENETÄ MITÄÄN.

"No älähän nyt mitä!" huudahti Duncanin vaimo, kun Freckles seisoi hänen edessään kädessä keijun hattu. "Minä olen aina ajatellut, että sinä tai Duncan älyäisitte, että hilkka ei ole oikein sopiva minunlaiselleni vaimoihmiselle, ja siinä teit oikein kauniisti, kun toit minulle tämän sievän hatun."

Hän käänteli sitä, tarkastellen olkikudosta ja lehtireunustusta, ja ihastuneena silitteli karkein sormin silkkinauhoja. Kun hän ihaillen kohotti sitä, näkivät Frecklesin hämmästyneet silmät uuden puolen Saara Duncanista. Vaimo laski leikkiä, mutta alta pilkisti selvänä se tosiasia, että vaikka hän olikin köyhä, työn kuluttama ja vailla muuta hienostusta kuin mitä oli syntyessään saanut, oli hänen sielussaan kumminkin jotakin, mikä vaati naisellista koristelua, ja Frecklesin kävi häntä oikein sääli, niin että hän päätti kaupunkiin tultuaan lähettää emännälleen uuden hatun, vaikkapa siihen menisi viisikymmentä dollaria.

Hidastellen vaimo antoi hatun takaisin.

"Sinä olet hirveän kiltti, kun ajattelet minua", sanoi hän iloisesti, "mutta ihmettelen kuitenkin, kuinka on makusi laita. Etkö luule, että sinun on paras viedä tämä takaisin ja tuoda vähän yksinkertaisempi pääkappale naiselle, jonka hiukset ovat jo puoleksi harmaat? Tämä näet tuntuu koko joukon liika iloiselta minulle. Silti en sano, ettei se ole juuri sellainen, kuin haluaisin, mutta enhän voi saattaa itseäni naurunalaiseksi. Paras sinun on antaa tämä jollekin nuorelle ja kauniille, tuollaiselle kuusitoistavuotiaalle. Mistä olet sen tavoittanut, Freckles? Jos täällä on viime aikoina jotakin joutunut hukkaan, olet unohtanut siitä mainita."

"Näettekö mitään taivaallista tässä hatussa?" kysäisi Freckles pitäen hattua korkealla.

Aamutuulonen heilutteli keveästi nauhoja, kietoen toisen Frecklesin hihan ympäri ja toisen hänen rintansa poikki, ja ne takertuivat kuin magneetin voimasta.

"Näenpä kylläkin", vastasi Saara Duncan. "Onhan se yksinkertainen ja koruton, mutta näkeehän siitä myös, että se on kaikista hienointa tavaraa. Se on juuri sellainen, jota sanoisin taivaalliseksi hatuksi."

"Niinpä kylläkin", sanoi Freckles. "Se kuuluukin keijukaiselle."

Sitten hän kertoi hatun historian ja kysyi, mitä sillä nyt tekisi.

"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."

Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä varma.

"Luuletteko siis että minä voin viedä sen hänelle kotiin?" kysyi hän.

"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla, hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."

"Mutta kuinka minä voin sen viedä?" kysyi Freckles.

"Pyörällä mennä hurahutat. Tunnissahan sinä sen helposti toimitat."

"Mutta entä jos sen tunnin aikana...?"

"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."

"Rouva Duncan! Ettehän voi sitä mitenkään tehdä", huudahti Freckles.

"Miksen?" kysäisi vaimo.

"Mutta tiedättehän, kuinka hirveästi pelkäätte käärmeitä ja paljon muuta mitä rämeessä on."

"Pelkäänhän minä käärmeitä", myönsi vaimo, "mutta ne ovat kai ryömineet nevalle tässä kuumuudessa. Minä pysyn polulla ja pidän vahtia, ja saathan pitää kiirettä viime taipaleella. Päivä on juuri sitä mallia, että tuntuu ennustelevan myrskyä. Voinhan panna lapset leikkimään puupinolla, kunnes tulen takaisin. Sinä lähdet matkaan ja viet sille siunatulle pikku keijulle hänen korean hattunsa."

"Oletteko varma siitä, että tämä kaikki on oikein?" tiukkasi Freckles. "Luuletteko, että herra McLean suuttuisi, jos hän tulisi?"

"Enkä, en luule", vastasi vaimo. "Jos sinä ja minä olemme sitä mieltä, että jokin asia on tehtävä, ja minä pidän sinun sijastasi vahtia, niin onhan toki selvää, että McLeanista kaikki on kohdallaan. Minä pistän hatun paperiin ja hyppää sinä pyöräsi selkään ja anna hurista. Eikö sinun pitäisi pukeutua pyhävaatteisiin?"

Freckles ravisti päätänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli tekeminen, mutta ei maksanut vaivaa kuluttaa aikaa siihen, että selittäisi sitä toiselle, kun oli niin kiire. Hän vaihtoi saappaat kenkiin, antoi vaimolle sauvan ja lähti huristamaan kohti kaupunkia. Hän tiesi aivan hyvin, missä keiju asui. Hän oli nähnyt hänen kotinsa monta kertaa, ja nyt hän sivuutti sen kohottamatta katsettaan kadusta ja ohjaten suoraan hänen isänsä konttorille päin.

Hattu kädessä Freckles kulki pitkän konttoristirivin ohitse ja yksityiskonttorin ovella pyysi saada puhutella itse omistajaa. Hänen odotettuansa hetkisen ilmestyi hänen eteensä pitkä laiha teräväsilmäinen mies ja kysyi kiireesti täsmällisellä äänellä: "Millä voin palvella teitä, sir?"

Freckles ojensi hänelle paketin ja vastasi: "Jättämällä tyttärellenne tämän hatun, joka häneltä unohtui luokseni taannoin, kun hän kiireessä läksi pois. Ja sanomalla hänelle ja Lintunaiselle, että minä olen kiitollisempi kuin sanoilla voin ilmaista heidän avustaan. Minä olen Limberlostin vartija, sir."

"Miksi ette vie sitä perille itse?" kysyi liikemies.

Frecklesin kirkkaat harmaat silmät tähtäsivät keijukaisen isää ujostelematta, ja hän sanoi: "Jos te olisitte minun sijassani, veisittekö te sen itse?"

"En, en kai", vastasi herrasmies nopeasti.

"Miksi siis kysytte, minkä vuoksi en sitä tee?" tiedusti Freckles viattomasti.

"Sepä se!" sanoi liikemies, vilkaisi pakettiin, katsoi sitten pystypäiseen poikaan ja jälleen pakettiin ja mutisi anteeksipyynnön, jonka Freckles otti kumartaen vastaan.

"Olisitte erittäin ystävällinen, jos tahtoisitte viedä perille tämän hatun ja terveiseni. Hyvästi, sir", ja poika kääntyi lähteäkseen.

"Hetkinen vielä", sanoi keijun isä. "Olettakaamme, että sallin teidän itsenne palauttaa tämän hatun ja esittää sanottavanne."

Freckles mietti hetken aikaa, kohotti sitten horjumattoman uskolliset silmänsä ja kysyi: "Miksi niin tekisitte, sir? Olette tosiaan ystävällinen niin puhuessanne ja minä kiitän teitä suopeudestanne, mutta se, että minä olen halukas menemään ja te valmis suostumaan, ei vielä todista, että tyttärenne haluaa ottaa minut vastaan tai vaivautua minun tähteni."

Liikemies katsoi tiukasti tätä tavatonta nuorta miestä kasvoihin ja tunsi niistä pitävänsä.

"Aioin mainita teille vähän muutakin", sanoi Freckles. "Joka päivä näen jotakin ja toisinaan kosoltakin sellaista, josta luulen Lintunaisen ylen mielellään ottavan kuvia, jos siitä tietäisi. Ehkä mainitsette hänelle siitä, ja jos hän niin haluaa, voin minä toimittaa hänelle sanan, milloin näen semmoista, jota hän kenties ei muualla tapaa."

"Jos niin on laita", sanoi liikemies, "ja jos tunnette olevanne hänelle kiitollisuudenvelassa hänen taannoisesta avustansa, niin sillä tavoinhan voitte velastanne päästä. Hän viettää kaiken aikansa ulkosalla aiheita etsien. Jos sattuisitte tapaamaan jotakin ehkä harvinaisempaa kuin mitä hän itse löytää, niin säästäisitte hänelle paljon etsimisen aikaa, ja hän voisi työskennellä turvallisena teidän suojeluksessanne. Joka tapauksessa antakaa hänen tietää, milloin näette jotakin, mitä luulette hänen voivan käyttää, ja me teemme kaikki mitä voimme teidän hyväksenne, jos tahdotte antaa hänelle apuanne ja mikäli mahdollista valvoa hänen turvallisuuttansa."

"Minä niin kaipaan ihmisiä", sanoi Freckles, "ja minusta on niin äärettömän hauskaa, jos saan seuraa. Luonnollisesti minä ilmoitan tai lähetän hänelle sanan, milloin vain on aihetta. Kaikki mitä siinä suhteessa voin tehdä, saattaisi minut sanomattoman onnelliseksi, mutta" -- taaskin piti saada totuus esille, koska Freckles oli puhumassa -- "mitä heidän suojelemiseensa tulee, niin minä kyllä uhraisin vaikka henkenikin, mutta eipä siitäkään olisi eräissä tapauksissa hyötyä. Nevalla voi joutua niin moniin eri vaaroihin, jotka vaativat joka ihmistä katsomaan tarkasti eteensä. Jollei olisi pakko suojella itseään varkailta, niin ei McLeanin tarvitsisi maksaa aimo rahoja vahdin palkkaamiseen. Minä niin mielelläni näkisin heidän tulevan ja teen kaiken voitavani, mutta minun täytyy mainita teille, että he saattavat jonakin päivänä taas kohdata hirrenvarkaita."

"Niin kyllä", sanoi keijun isä, "ja lieneehän sekin vaara olemassa, että jonakin päivänä maa halkeaa ja nielee kaupungin, mutta enpä minä silti heitä liikettäni sen pelosta eikä Lintunainen liioin. Jokainen tuntee hänet ja hänen puuhansa, eikä rahtustakaan tarvitse pelätä, että kukaan häiritsisi häntä, vaikka kävisikin varastamassa muutamia McLeanin kullanarvoisia puita. Hän on Limberlostissa yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaankin, mitä hirrenvarkaisiin tulee. En pelkää muuta kuin käärmeitä, myrkyllisiä kasveja ja hyönteisiä, ja senkaltaisia vaaroja hän kyllä tapaa kaikkialla. Teidän ei tarvitse hetkeäkään siitä huolehtia. Mielelläni ilmoitan, mitä haluatte sanoa. Kiitoksia hyvin paljon ja hyvästi, sir."

Freckles ei itse saattanut tietää siitä mitään, mutta seuraamalla parhaita vaistojaan ja toimimalla niin kuin oletti oikean herrasmiehen tekevän hän sai aikaan sen, että liikemies yllätyksekseen ajatteli häntä ja montakin kertaa sinä aamuna kesken kiireittensä näki hänen kasvonsa edessään; jos hän sitävastoin olisi mennyt tytön luo, niinkuin oli halunnut, ei hänen isänsä olisi pannut häneen mitään huomiota.

Kadulla hän henkäisi syvään. Kuinka hän oli selviytynyt asiasta? Hän tiesi ainoastaan noudattaneensa parhaita vaikuttimiaan, eikä sen enempää voi kukaan tehdä. Hän katsahti pyöräänsä nähdäkseen, että se oli kunnossa, ja juuri astuessaan polkimelle, noustakseen satulaan, hän kuuli sydämeensä asti tunkevan äänen huutavan: "Freckles! hei, Freckles!"

Keiju erkani nauravasta tyttöparvesta ja riensi hänen luoksensa. Hänellä oli yllään lumivalkea puku -- soma pikku hamonen, kaulalla ja ranteissa pehmeitä, viehättäviä pitsejä. Ohuitten hihojen läpi näkyivät selvästi hänen kauniit, pyöreät käsivartensa, ja pääntie oli siksi matala, että muodoltaan täydellinen kaula oli vapaana. Päässä oli ihastuttava hattu valkeista punoksista, lieri koristettuna poimutetulla tyllillä, joka oli niin pehmeää harsoa kuin hämähäkinseitti, ja joukko valkeita ruusuja oli sirotettu hänen kultakutreilleen, kierretty hatunkopan ympäri, keikkuen vallattomina hänen olkapäillään. Sormissa välkehti kultaa ja sinisiä jalokiviä, ja kaiken kaikkiaan hän oli ihanin olento mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt. Seisoen polkimella unohti nuorukainen itsensä, pumpulipuseronsa, sarkahousunsa ja vyönsä, josta riippuivat piikkilankasakset ja pihdit, ja tuijotti kuten mies tuijottaa ensi kertaa nähdessään jumaloimansa naisen kaikessa kukkeudessaan, jota vielä korostaa sopiva ja kaunis vaatetus.

"Hei, Freckles!" huusi tyttö lähestyessään, "ajattelinpa juuri teitä joku päivä sitten. Tiedättekö, en ole koskaan ennen nähnyt teitä kaupungissa. Te vahdittekin tuota linjaa niin hartaasti. Minkä vuoksi olette nyt täällä? Onko jotakin vinossa? Oletteko juuri lähdössä Limberlostiin?"

"Tulin tuomaan hattunne", vastasi Freckles. "Te unohditte sen silloin kiireessä. Olen juuri jättänyt sen isällenne ja samalla pyysin lausumaan kiitokseni siitä, että te ja Lintunainen niin pontevasti autoitte minua."

Keiju nyökkäsi vakavana, ja Freckles ymmärsi tehneensä oikein siinä, että meni hänen isänsä luokse. Sitten hänen sydämensä hypähti ilosta, sillä tyttö sanoi tuskin jaksavansa odottaa ensi kertaan, jolloin he tulisivat ottamaan seuraavan kuvan pikku kananpoikasesta. "Tahdon kuulla lopun siitä laulusta enkä ollut vielä kuin vilahdukselta nähnyt lehtoanne", valitti hän. "Ja mitä lauluun tulee, niin jos aina osaatte laulaa niinkuin silloin, en milloinkaan voi kuulla kyllikseni. Mitähän jos otan kitaran mukaani ja joitakuita lempilaulujani! Minä soitan ja te laulatte, ja niin panemme linnut pois viralta."

Freckles seisoi polkimella silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi, että jos nostaisi ne, niin niissä ilmenevä hellän jumaloimisen hehku pääsisi näkyviin ja säikäyttäisi keijua.

"Minä luulin, että silloiset kokemuksenne pelottaisivat teitä koskaan tulemasta takaisin", sanoi hän.

Tyttö nauroi hilpeästi.

"Näytinkö minä pelästyneeltä?" kysyi hän.

"Ei, ette näyttänyt."

"Oo, minä ihan iloitsin", huusi impi. "Mokomatkin inhoittavat varkaat! Minun teki kovasti mieli merkitä yksi heistä, mutta ajattelin, että ehkä oli teille parasta jättää se tekemättä. Kyllä ne sen sietäisivät. Ei se minua pelottanut; ja mitä Lintunaiseen tulee, niin hän on tottunut kohtaamaan käärmeitä, maankiertäjiä, äkäisiä koiria, lampaita, nautaeläimiä ja Herra ties mitä. Häntä ei mikään voi säikäyttää, kun hän ajaa kuvaa takaa. Ovatko ne tulleet takaisin?"

"Eivät", sanoi Freckles. "Työmiehet tulivat sinne heti kello kahdentoista jälkeen ja veivät puun pois, mutta minun täytyy kertoa teille, ja teidän täytyy sanoa Lintunaiselle, että he aivan varmaan tulevat vielä ja hyvin piankin, sillä nyt ei enää kestä kauan, kunnes työmiehet saapuvat tälle nevalle työhönsä."

"Voi mikä vahinko!" huudahti keiju. "Siellä ne raivaavat teitä, hakkaavat poikki kauniit puut ja kääntävät kaikki nurinnarin. Ne ajavat pois linnut ja hävittävät tuomiokirkon. Ja kun ne ovat tehneet pahimpansa, seuraavat kaikki lähiseudun sahalaitokset ja raastavat pois helpomman puutavaran. Sitten maanomistajat kaivavat joukon ojia ja rakentavat tervahautoja, ja parin kesän perästä Limberlost on pelkkää viljaa ja perunaa."

He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat yhteen ääneen nauramaan.

"Tekin pidätte siitä", sanoi Freckles.

"Pidän", sanoi keiju, "minä rakastan sitä. Teidän majanne on pieni palanen suorastaan keskeltä keijukaisten maata, ja tuomiokirkko on Jumalan työtä, ei teidän. Te vain olette löytänyt sen ja avannut oven Hänen rakennettuaan sen valmiiksi. Linnut, kukkaset, köynnökset, kaikki on niin suloista. Lintunainen sanoo olevan ihan totta, että katinjuustot, tulikukat, kurjenmiekat ja liljat ovat isommat ja värikkäämmät siellä kuin muualla tällä paikkakunnalla. Hän sanoo sen johtuvan saven ja mudan runsaudesta. Minua ihan kiukuttaa, jos täytyy nähdä nevaa raivattavan, ja teistähän sen täytyy tuntua kuin parhaan ystävän menettämiseltä, eikö niin?"

"Jotakin siihen suuntaan", vastasi Freckles. "Mutta Limberlost on niin syöpynyt mieleeni, että kaikki tulee koko elämäni ajan pysymään minulle todellisesti elävänä, mitä hyvänsä sille tehnevätkin. En voi sanoin kertoa, kuinka iloinen olen, että tulette vielä jonkun kerran, ainakin ennen työmiehiä. Sen ajan ohi en jaksa itsekään ajatella."

"Tulkaapa saamaan raitista juotavaa, ennenkuin lähdette", sanoi keiju.

"En millään muotoa", esteli Freckles. "Jätin rouva Duncanin vahtipolulle, ja siellä on niin monta asiaa häntä pelottamassa. Jos hän näkee vain ison käärmeenkin, en tiedä mitä hän ehkä tekee."

"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi päivänä."

Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin. Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa, työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä, jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan. Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt -- jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! -- ja kuulisi uteliasten pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi. Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun yleväsydämisyytensä seurauksista.

"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä maljoja jääkylmine juomineen."

Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti. "Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut, kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että... että... niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."

Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen kainaloonsa -- oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.

"Tulkaa pois nyt", sanoi hän varmasti. "En tahdo muuta kuulla."

Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.

"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi sitä estääkseni."

Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni arvioimisessa, -- ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."

Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.

Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan, johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"

Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän luoksensa ja temmannut hatun päästään.

Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän. "Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua poliisi teitä taluttamaan?"

Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.

"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.

"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."