Part 7

"Voi, se on hyvä jo", lausui keiju. "Ei koske enää ollenkaan."

"Sepä hauskaa", sanoi Freckles. "Mutta parasta on, että heti kun tulette kotiin, annatte lääkärin laittaa sen kuntoon."

"Mitä pötyä! Tuollainen pieni naarmu!" pilkkasi impi. "Minun vereni on aivan tervettä. Kolmessa päivässä se paranee."

"Haava on kuitenkin aika syvä. Siihen jää ehkä arpi", änkytti Freckles silmät maahan luotuina. "Se olisi... se olisi hirveän ikävää. Lääkäri ehkä tietäisi mitenkä sen estää."

"Jaa, sitä en ajatellut!"

"Niin minä arvelinkin", sanoi Freckles hiljaa. "Minä en tiedä siitä paljoakaan, mutta minusta tuntuu, että useimmat tytöt olisivat ajatelleet."

Keijukainen näytti ankarasti miettivän Frecklesin vielä ollessa polvistuneena hänen vierellään. Äkkiä hän teki kärsimättömän pikku nykäisyn ja loi kirkkaat silmänsä suoraan pojan silmiin, ja hymy, joka loisti hänen suloisilla nuorilla kasvoillaan, oli kauneinta mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt.

"Ei viitsitä puhua semmoisesta joutavasta", ehdotti hän ja nyökkäsi aran tuttavallisesti. "Ei siitä jää mitään arpea. Eikä voisikaan, kun te olette sitonut sen niin sievästi!"

Hänen lämpimän, sametinhienon käsivartensa kosketus vihlaisi Frecklesiä sormenpäihin saakka. Siroja pitsejä ja hienoa valkeata liinaa pilkisti hänen revityn pukunsa läpi. Sormissa hänellä oli kauniita sormuksia. Hänen koko asunsa oli hienointa ainesta ja erinomaisen aistikas. Ja Limberlostin vapisevalla vartijalla oli karkeat vaatteet yllä ja kädessä liinarääsyjä ja vanha sanko täynnä suovettä. Freckles oli kyllin tottunut vastakohtiin ne huomatakseen ja kyllin hienotuntoinen aina tunteakseen niiden kipeästi koskevan.

Hän kohotti silmänsä surunvoittoisesti tytön silmiin ja näki niiden olevan tyynen ja viattoman kirkkaat. Kaikki, mitä hän sanoi, tuli suoraan nuoresta, hellästä, vilpittömästä sydämestä. Joka sana oli niin tarkoitettu kuin sanottiinkin. Frecklesin sydäntä ahdisti. Hän tuskin tiesi, saisiko kylliksi voimia noustakseen seisaalle.

"Meidän täytyy lähteä etsimään vaunuja", lausui keiju nousten istumasta.

Heti huolissaan hänen puolestansa Freckles hypähti pystyyn, tarttui sauvaansa ja rupesi oppaaksi, vahtien tarkasti joka askelta. Hän meni niin läheltä onttoa puuta kuin uskalsi ja pienen hakemisen jälkeen löysi vaunut. Hän raivasi polun keijulle ja helpotuksesta huokaisten näki hänen terveenä nousevan ajoneuvoihin. Helle oli paahtava. Impi työnsi kosteat kiharat pois otsalta.

"Onpa tämä kiusallista!" sanoi Freckles. "Te ette koskaan tule tänne takaisin."

"Kyllä minä tulen!" vastasi keiju. "Lintunainen sanoo näiden lintujen pysyvän toista kuukautta pesässään, ja hän ottaisi mielellään kuvan harva se päivä seitsemän kahdeksan viikon ajalla kukaties."

Ilonhuudahdus oli karkaamaisillaan pojan huulilta.

"Silloin ette saa kiduttaa itseänne ja hevostanne ajamalla tänne toistamiseen", hän sanoi. "Minä näytän teille tien, jota myöten pääsette melkein pesälle asti itäpuolitse, ja sitten voitte kiertää minun majalleni ja odottaa siellä niin kauan kuin Lintunainen puuhaa. Siellä on vilpoista miltei aina ja mukavat istuimet ja vettä."

"Onko teillä siellä juomavettä?" huudahti tyttö. "Minun ei ole koskaan ollut niin jano ja nälkä, mutta en viitsinyt siitä mainita."

"Enkä minäkään sitä älynnyt!" valitti Freckles. "Heti paikalla noudan teille hyvää juotavaa."

Hän kääntyi linjapolulle.

"Suvaitkaa odottaa hetkinen!" huusi keiju. "Mikä teidän nimenne on? Tahdon ajatella teitä sillä aikaa kun olette poissa."

Freckles kohotti ruskeatäpläiset kasvonsa ja hymyili veitikkamaisesti.

"Freckles"? arvasi tyttö ja nauroi. "Ja oma nimeni on..."

"Minä tiedän sen", keskeytti poika.

"En usko sitä. Mikä se on?" kysyi tyttö.

"Ettekö suutu?"

"En ainakaan ennenkuin olen saanut vettä."

Nyt oli Frecklesin vuoro nauraa. Hän tempasi päästään ison pehmeän olkihattunsa, seisoi avopäin immen edessä ja sanoi lempeän äänensä herttaisimmalla sävyllä: "Mikään muu te ette voi olla kuin Salokeiju."

Tyttö nauroi mielissään.

Kerta päästyään näkyvistä, Freckles juosta pyyhälsi koko matkan tuvalle. Duncanin vaimo antoi hänelle pienen sangollisen juuri lähteestä noudettua raitista vettä. Hän kantoi sitä oikeassa kyynärtaipeessa, ja vasemmassa kädessä koria, jossa oli leipää ja voita, kylmää lihaa, omenapaistosta ja happamia hedelmiä.

"Tämmöiset hedelmät ovat vilvoittavia", oli Duncanin vaimo sanonut.

Salokeiju oli polvillaan ja kurotti ottamaan vesiastiaa, kun Freckles pääsi perille.

"Juokaa hitaasti!" varoitti poika.

"Ah!" huudahti tyttö ja veti henkeään virkistyneenä. "Se on niin hyvää. Te olitte tavattoman ystävällinen, kun sitä toitte."

Freckles räpytteli silmiään hänen hymynsä huikaisevassa loisteessa, niin että vaivoin näki ojentaa hänelle korin.

"Kiitos!" huudahti keijukainen. "Luulen, että minun pitäisi sanoa teitä enkeliksi, suojelusenkelikseni."

"Totta kai", virkkoi Freckles. "Sen näköinenhän minä olen joka päivä, mutta tänään aivan erikoisesti."

"Ei enkelien ulkonäköön katsota", naurahti tyttö. "Isänne kertoi meille, että te olitte kovasti tapellut. Mutta hän sanoi myös miksi. Minä pitäisin mielelläni kaikki teidän naarmunne ja kuhmunne, jos voisin tehdä jotakin, josta isäni olisi niin ylpeän näköinen kuin teidän oli. Hänhän pöyhisteli kuin riikinkukko. En ole koskaan nähnyt ihmistä niin kopeana."

"Sanoiko hän olevansa ylpeä minusta?" kummeksi Freckles.

"Sitä hänen ei tarvinnut sanoa", vastasi keiju. "Hän säteili ylpeyttä joka huokosesta. No, oletteko tuonut minulle oman päivällisenne?"

"Minä olen syönyt päivälliseni kaksi tuntia sitte", vastasi poika.

"Rehellisesti, kuin intiaanin sanalla?"

"Toden totta. Minä toin tämän juuri teitä varten."

"Hyvä! Jospa tietäisitte, kuinka nälkä minun on, niin tietäisitte myös ihan pilkulleen, kuinka kiitollinen olen."

"No syökää siis", kehoitti Freckles onnellisena.

Keijukainen istui isolle kameralle, levitti ruokavarat vaununistuimelle ja jakoi ne kahteen osaan. Parhaat palat mitä voi löytää hän varovaisesti pisti takaisin koriin. Loput hän söi. Taaskin hän Frecklesistä tuntui kuin rämeeseen kuuluvalta, sillä vaikka hän oli melkein nälkään nääntymässä, nautti hän ruokansa niin sirosti kuin Frecklesin pieni keltainen toveri ja jokainen hänen liikkeensä oli kevyt ja viehättävä. Katsellessaan häntä nälkäisenä poika kertoili linnuistaan, kukistaan ja kirjoistaan, tietämättä mitä oikeastaan puhui.

Hän vei hevosen syvälle hetteelle, jonka tiesi, ja kiusattu eläin joi ahnaasti ja hieroi häntä kuonollaan ystävällisesti, kun hän ruoholla pyyhkieli sen hiestynyttä ruumista. Äkkiä keiju kirkaisi: "Tuossa tulee Lintunainen!"

Freckles oli aikonut lähteä pois ennen hänen tuloansa, mutta iloitsi nyt siitä, että oli jäänyt, sillä hiestyneempää, uupuneempaa ja pahemmin purtua olentoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kaikenlaiset kamerat ja kapistukset painoivat hänet melkein maahan. Freckles riensi hänen avukseen, otti kaikki mitä jaksoi kantaa naisen kuormasta, tunki ne vaunujen takaosaan ja auttoi häntä kapuamaan ylös. Tyttö antoi hänelle vettä, polvistui avaamaan hänen säärystimensä, huuhteli hänen kasvojaan ja tarjosi hänelle syötävää.

Freckles toi hevosen. Hän ei ollut varma valjaista, mutta keiju tunsi ne, ja pian he poistuivat suolta. Sitten hän opasti heitä, kuinka he pääsisivät kanojen puulle ulkoa päin, osoitti hevoselle viileämmän paikan ja selitti, kuinka keiju seuraavalla kerralla heidät tullessaan osaisi hänen majalleen siellä odottaaksensa.

Lintunainen lopetti ateriansa ja nojasi taaksepäin, melkein liian väsyneenä puhuakseen.

"Saitteko pikku kanasesta kuvan?" kysyi Freckles.

"Oivallisen sainkin", vastasi kysytty. "Se asettui mainioon asentoon. Mutta emolle en voinut mitään. Se tarvitsee mairittelua."

"Luojan kiitos!" jupisi Freckles itsekseen.

Lintunainen alkoi tuntea itsensä pirteämmäksi.

"Miksi te nimitätte korppikotkan poikasta 'pikku kanaseksi'?" kysyi hän uteliaan näköisenä kumartuen Frecklesin puoleen.

"Duncan sen aloitti", vastasi Freckles. "Katsokaas, talven purevassa pakkasessa olivat rämeen linnut melkein kuolla nälkään Täällä on kovin yksinäistä, ja ne olivat ainoa seura, mitä minulla oli. Minä rupesin kantamaan niille muruja ja jyviä. Duncan oli niin antelias, että antoi minulle vehnää ja maissia kanojensa ruuasta ja sanoi lintuja minun rämekanoikseni. Kun sitten nuo isot mustat junkkarit tulivat, sanoi herra McLean, että ne olivat lähimmät sukulaiset sille vanhan maailman lajille, jota sanotaan 'Faraon kanoiksi', ja nimitti noita tulokkaita 'Frecklesin kanoiksi'."

"Hyvin kylläkin!" huudahti Lintunainen, ja itikoiden puremat punaiset kasvot hehkuivat mielenkiinnosta. "Teidän täytyy toisinaan panna niiden varalle jotakin, ja tullessani tuon minäkin niille enemmän ruokaa. Jos tahdotte auttaa minua niitä ruokkimaan, kunnes olen saanut sarjani, annan teille jäljennöksen jokaisesta kuvasta, minkä otan, kirjaksi sidottuna."

Freckles hengähti syvään.

"Parastani koetan", lupasi hän, ja se lupaus oli totisinta totta.

"Tokkohan se toinen muna hautuu?" tuumiskeli Lintunainen. "Kenties ei. Sen olisi pitänyt kuoriutua tänään. Eikö se ole kaunis? En ole ennen koskaan nähnyt sen linnun munaa tai poikasta. Ne ovat harvinaisia näin kaukana pohjoisessa."

"Niin sanoi herra McLeankin", vastasi Freckles.

Ennen lähtöänsä Lintunainen kiitti häntä ystävällisyydestä heitä molempia kohtaan. Hän ojensi pojalle kätensä hyvästiksi, ja iloisena Freckles tajusi, että hän oli nyt saamassa lisää yhden henkilön rakastaaksensa. Heidän mentyänsä hän ei voinut muistaa, että he olivat edes huomanneetkaan hänen olevan vailla toista kättä, ja ensi kertaa eläissään hän oli itsekin sen unohtanut.

Kotimatkalla keiju kertoi Lintunaiselle siitä pienestä paratiisin kolkasta, johon oli joutunut, ja uudesta nimestään. Nainen vilkaisi keijuun ja arveli sitä hyvinkin sopivaksi.

"Tiesitkö, että herra McLeanilla on poika?" kysyi tyttö. "Eikö hänen pieni murteellisuutensa ole lystiä, ja se tapa, kuinka hän sorvailee mietelmiänsä? Ja eikö ole hassua ja vanhanaikaista kuulla hänen nimittävän isäänsä herraksi?"

"Se kuulostaa liika hyvältä ollakseen totta", sanoi Lintunainen, vastaten ensin viimeiseen kysymykseen. "Minä olen niin kyllästynyt meidän aikamme nuoriin miehiin, jotka muka suojelevasti nimittävät isäänsä ukkeliksi ja isäukoksi, ja siksi tuon pojan kunnioittava puhetapa vaikutti minuun niin perin suloisesti. Siinä nuoressa miehessä täytyy olla jotakin harvinaista."

Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista keijulle jo monta vuotta tunteneensa sen miehen, joka niin ylpeästi julistausi Frecklesin isäksi, ja tietävänsä hänen olevan naimattoman ja skotlantilaisen. Lintunaisella oli kaunis tapa puuttua vain omiin asioihinsa.

Freckles kääntyi takaisin polullensa, mutta pysähtyi jokaisen villin ruusupensaan kohdalle ja tarkasti niiden sametinpunaisia terälehtiä. Keijukainen ei ollut hänen maailmastaan, ja sen hän tiesi paremmin kuin kenkään muu; mutta voisihan hän olla hänen enkelinsä, eikä hän uneksinutkaan muusta kuin sokeasta, hiljaisesta palvomisesta. Niin päättyi onnellisin päivä hänen elämässään, ja illalla hän palasi suolle ikäänkuin vastustamattoman voiman ajamana. Sen hän tiesi, että Wessner yrittäisi kostaa. Melkein varmaa oli, että Musta Jaakko auttaisi häntä siinä, mutta pelko oli kaikonnut Frecklesin autuaasta sydämestä. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli voittanut isäntänsä kunnioituksen. Ei kenkään voisi milloinkaan riistää hänen sydämestään sitä hurskasta jumaloimista, joka hänen keijukaisensa tullessa oli sinne tulvahtanut. Hän tahtoi koettaa parastaan ja toivoi voivansa kohdata sen ankaran tilinteon päivään, jonka tiesi tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hän suoritti vahtivuoronsa pontevasti koputellen piikkilankaa ja laulaen äänellä, jota sointuvampaa tuskin voi tavata.

Aukeaman partaalla hän joutui kuunvaloon, ja siinä istui McLean tammansa selässä. Freckles ehätti paikalle.

"Onko jotakin vinossa?" kysyi hän levottomana.

"Sitähän minä juuri olin aikeissa kysyä", sanoi johtaja. "Pistäysin tupaan tavatakseni sinua hieman ennen paluutani, ja he sanoivat sinun lähteneen tänne. Sitä sinä et saa tehdä, Freckles. Suo ei ole ylen terveellinen mihinkään aikaan, mutta iltaisin se on kerrassaan myrkkyä."

Freckles kampaili sormillaan Nellien harjaa, ja kaunis eläin käänteli päätänsä hänen sitä hyväillessään. Hän työnsi hattunsa takaraivolle ja katsoi McLeania silmiin.

"Kas nyt on tultu siihen, että nukkua saa vain toinen silmä kiinni, sir. En usko, että mitään tapahtuu viikon parin kuluessa, mutta tulossa se on ja pian kylläkin. Jos aion suorittaa tehtäväni niinkuin olen luvannut teille ja itselleni, täytyy minun elää etupäässä täällä, kunnes työmiehet tulevat. Täytyyhän teidän se tietää."

"Pelkään, että se on totta", sanoi McLean "Ja siksi olen päättänyt ottaa toisenkin vahdin, kunnes tulemme tänne. Siihen ei nyt ole kuin muutama viikko, ja minä olen niin huolissani sinusta, että sinua ei saa jättää kauemmin yksiksesi. Jos sinulle tapahtuisi jotakin, hävittäisi se yhden elämäni rakkaimpia suunnitelmia."

Mielipahoin Freckles kuuli johtajan aikovan panna tänne toisenkin vartijan.

"Ei, ei, herra McLean", esteli hän. "Ei missään nimessä! En minä tahtoisi vierasta tänne säikyttämään lintujani ja tallaamaan kammiotani, ja kaikin tavoin häiritsemään. Ei millään muotoa! Ette te tarvitse muuta vartijaa kuin minut. Minä aion pysyä uskollisena. Minä aion jättää tämän piirini sellaisenaan takaisin, yhdenkään puun puuttumatta -- henkeni kautta, sen tahdon tehdä! Voi, älkää lähettäkö tänne toista miestä, niin että he voisivat sanoa minun säikähtyneen ja pyytäneen apua! Sehän leikkaisi pahasti kunniaani, jos niin tekisitte. Muuta en pyydä kuin toisen aseen lisää. Jos tässä tosiaan syntyy jotakin kohua, niin ei kuusi patruunaa ole paljonkaan, ja tehän tiedätte, että minä olen hitaanpuoleinen lataamaan."

McLean veti takataskustaan ison kiiltävän revolverin ja ojensi sen Frecklesille, joka pisti sen vyöhönsä entisen viereen.

Sitten isäntä istui mietteissään.

"Freckles", sanoi hän viimein, "me emme tunne kenenkään luonteen ainesta, ennenkuin jokin leikkaa sitä syvältä ja paljastaa sydänpuun semmoisenaan. Sinussa on ainesta erinomaisen hienoon kapineeseen, poikaseni, ja oman pääsi saat vielä pitää näinä harvoina viikkoina. Jos sinua sitten haluttaa, aion minä viedä sinut kaupunkiin ja antaa sinulle kasvatusta, ja sinusta tulee minun pojuseni -- oma poikani."

Freckles kiersi sormensa Nellien harjaan tukeakseen itseänsä.

"Mutta miksi te tekisitte niin, sir?" sammalsi hän.

McLean laski kätensä pojan olkapäälle ja veti hänet luoksensa.

"Siksi, että rakastan sinua", sanoi hän yksinkertaisesti.

Freckles kohotti kalpeat kasvonsa. "Hyvä Jumala, sir!" kuiskasi hän. "Voi, hyvä Jumala!"

McLean puristi häntä tiukemmin. Sitten hän ratsasti pois polkua myöten.

Freckles otti hatun päästään ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu katseli sieltä alas, peittäen rämeen hopeanhohteella. Limberlost lauloi iltalauluaan. Ruohisto kohisi hiljalleen tuulessa. Yön siivekkäät olennot sipaisivat hänen kasvojaan; ja yhä vain hän tuijotti ylöspäin, yrittäen päästä selville niistä tapahtumista, jotka olivat hänet yllättäneet. Taivaalta ei tullut apua. Se näytti etäiseltä, kylmältä ja siniseltä. Maa, jossa kukat aukoivat terälehtiään, enkelit vaelsivat ja rakkaus versoi, oli ehompi. Mutta Eräälle, joka oli tuolla ylhäällä, hänen täytyi lausua kiitoksensa näistä ihmetöistä. Hänen huulensa liikkuivat, ja hän puhkesi hiljaiseen puheluun:

"Kiitos Sinulle jokaisesta hyvästä työstä, joka on osalleni tullut", sanoi hän, "ja ennen kaikkea siitä, että taivaasta putosi sulka. Sillä jollei se pudonnutkaan juuri enkeliltä, toi sen putoaminen tänne enkelini, ja jos Sinun avara sydämesi tahtoo tehdä vielä jotakin puolestani, niin pidä hänestä hyvää huolta."

6. luku.

SATTUU KAHAKKA, JA NAISET AMPUVAT.

Seuraavana aamuna Freckles kierteli Limberlostia kuvaamattoman onnellisena. Hän hyräili laulunpätkiä samoin kuin heläytteli piikkilankojansa. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ilon kyyneleet kiiltelivät hänen silmissään. Hän koetti tarkasti jakaa ajatuksiaan tasan McLeanin ja keijukaisen kesken. Hän käsitti täydellisesti, missä velassa jo oli isännälle, samoin kuin eilis-illan selityksen ja lupausten suurenmoisuuden. Alinomaa hänen päässään kierteli tuo suunnitelma jättää vahtipaikkansa ja sitten yhtä innokkaasti käydä käsiksi mihin yritykseen tahansa, jonka hänen rakastettu isäntänsä näkisi hyväksi hänelle määrätä. Hän tahtoi olla valmis tekemään tyhjäksi kaikki juonet, mitä Wessner ja Musta Jaakko voisivat häntä vastaan punoa. Hän tajusi, että heidän voittonsa olisi kaksinkertainen, sillä jos heidän onnistuisi kaataa yksikään puu, olisi McLean menettänyt vetonsa.

Frecklesin kulmakarvat menivät kurttuun hänen yrittäessänsä ajatella oikein terävästi, mutta jokaisesta huojuvasta villiruususta viittoili hänelle keijukainen. Kulkiessaan poikki Käärmeojan ja kuullessaan odottelevan tikli varpusen tapansa mukaan kirkaisevan: "Hii-pii", Freckles näkikin yhä vain suloisen, sorean keijun. Mitä mahtaa mies keijukaiselle, joka jakautuu ja leviää yli kokonaisen laakson, joka käänteessä tyrkyttäen hänelle elävää muistoa?

Freckles laski päivät. Ensimmäisenä hän ei voinut tehdä paljonkaan muuta kuin koetella lankojansa, laulella katkelmia ja unelmoida, mutta ennenkuin ensi viikko toisi keijun takaisin, voisi hän jo toimittaa monta asiaa. Kantaisi kaikki kirjansa suolle näyttääkseen ne hänelle. Täydentäisi kukkalavaansa, panisi kuntoon joka yksityiskohdan, mitä oli majaansa varten suunnitellut, ja loisi siitä lehdon, jota metsänimmetkin häneltä kadehtisivat. Hänen piti keksiä keino, kuinka saisi veden pysymään raittiina. Hän pyytäisi Duncanin vaimolta kaksinkertaisia eväitä ja erikoisen herkullisia, silloin kun keiju ensi kerran tulisi, niin että jos Lintunainen sattuisi taas viivähtämään liikoja, vieraan ei tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää. Hän kehoittaisi keijua ottamaan mukaansa vahvat nahkasäärykset, niin että voisi viedä hänet pienelle kävelylle. Ja keiju saisi ystävikseen hänen kaikki kanansa ja näkisi niiden pesät.

Kulkiessaan hän herkeämättä puheli keijukaisestaan.

"Ei sinun pidä ajatella", sanoi hän tiklivarpuselle, "että koska minä vaellan tätä linjaa yksin päivän toisensa jälkeen, niin aina on samoin. Jonakin päivänä sinä keikut tällä langalla ja näet minun tulevan ja sinä kiikut ja pyrähtelet ja heilahtelet koreudessasi ja oikein raikkaasti heläytät: 'Hii-pii!' Ja minä sanon: 'Hiipii kai, mutta katsoppas, kuka toinen tässä hiipii!' Ja sinä katsot, ja siinä hän seisoo. Päivänpaiste ei enää näytä kultaiselta, ruusu ei enää punaiselta, ei taivas siniseltä, sillä hän on kaikista punaisin, sinisin, kultaisin. Sinä huudat itsesi kateudesta käheäksi. Sahaajalintu vääntää niskansa sijoiltaan, ja jokaiselta kukalta menee pää pyörälle. Missä ikinä hän kulkee, voin minä kulkea saman tien takaisin ja nähdä kaikki mitä hän on nähnyt, vaeltaa niitä polkuja, joita hän on vaeltanut, kuulla ruohojen kuiskivan kaikkea, mitä hän on sanonut; ja jos joku kohta on liika hetteinen hänen pikku jaloilleen, niin -- voi Herra Jumala! -- kenties... kenties hän laskee kauniit käsivartensa minun kaulalleni ja sallii minun kantaa hänet ylitse!"

Väristys puistatti Frecklesiä. Hän heitti keppinsä kohti pilviä, sieppasi sen taitavasti lennosta ja pani sen pyörimään.

"Sinä kirottu itserakas hölmö!" kiljaisi hän. "Sinun tulisi ajatella, että saisit heittäytyä mutaan hänen eteensä astinlaudaksi, ja sitten voisit pitää itseäsi pyhitettynä, kun olet sen verran auttanut.

"Kenties hän haluaa sitä pikarin näköistä pesää, jossa siniset ja ruskeat kanani ovat kasvattaneet pienokaisensa. Ehkä hän tahtoo pysähtyä lammikolle ja katsoa härkäsammakkoani, joka hyväntahtoisesti otti puhuakseen ihmiskieltä ja näyttääkseen minulle pelastuksen tien pulastani. Jos sinä päivänä putoaa joitakin sulkia, niin totta kai ne tulevat minun kanojeni siivistä -- se on aivan varmaa, sillä ainoa enkeli taivaan porttien ulkopuolella vaeltaa silloin tätä hirsilinjaa, ja tien joka askeleella pidätän henkeäni rukoillen, ettei hän levitä siipiään purjehtiakseen pois nälkäisten silmieni näkyvistä."

Siihen tapaan Freckles haaveili, laati suunnitelmia ja vartioi lintujaan. Hän ei laskenut yksistään päiviä, vaan jokaisen päivän tuntejakin. Kun hän sai ne taaksensa ja jokainen toi keijun yhä lähemmäksi, riemuitsi hän yhä enemmän keijukaisen tulosta. Päivitttäin hän toimitti niin, että saattoi uhrata vähän aikaa ison jalavanrungon ääressä mustille kanoilleen. Hän puikahti sinne aina ohikulkiessaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että niitä ei mikään vaivannut. Vaikka se oli pitkä kierros, kävi hän moniaita kertoja joka päivä ylimääräisesti niitä tervehtimässä, peläten että käärme tai haukka tai kettu olisi saattanut keksiä poikasen. Sillä kaiken hänen entisen mielenkiintonsa lisäksi tuli, että kanat nyt olivat myöskin se aihe, joka houkuttaisi keijun sinne.

Ehkä hän voisi tavata muitakin lajeja, joita Lintunainen halusi kuvata. Ajomies oli sanonut, että hänen veljensä kävi häntä noutamassa joka kerta, kun oli löytänyt pesän. Hänen tiedossaan oli lukematon joukko pesiä, ja saattoi -- hän kaikkien rämeen lintujen joukossa olla joitakin Lintunaiselle harvinaisia.

Limberlostin siivekkäät asujamet olivat tosiaan turvassa muutoin paitsi luonnollisilta vihollisiltaan. Hyvin otaksuttavaa oli, että hänen kanojensa parista voi löytyä toisiakin yhtä oivallisia kuin nuo isot mustat. Jos haluttiin kuvia puolikasvaneista linnuista, saattoi hän tarjota viisikymmentä yhdellä ainoalla aamu vartiolla, sillä hän oli ruokkinut ja vaalinut niitä siitä pitäen, kun ne olivat silmänsä aukaisseet.

Hän oli kerännyt hyönteisiä ja matoja koko kevään ajan sitä mukaa kuin oli niitä havainnut ruohossa ja pensaissapa pistänyt niitä avoimeen pikku suuhun, jonka ensiksi oli tavannut. Ja pienokaiset olivat iloisesti suostuneet tähän omituiseen isänsijaiseen luonnollisten hoitajainsa lisäksi.

Kun viikko oli lopussa, oli Freckles siistinyt majansa ja somistanut sen tuoreilla elävillä koristeilla, jotka väriloisteessa kilpailivat sateenkaaren kanssa. Hän keräili kaarnaa ja täytti sillä tien lokaisimmat kohdat.

Oli heinäkuun puoliväli. Viime päiväin helle oli kuivanut veden Limberlostissa ja sen ympärillä, niin että siellä voi kävellä jalan melkein mihin suuntaan tahansa -- jos oli mitään aavistusta suunnasta eikä kokonaan eksynyt sen rehevässä ruohostossa ja viidakoissa. Heleimmänväriset kukat aukoivat terälehtiään. Torviköynnökset liehuttivat upeita punaisen- ja kullankarvaisia sarviaan mahtavain tammien ja jalavain latvoista, ja alhaalla vaaleanpunaiset katinjuustot täyttivät kokonaisia lammikoita.

Kuumuus sai aikaan muutakin, mistä Freckles aito iiriläisenä joutui raivoihinsa. Laakson kuivuessa sen asukkaat etsiskelivät rämeen vilpoisempia noroja. Ne eivät pitäneet kuumuudesta eivätkä liioin mielineet jättää asuinpaikkojensa peltohiiriä, myyriä ja kaniininpoikia. Hän näki niiden vilahtavan polun poikki joka päivä, kun helle kävi paahtavaksi. Kalkkarokäärmeet olivat kerrassaan unohtaneet säädyllisyytensä, sillä ne hyökkäilivät vähääkään varoittamatta eivätkä muistaneet kalista edes perästäpäinkään. Joka päivä Frecklesin täytyi hätistää pois isoja mustia ja sinisiä kyitä kanojensa pesistä. Useasti kuuluivat hänen korviinsa kauas linjalle kauhistuneitten lintuvanhempain hätähuudot, ja hän riensi pelastamaan pienokaisia.