Part 8

Hän näki keijun, kun vaunut kääntyivät telatieltä aukeamalle. He pysähtyivät rämeen läntiselle veräjälle ja odottivat hänen tulevan käymään heidän edellään polkua pitkin, sillä niin hän oli sanonut olevan varminta hevosen takia. He seurasivat itäistä linjaa eräälle kohdalle vastapäätä isojen kanojen puuta, ja Freckles kantoi kameraa ja opasti Lintunaisen polulle, jonka oli raivannut rungolle saakka. Hän kertoi myös, mikä vaikutus kuumuudella oli käärmeisiin, ryömi sitten pikku kananpoikasen luo ja toi sen päivänvaloon. Laitellessaan pystyyn kameraa hän puheli alueensa linnuista, ja kuulijatar tuijotti häneen epäilevänä ja silmät suurina. He sopivat siitä, että Freckles ajaisi vaunut itäveräjän likelle varjoon ja sitten veisi hevosen pohjoiseen päin erääseen tuntemaansa sopivampaan paikkaan. Sitten hänen oli määrä pitää seuraa keijulle majassaan tai vahtipolulla, kunnes Lintunainen saisi työnsä valmiiksi ja palaisi heidän luoksensa.

"Siihen kestää vain vähän aikaa", sanoi hän. "Minä tiedän nyt mihin asetan kameran, ja pikku kananpoika on kyllin iso ollakseen kiltti ja liian pieni karatakseen tai käyttäytyäkseen kovin rumasti, niin että minä saavun piankin katsomaan niitä pesiä. Minulla on kymmenen levyä matkassa eikä varmaankaan tarvitse käyttää kuin kaksi tuohon poikaseen, niin että kukaties voin saada kuvan muutamista pesistä tai linnunpoikasista vielä tänä aamuna."

Freckles tunsi melkein lentävänsä, kun hänen unelmansa oli toteutunut niin pian. Hän astui pitkin polkua, ja keiju seurasi häntä. Hän pyysi anteeksi, että kävi edellä, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että tie oli toiselle turvallinen. Tyttö nauroi hänen pelkoansa, mutta virkkoi, että siinä hän sentään teki erittäin kohteliaasti.

"Vai tiedätte te senkin?" sanoi Freckles. "Enpä sitä luullut, vaan pelkäsin, että esiintyisin julkeasti, kun kuljin edellänne."

Yllätetty tyttö katsoi häneen, äkkäsi iiriläisen leikillisyyden vastustamattoman välkkeen hänen silmissään, ja molemmat nauroivat.

Freckles ei tietänyt mitä jaaritteli sinä aamuna. Hän näytteli seuralaiselleen monia kauniita pesiä ja munia. Tyttö tunsi niistä joukon, mutta toisia ei, niin että he panivat merkille munien lukumäärän ja värin, pesän tekoaineen ja rakenteen sekä lintujen värin, ko'on ja muodon ja läksivät sitten hakemaan sitä kaikkea kirjasta.

Kun Freckles majalle tultua oli taivuttanut ovea kaihtavia pensaita syrjään ja astahtanut taaksepäin päästääkseen saatettavansa sisälle, ei hän jännittyneenä tajunnut ajasta tai paikasta mitään. Kammio oli verrattomasti paljon kauniimpi kuin viikko sitten. Keiju veti syvään henkeänsä ja tarkasteli ensin yhtä sivua, sitten toista ja vihdoin pitkin temppelin käytävää. "Tämähän on keijukaisten koti!" virkkoi hän ihastuneena. Sitten hän käännähti ja katsoi Frecklesiin samalla tapaa kuin oli katsellut hänen kättensä työtä.

"Miksi te aiotte?" kysyi hän verkalleen.

"Miksi herra McLean minua vain haluaa", vastasi toinen.

"Mitä te enimmäkseen teette?" kysyi tyttö.

"Vartioin linjojani."

"En tarkoita työtänne."

"Oo! Joutohetkinäni minä siistin majaani ja luen kirjojani."

"Kummasta on enemmän työtä: majasta vai lukemisesta?"

"Majassa puuhaan vain sen verran, että se pysyy kunnossa, ja muuten luen."

Keiju tarkasti häntä terävästi. "Vai niin. Ehkä teistä tulee suurikin tiedemies", sanoi hän, "mutta siltä ette näytä. Teidän kasvonne eivät ole siihen malliin, mutta niissä on jotakin suurta. Minun täytyy päästä selville, mitä se on ja sitten teidän pitää työskennellä sitä varten. Isänne odottaa teidän tekevän jotakin. Sen voi kuulla hänen puhetavastaan. Teidän tulisi aloittaa heti paikalla. Olette jo hukannut liian paljon aikaa."

Freckles-paran pää painui. Hän ei koskaan ollut hukannut tuntiakaan elämässään. Ei ollut saanut sellaista tuntia, jonka olisi voinut hukata.

Tyttö, joka tutkivasti tarkasti häntä, luki tämän ajatuksen hänen kasvoiltaan. "Voi, en minä sitä tarkoita!" huudahti hän niin kiivaasti kuin kuusitoistavuotiaan on tapana. "Tietysti te ette ole laiska. Sitä ei kukaan koskaan uskoisi teidän ulkomuodostanne. Mutta minä tarkoitan: teidän kasvoissanne on jotakin hienoa, vakavaa, voimakasta. Teidän on määrä tehdä jotakin maailmassa, eikä ole yhtään väliä, kuinka suoritatte nuo muut asiat tai kuinka suuresti ne menestyvät; kaikki se on hukkaan mennyttä, kunnes keksitte sen yhden asian, jonka osaatte tehdä parhaiten. Ellei teitä mikään pidättäisi, vaan voisitte mennä mihin vain haluatte ja tehdä mitä mielitte, niin mitä tekisitte?" tiukkasi hän.

"Minä menisin Chikagoon laulamaan Ensimmäisen Episkopaalikirkon kuorossa", vastasi Freckles arvelematta.

Tyttö istuutui penkille -- hattu, jonka hän oli ottanut päästään ja jota hän piti kädessään, kieri pojan jalkoihin. "Siinäpä se!" huudahti hän kiihkeästi. "Mutta tiedättekö, mitä minusta tulee. Ei mitään! Ei kerrassaan mitään! Osaatteko laulaa? Tietysti te osaatte laulaa! Onhan se kirjoitettu koko olentoonne."

-- Kuka hyvänsä puoliksikaan järkevä olisi saattanut nähdä, että hän osaa laulaa, tarvitsematta siitä keltään ilmoitusta, -- tuumiskeli hän. -- Sehän näkyy hänen hennoista sormistaan ja nopeista, hermostuneista liikkeistään. Ja sen näkee myös hänen kirkasvärisestä tukastaan, tulisista silmistään, leveästä rinnastaan, kurkun ja kaulan lihaksista, ja ennen kaikkea jokaisesta hänen äänensä sävystä, sillä jo hänen puheensa on sulosointuisinta mitä koskaan olen kuolevaisen kurkusta kuullut.

"Tahdotteko tehdä jotakin mielikseni?" kysyi hän.

"Minä teen mitä vain tahdotte", vastasi Freckles epäröimättä, "ja jos en osaa tehdä mitä haluatte, niin käyn siihen heti käsiksi ja yritän, kunnes osaan".

"Hyvä, sovittu on", sanoi keiju. "Menkääpä tuonne noin, asettukaa pensasaidan eteen ja laulakaa jotakin, mitä ensiksi mieleen juolahtaa."

Freckles seisoi kasvot tyttöön päin ja takanaan ruskealla, sinisellä ja purppuralla kirjailtu vehmaan vihreä seinämä, ja silmät kohti pilviä lauloi ensimmäisen laulunpätkän mikä mieleen tuli. Se oli lastenlaulu, jota hän oli monasti laulanut pienokaisten kanssa kunnalliskodissa ja jonka keijun huudahdus oli tuonut hänen mieleensä:

Me käymme maahan keijujen näin riemumielin laulellen! Me näämme Keijumaasta unta: on uhkea se valtakunta, se kasvaa, kukkii, vihannoi, sen yllä ain' on aamunkoi, ja mit' on suurta, ihaninta, saa siellä tunteakseen rinta. Oi, tralalaa! Nyt käymme aina me riemumielin, onnekkaina, ja pian teitä tervehtäen soi laulu niinkuin keijuväen; se raikkahasti kajahtaa: Ohei, tralalalaa!

Ei mikään olisi voinut paremmin soveltua Frecklesin harvinaisen pehmeälle ja huolettoman keveälle äänelle. Hän unohti kaikki vaipuakseen omien säveltensä tuuditukseen. Hän oli paraikaa laulamassa loppukertoa, ja tyttö värisi ihastuksesta, kun -- kop! kop! -- pohjoisesta päin kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta. Molemmat juoksivat sisäänkäytävälle.

"Freckles, Freckles!" huusi Lintunaisen ääni.

Heti he olivat hänen luonaan polulla.

"Ovatko molemmat revolverit ladatut?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi Freckles.

"Voitteko mitään oikotietä päästä muutamassa minuutissa rämeen poikki korppikotkain pesälle ja ihan hiljaa?"

"Kyllä."

"Rientäkää sitten joutuin", sanoi Lintunainen. "Nostakaa tyttö taakseni, ja me ratsastamme takaisin sinne, mihin jätitte hevosen, ja odotamme teitä. Kädenkäänteessä minä sain kuvatuksi pikku kananpoikasen ja pistin sen takaisin pesään. Sen emo tuli aivan lähelle, ja minä olin ihan varma, että se puikahtaisi puuhun. Valaistus oli oivallinen, niin että laitoin kameran kuntoon ja peitin oksilla, kiinnitin siihen pitkän letkun, loittonin satakunta askelta ja piilouduin pensaikkoon odottamaan. Muuan lyhyt, vanttera mies ja toinen pitkä ja tumma kulkivat ohitseni niin läheltä, että olisin melkein voinut kädellä heihin koskettaa. Heillä oli iso saha olalla. He sanoivat aikovansa työskennellä lähes kahteentoista, vaan sitten heidän täytyy heittää kesken, kunnes te olette sivuuttanut paikan, ja sitten he yrittävät lastata ja illalla viedä pois. He menivät eteenpäin -- ei aivan näkyvistäni -- ja rupesivat sahaamaan erästä puuta. Herra McLean puhui minulle joku päivä takaperin, mitä luultavasti tapahtuisi täällä, ja että jos he saavat kaadetuksi sen puun, hän menettää vetonsa teidän puolestanne. Menkää koilliseen suuntaan ja joutukaa. Me kohtaamme teidät vaunujen luona. Minä olen aina asestettu. Antakaa Pienokaiselle toinen revolverinne ja pitäkää itse toinen. Me hajaannumme ja hiivimme heidän kimppuunsa eri puolilta ja lähetämme heille kuulasateen, joka ajaa heidät käpälämäkeen. Ja nyt joutuin!"

Hän kiristi ohjaksia ja karautti reippaasti pitkin polkua. Hatuttomin päin ja salamoivin silmin istui keiju takana kädet kierrettyinä hänen vyötäistensä ympäri.

Freckles lähti juoksemaan. Hän liikkui kuitenkin hyvin varovaisesti, äänettömin askelin väistäen oksat ja pensaat ja pyrkien näkymättä niin lähelle kuin suinkin sitä paikkaa, missä otaksui miesten olevan, juostessaan hän yritti ajatella. Hän oli kohtaamassa Wessnerin, joka paloi kostonhimosta ja jota auttoi paikkakunnan pahin tappelupukari. Hän oli tottunut tuohon ajatukseen, mutta ei siihen haitalliseen seikkaan, että hänellä olisi niskoillaan kaksi naista, joista epäilemättä täytyisi pitää huolta, vaikka Lintunainen oli tarjoutunut auttamaan. Hänen sydämensä jyskytti pahemmin kuin milloinkaan juostessa. Hänen täytyi noudattaa Lintunaisen suunnitelmaa ja kohdata heidät vaunujen luona, mutta jos he todella aikoivat yrittää hänen avukseen, ei hän voisi siihen suostua. Sallia keijun hypistellä revolveria hänen puolustuksekseen! Ei koskaan! Ei kaikkienkaan Limberlostin puitten takia! Voisihan keiju ampua itsensä tai unohtaa kaiken varovaisuuden ja osua käärmeen purtavaksi, joka ei tänään ollut erikoisen ystävällisessä mielentilassa. Freckles hymähti katkerasti eteenpäin kiitäessään.

Hänen saapuessaan vaunujen luo olivat Lintunainen ja keiju valjastaneet hevosen eteen, sulloneet tavaransa ja odottivat nyt rauhallisesti. Lintunainen piteli revolveria kädessään. Hän oli tummissa vaatteissa. He olivat kiinnittäneet ison kamerakankaan keijun vaalean hameen etupuolelle.

"Antakaa Pienokaiselle toinen revolvereistanne, pian!" sanoi Lintunainen. "Hiivitään eteenpäin, kunnes olemme sopivan ampumamatkan päässä. Viidakko on niin tiheä ja he ovat niin toimessaan, että eivät äkkää meitä, jollemme pidä ääntä. Te ammutte ensin, sitten paukautan minä taholtani ja sitten sinä, Pienokainen, ja ammu koko korkealle tai sitten hyvin matalalle. Ei satuteta niihin. Mennään niitä voroja niin lähelle, että asia käy jännittäväksi, ja jatketaan leikkiä, kunnes saamme ne täältä pois."

Lintunainen ojensi kätensä, otti pienemmän revolverin hänen vyöltään ja antoi sen keijulle. "Pidä hermosi kurissa, rakkaani, katso mihin astut ja ammu ylös", sanoi hän. "Mene siitä suoraan niitä kohti. Odota, kunnes kuulet Frecklesin ensimmäisen laukauksen, ammu sitten heti minun laukaukseni jälkeen, jotta he kuulevat, että meitä on enemmän. Jos haluatte pelastaa McLeanin vedon, niin lähtekää nyt!" komensi hän Frecklesiä, joka tuskallisesti katsahtaen keijuun läksi juoksemaan itään päin.

Lintunainen asettui keskivälille ja lähtiessään varoitti vielä kerran keijua kyykistymään ja ampumaan korkealle ylös.

Viidakon läpi Lintunainen hiipi lähemmäksi kuin oli aikonutkaan, joutui varman ampumamatkan päähän ja odotti Frecklesin laukausta. Seurasi pitkän minuutin tuskallinen odotus. Miehet ojentausivat henkäistäkseen. Työ käsisahalla oli aika vaivaloista rämeen helteessä. Heidän levätessään veti iso musta jätkä pullon taskustaan ja alkoi öljytä sahaa.

"Täytyy pysyä hiivatin hiljaa", sanoi hän, "ja kaataa se vasta, kun tuo kirottu vahti on mennyt päivälliselleen".

Jälleen he ryhtyivät työhönsä. Frecklesin revolveri syöksähti tulta. Lyijy pamahti ulos teräksestä. Sahan kädensija lensi Wessnerin kourasta, ja hän horjahti säikähtyneenä. Musta Jaakko hypähti ja kirosi karkeasti. Koillisesta tullut kuula pyyhkäisi hatun hänen päästään. Keiju ei ollut odottanut vuoroaan, eikä tosiaan saattanut sanoa hänen ampuneen ylös. Melkeinpä samalla hetkellä tulla vihelsi kolmas laukaus idästä. Musta Jaakko kiljaisi suunniltaan pelosta, sillä se vei kannan hänen kengästään. Freckles lähetti vielä luodin, ja muta roiski Wessneriä silmiin. Tulta tuiski yhtenään. Turvautumatta edes aseisiin ryntäsivät molemmat miehet itäistä tietä pitkin lyijykuulien vonkuessa heidän korvissaan.

Freckles tervehti metsänvarkaita niin läheltä kuin suinkin tohti, mutta jos keiju ei tosissaan aikonut satuttaa, meni hän kuitenkin rohkeudessa aivan sopimattoman pitkälle.

Miesten ennättäessä vahtipolulle Freckles kiljui minkä kurkusta jaksoi: "Etelästä niitä vastaan, pojat! Ampukaa etelästä!"

Niinkuin hän oli toivonut, poikkesivat Jaakko ja Wessner heti notkoon. Lyijysade seurasi heitä. Kyyrysillään he juosta porhalsivat notkon poikki vilkaisemattakaan taaksensa ja katosivat metsään telatien toiselle puolelle.

Sitten pieni seurue kerääntyi puun ympärille.

"Parasta että vähän sorvailen tätä sahaa, niin etteivät voi sitä käyttää, jos sattuisivat tulemaan takaisin", sanoi Freckles, otti käsikirveensä ja katkoi sahan hampaat.

"Nyt meidän täytyy lähteä täältä kenenkään näkemättä", sanoi Lintunainen keijulle. "Ei minun kannata saada vihamiehiä noista miehistä, sillä voinhan milloin tahansa retkilläni kohdata heidät."

"Ajakaa siis suoraan pohjoiseen tätä tietä", neuvoi Freckles. "Minä käyn edellä katkomassa teille langat. Notko on melkein kuiva. Painutte mutaan korkeintaan joitakuita tuumia. Muutaman metrin päässä kohtaatte maissipellon. Minä lasken aidan alas ja päästän teidät sinne. Seuratkaa vakoja ja ajakaa suoraan sen poikki, kunnes tulette toiselle puolelle, ja sitten aitaa pitkin. Siellä pääsette tielle, joka vie pellon itäpuolisten metsien halki. Ja sitten kuljette sitä yhä itään, kunnes saavutte viertotielle ja sitä pitkin joudutte takaisin kaupunkiin ainakin kaksi penikulmaa pohjoisempana kuin miehet, missä tahansa he nyt liikkuvat. Mutta älkää koskaan hiiskuko siitä, että olitte täällä ampumassa", varoitteli hän vakavasti. "Saisitte vain verivihollisia."

Freckles leikkasi lankoja poikki, ja he ajoivat läpi. Keiju kumartui ulos vaunuista ja kurotti hänelle revolverin. Freckles katsoi häntä silmiin, ja hänen hengityksensä salpautui. Keijun silmät olivat mustat ja kasvot tavallista hehkuvammat. Poika tunsi omien kasvojensa olevan kuolonkalpeat.

"Ammuinko kyllin ylös?" kysyi neito veikeästi. "Minä tosiaankin unohdin, että minun piti kyyristyä."

Freckles hätkähti. Tiesiköhän tuo lapsukainen, kuinka vähällä hän oli ollut osata miehiin? varmaankaan ei. Vai oliko mahdollista, että hän oli kyllin kylmäverinen ja taitava ampumaan tuolla tapaa ehdoin tahdoin?

"Minä lähetän jonkun luotettavan miehen McLeanin luo", sanoi Lintunainen ottaen haltuunsa ohjakset. "Ellen tapaa sellaista ennen kaupunkiin tuloa, niin lähetän sieltä sanan. Jollen pelkäisi joutuvani jonkun työläisen näkyviin, menisin itse, mutta lupaan joka tapauksessa, että saatte apua ainakin parin tunnin kuluttua. Pysykää hyvin piilossa. Heidän täytyy uskoa, että teillä on mukananne joitakuita työmiehiä, eikä ole luultavaa, että he tulevat takaisin, mutta älkää antautuko mihinkään vaaraan. Jos he tulisivat, niin varmaan kai sahaansa hakemaan." Hän nauroi ikäänkuin hyvällekin kompasanalle.

7. luku.

FRECKLES SAAVUTTAA KUNNIAA JA KEKSII TIELLÄ JALANJÄLJEN.

Silmät suurina Freckles katseli, kuinka Lintunainen ja keiju ajoivat pois. Kun he olivat kadonneet näkyvistä ja hän itse hyvin kätkeytynyt pienen puun oksien sekaan, muisti hän, ettei ollut kiittänyt heitä eikä sanonut hyvästiäkään. Katsoen siihen, mitä olivat kokeneet, he eivät kaiketi koskaan palaisi. Hänen sydämensä ihan pysähtyi tätä ajatellessa.

Maatessaan oksain alla hän oli syvissä mietteissä, vaikkei ajatellutkaan Mustaa Jaakkoa tai Wessneriä. Tulisivatko Lintunainen ja keiju takaisin? Ei tulisi yksikään niistä naisista, jotka hän oli tuntenut. Mutta olivatko he muiden hänen tuntemiensa naisten kaltaisia? Hän ajatteli Lintunaisen rauhallisia kasvoja ja keijun revolverinpitelyä eikä enää ollut niin varmaa siitä, etteivät he palaisi.

Minkälaisia olivat ihmiset suuressa maailmassa? Hänen tietonsa siitä oli niin perin rajoitettu. Kunnalliskodissa oli ollut henkilöitä, jotka olivat palkastaan tarjonneet jäykkää, pintapuolista ystävällisyyttä. Vieraat, joita siellä kävi vastaanottopäivinä, hän jakoi kolmeen luokkaan: virsien veisaajiin, joilla oli kyynel silmänurkassa ja tekopyhyys jokaisessa kasvonjuonteessaan; niihin, jotka silkissä kahisten ja jalokivistä kimmeltäen lahjoittivat pienille äidinrakkautta kaipaaville orpo-raukoille kuluneita leluja, sittenkun heidän omat lapsensa eivät niistä enää välittäneet, aivan samassa mielessä kuin nakkelivat leivänpalasia Eläintarhan apinoille ja samasta syystäkin -- nähdäkseen millä tavoin he ottaisivat ne vastaan ja pitääkseen lystiä sillä, mitä saajat niillä tekisivät; ja kolmanteen luokkaan, jotka hänestä olivat oikeita ihmisiä. Nämä saivat hänetkin tuntemaan, että he tosiaan välittivät jotakin hänen siellä olostaan ja iloitsivat, jos näkisivät hänet jossakin muualla.

Mutta nyt oli hänen luokseen osunut uudenaikaisia ihmisiä, joilla oli kaikkea maallista hyvyyttä niin paljon kuin he tarvitsivat ja jotka suorittivat huomioonotettavaa työtä. Heillä oli täysi syy ylpeillä omastansa, mutta olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa ja veljeä. Heidän kanssansa hän saattoi, kerrankin eläissänsä, unohtaa tuon menetetyn käden, joka muuten joka päivä kiusasi häntä aina uudella vaivalla. Mitä lajia ihmisiä he olivat ja mihin hänen tuntemaansa luokkaan he kuuluivat? Hän ei päässyt siitä selville, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut toisia heidän kaltaisiaan; mutta kuinka hän heitä rakasti!

Oliko enemmistö siinä maailmassa, johon hänen oli määrä lähteä, heidän tapaisiaan vai noita ulkokullatuita, muruja nakkelevia luokkia? Sitä Freckles ei tietänyt, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että sellaiset ihmiset kuin Lintunainen ja keiju, McLcean ja Duncanit olivat varsin harvinaisia ja siksi erittäin kallisarvoisia.

Hän oli unohtanut aamullisen kiihtymyksen ja ajan kulumisen, kun etäiset äänet herättivät hänet ja hän hitaasti kohotti päätänsä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, ja kun raskaat vankkurit vierivät alas itäistä polkua, saattoi hän kuulla ne selvästi. Työläiset siellä kirkuivat itsensä käheiksi Limberlostin vartijalle hurraten. Freckles ei tuntenut sitä ansaitsevansa. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut selittää asian miehille, mutta vain McLeanille hän saattoi sen kertoa.

Frecklesin nähdessään miehet heiluttivat lakkejaan ja hurrasivat huikeasti. McLean puristi lämpimästi hänen kättänsä, mutta Duncan painoi hänet vasten rintaansa, jykevästi kuin karhu, ja sai tankatuksi pari ylistyksen sanaa. Joukko ajoi metsään ja lopetti puun kaatamisen. McLean oli tavattoman vihainen tästä hyökkäyksestä omaisuuttaan vastaan, sillä kaadantakiireissään vorot olivat sahanneet puuta liian korkealta ja tärvelleet puolitoista jalkaa kallisarvoista puuta.

Viimeistenkin vankkurien vierittyä pois McLean istui kannolle, ja Freckles kertoi sen jutun, josta hänen tekikin niin mieli puhua. Isäntä tuskin voi uskoa korviaan. Hän oli myös kovin pettynyt.

"Olen melkein rukoillut tänne tullessani", sanoi hän, "että sinulla olisi joitakin todisteita, minkä nojalla voisimme vangita mokomat miehet ja päästä niistä eroon, mutta eihän se käy ensinkään laatuun. Emme voi sekoittaa noita naisia juttuun. He ovat auttaneet sinua pelastamaan puun ja vetonikin siinä samassa. Mutta ei voi odottaa, että Lintunainen, joka rämpii joka paikassa, lähtisi todistamaan heitä vastaan."

"Eipä tietenkään; eikä keiju liioin, sir", sanoi Freckles.

"Keiju?" kysäisi McLean kummissaan.

Isäntä kuunteli äänettömänä, kun Freckles kertoi keijukaisen saapumisesta ja ristimisestä.

"Minä tunnen hänen isänsä oikein hyvin", sanoi McLean viimein, "ja olen useasti nähnyt tytön. Olet oikeassa; hän on sievä nuori tyttö ja tuntuu olevan kerrassaan vapaa väärästä ylpeydestä ja muusta hullutuksesta. En vain ymmärrä, kuinka hänen isänsä tohtii päästää sellaisen helmen tämäntapaiseen paikkaan."

"Hän tohtii sen siksi, että tyttö on helmi, sir", sanoi Freckles innokkaasti. "Luottaahan tyttö siihenkin, että kalkkarokäärme kalistelee ennenkuin iskee häneen, ja luonnollisesti hän ajattelee voivansa luottaa ihmisiin yhtä hyvin. Eikä ole sitä Jumalan luomaa, joka ei uhraisi elämäänsä hänen puolestaan. Hän ei kaipaa mitään vartijaa. Hänen kasvonsa ja suloinen olentonsa ovat ainoa turva mitä hän tarvitsisi kiljuvien villienkin parissa."

"Sanoitko hänen käyttäneen toista revolveria?" kysyi McLean.

"Hän ihan pelotti minut kuoliaaksi", myönsi Freckles. "Hänen isänsä näyttää opettaneen hänet ampumaan. Lintunainen käski nimenomaan hänen kyykistyä alas ja ampua ylös aivan vain pelottaaksensa heitä. Mutta se huima pikku olento saattoi heitä ihan länsitielle saakka lähetellen kuulia kuin rakeita, niin että ne suhisivat heidän korvissaan ja kantapäissään; ja voisinpa uskoa, kissa vie, ettei hän ensinkään huolinut siitä, vaikka olisi osunutkin. En ole nähnyt paljonkaan ampumista, mutta sen minä sanon, että lähemmäs ei satuttamatta pääse. Melkein säikytti minut hengiltä, niin minä pelkäsin hänen näppäävän toisen heistä. Kun minulla ei muuta ollut kuin pari naista, joita ei tohtinut sekoittaa juttuun, täytyi minun päästää miehet karkuun."

"No, tokko ne tulevat takaisin?" kysyi McLean.

"Tietysti! Eivät ne aio tähän tyytyä. Saatte panna päänne pantiksi siitä, että ne tulevat takaisin. Ainakin Musta Jaakko. Wessner ehkä ei uskalla, paitsi jos on puolihumalassa. Silloin hän on ihan hurja. Ja seuraavalla kerralla..." Freckles empi.

"Mitä?"

"On vain kysymys siitä, kuka ampuu ensin ja varmimmin."

"Sittenhän minä en muuta voi kuin panna kaksi vahtia ja laittaa työväkeä tänne niin pian kuin mahdollista. Heti kun huomaan, että meillä on paras tavara sieltä jo tallella, tulemme tänne. Asia on niin, monessa tapauksessa ainakin, että ennenkuin puu on kaadettu, on vaikeata sanoa, mitä siitä lähtee. Sinua ei käy enää yksin jättäminen tänne. Jaakko on ampunut jo parikymmentä vuotta, sinä vain yhden, niin että selväähän on, ettet sinä hänelle piisaa. Kenenkä työmiehistämme sinä kernaimmin ottaisit mukaasi?"

"En ketään, sir!" vastasi Freckles kiihkeästi. "Ensi kerralla minä otan jalat alleni. En yritäkään tapella yksin heitä vastaan. Kun vain saan vihiä heistä, niin heti kapaisen teidän luoksenne. Minun täytyy tulla kuin salama, eikä Duncanilla ole ylimääräistä hevosta, niin että olen ajatellut olevan parasta, jos hankkisitte minulle hevosen -- taikka pyörä ehkä olisi parempi. Minun oli tapana käydä kunnankodin tohtorin asioilla ja hän salli minun ottaa polkupyöränsä liikkuessani kaupungilla. Ja toisinaan ylihoitajakin lainasi minulle omaansa tunnin ajaksi. Pyörä maksaisi vähemmän ja olisi nopeampi kuin hevonen ja vaatisi vähemmän hoitoa. Eiköhän kävisi laatuun, että jos te piakkoin pistäytte kaupungissa, sieltä ostaisitte jonkin vanhan pyörän romukaupasta, sillä jos joskus tulee ajaneeksi kaikessa kiireessä, ei pyörästä ole jäljellä paljon muuta kuin kädensijat telatien poikki päästyä."

"Niin", sanoi McLean, "ja jos sinulla ei ole ensiluokkaista pyörää, et lainkaan pääse telatien poikki".