Part 6

Viimein he nostivat hänet lattialle ja hieroivat, takoivat ja leipoivat häntä, niin että hän rukoili armoa. Kun he veivät hänet sänkyyn, ummisti hän silmänsä, mutta hetken perästä ne taas aukenivat.

"McLean", huusi hän, "puu! Voi, katsokaa sitä puuta!"

McLean kumartui hänen puoleensa. "Mitä puuta?"

"En tiedä tarkalleen, sir, mutta se on itälinjalla, ja piikkilanka on siihen kiinnitetty. Hän kehui, että olitte itse naulannut siihen langan. Kyllä te tunnette sen siitä, että puu on kuorittu jostakin paikasta alapuolella aivan paljaaksi, ja viisi sataa hän tarjosi minulle, jos... minä... pettäisin teidät... sir."

Hänen päänsä painui sivulle ja silmät menivät kiinni. Heleänväriset hiukset levisivät päänalaiselle. Kasvot olivat pöhistyneet ja naarmuisen punaiset. Vasen käsivarsi, jonka koura oli hakannut itsensä miltei muodottomaksi, oli ojennettuna pitkin ruumista ja oikea, jossa ei ollut kättä, heitettynä poikki rinnan, joka ei ollut muuta kuin läiskäre punaisia kuhmuja. McLean muisti sitä iltaa, suunnilleen vuosi takaperin, kun hän pestasi palvelukseensa ventovieraan Frecklesin.

Peittäen loukkautuneen käsivarren toisella kädellään ja toisen laskien hellästi pojan otsalle McLean kumartui hänen puoleensa. Freckles liikahti kosketuksesta ja kuiskasi niin lempeästi kuin pääskynen räystään alla: "Jos tulette tätä tietä... huomenna... niin olkaa hyvä... saamme sitten koettaa... uutta tanssia!"

"Onpa sillä sisua!" jupisi McLean.

Sitten hän meni ulos ja käski vaimon tarkasti vartioida Frecklesiä ja lähettää Duncanin hänen luoksensa suolle heti hänen tultuaan. Hän seurasi rajalinjan polkua ja saapui taistelupaikalle. Siellä hän astui Frecklesin kamariin varovasti, kuin jos hänen sielunsa olisi siellä uinaillut ja voisi herätä, ja katseli ympärillensä kummastelevin silmin.

Kuinka poika oli kaiken tämän sommitellut! Minkä maalauksen hän olikaan luonut elävin värein! Hänellähän oli maalarin aisti. Hänellä oli runoilijan sielu. Johtaja astui varovasti samettimaiselle permannolle ja hellin sormin tunnusteli vihannuuden tuoreita seiniä. Hän seisoi kauan kukkapenkereen ääressä ja katseli tätä heleitten kukkien vallia, ikäänkuin epäilisi sen todenperäisyyttä.

Mistä Freckles oli löytänyt ja osannut siirtää sellaisia saniaisia? Kun McLean käännähti niistä pois, pysähtyi hän äkkiä.

Hän oli tullut "tuomiokirkon" ovelle. Mitä Freckles tässä oli tavoitellut, olisi ollut selvää kenelle tahansa. Mitä oli liikkunut tuon aran, vaiteliaan pojan sydämessä, kun hän oli keksinyt tämän pitkän, hämärän metsäkujanteen, koristanut sen sisäänkäytävän, raivannut ja tasoitellut sen sivukuorit ja peitellyt sen alttarit matoilla? Mitä aito Luojan työtä olivatkaan nuo mahtavat elävät pilarit ja tuo vihanta, holvattu kupu! Kuinka suuresti muistuttivatkaan kirkkojen värillisiä lasi-ikkunoita nuo pitkät puitten väliset aukeamat, joita täyttämässä oli sinisiä viiruja, kultaisia säteitä ja lehtien smaragdinkarvaisia vivahduksia! Missä hän saattoi tavata mosaikkeja, jotka pystyivät kilpailemaan tämän elävillä väreillä ja kimaltelevilla valoilla lasketun sivukuorin kanssa? Oliko Freckles harras kristitty, joka täällä piti jumalanpalvelustaan? Vai oliko hän oppimaton pakana ja tulikohan tuota ihastuttavaa kujannetta pitkin Pan soitellen ja dryadit, nymfit ja keijukaiset karkeloiden hänen edessään?

Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta, taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman koristelulle.

Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä puuta.

Duncan sanoi: "Nyt poika on joutunut pahaan pulaan!"

"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä, niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon, että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee syksy, ja sitten minä aion -- jos hän myöntyy -- lähettää Frecklesin äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut olla täällä itse näkemässä."

"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa, minä ja Saara."

Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.

Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi Duncan:

"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa, niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"

McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja työkaluja.

Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle, mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.

"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole sulle mitään työtä tänä päivänä."

"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne asustavat juuri tuossa puussa?"

"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."

Sitten hän kapusi vaunuihin, jotka vierivät pois. Freckles kiiruhti rämeelle. Hän oli hieman jälessä, mutta saattoi kumminkin nähdä miehet. Ennenkuin hän tavoitti heidät, olivat he poikenneet läntiseltä tieltä ja painuneet rämeen itäpuoleen.

He pysähtyivät mahdottoman suuren kaatuneen puun luo. Se oli sahattu poikki lähes kolmen jalan korkeudelta maasta ja runsaasti kolmen neljänneksen verran läpimitasta; se oli kaatunut itäänpäin, mutta runko oli vielä kannossa kiinni. Viidakko oli melkein läpipääsemätön, mutta Duncan tunkeutui sinne ja rupesi sorkkaraudalla koputtelemaan runkoa, saadakseen selville, kuinka pitkältä se oli ontto, jotta he tietäisivät, mistä katkaista. Heidän odottaessaan hänen päätöstään lensi sen aukosta iso musta lintu, joka purjehti pois heidän päittensä ylitse.

Freckles hyppi vimmatusti. "Minun kanani! Voi, siinähän ovat minun kanani!" kirkui hän. "Voi, Duncan, tulkaa joutuin! Te olette löytänyt kallisten kanojeni pesän!"

Duncan riensi ontelon suulle, mutta Freckles ennätti edelle. Hän murtautui myrkyllisten köynnösten ja pensasten läpi vaaraa ajattelematta ja kapusi kannon huipulle, Duncanin saapuessa hän karjui kuin villi.

"Se on muninut!" kiljui hän. "Voi, minun iso kanani on muninut ja hautonut minulle pienen kanan, ja vielä siinä on yksi muna. Minä voin sen nähdä kokonaan... kuinka hassunkurisen näköinen valkea pienokainen se on! Duncan, voitteko nähdä pienen valkean kanaseni?"

Duncan saattoi helposti nähdä sen ja samoin kuka muu tahansa. Freckles kömpi sisälle onteloon ja hellävaroen kantoi päivänvaloon lehdillä sisustetussa hatussaan sähisevän, silmiään räpyttelevän pikku olennon. Miehet ihastelivat sitä niin, että Frecklesin tuli hyvä mieli. Hän oli unohtanut koskaan olleensakaan kipeä ja jäykkä jäsenistään ja sukoili sitä kaikin mahdollisin hyväilynimityksin.

Duncan keräili kapistuksiaan kokoon. "Pois, pojat!" sanoi hän iloisesti. "Tähän runkoon ei käy koskeminen, ennenkuin Frecklesin kanaset ovat hommansa lopettaneet. Paras suoria tiehensä. Etköhän vie sitä takaisin, Freckles? Sehän on juuri päässyt kuoresta ja saattaa vilustua. Huomenna sinulla kaiketi on kaksi."

Freckles kömpi taas onteloon ja laski pienokaisen hellästi munan viereen. Takaisin tultuaan hän sanoi: "Teinpä tuhmasti, kun en tuonut munaakin poikasen mukana, mutta pelkäsin koskea siihen. Se on muodoltaan kuin kananmuna, mutta isompi kuin kalkkunan ja väri koreinta sinistä, ja siinä on isoja ruskeita täpliä, aivan kuin kirjassa sanottiin Mutta ette ole koskaan nähneet mitään niin omituista kuin tuo muna oli siinä lahon puun keltuaisella ja vieressä hullunkurinen nahkanaamainen valkea poikanen."

"Minäpä sanon sinulle jotakin", lausui muuan ajomiehistä. "Oletko koskaan kuullut puhuttavan siitä Lintunaisesta, joka raahaa konetta ympäri maata ja ottaa kuvia? Hän otti kuvan viime kesänä Jim-veljeni maalta, ja Jim on niin hassahtanut sellaiseen, että heittää kyntämisen ja juoksee sen naisen perässä aina kun löytää pesän. Hän auttaa naista mikäli voi niitä löytämään ja saa sitten kuvan siitä hyvästä. Jim on niin koppava kuvistaan, että pitää niitä raamatussaan. Niitä hän sitten näyttelee joka vieraalleen ja rehentelee sillä, kuinka on auttanut naista niitä ottamaan. Jos tahdot olla nokkela, niin lähetä noutamaan hänet, ja hän kyllä ottaa aivan ilmi elävän kuvan. Jos autat häntä, saat häneltä kuvan sinäkin. Sitä olisi lemmon lysti pitää, sittenkun linnut ovat lähteneet. En tiedä, mitä ne ovat. En ole koskaan nähnyt senkaltaista ennen. Ne lienevät harvinaisia. Onko teistä joku, pojat, nähnyt milloinkaan näillä mailla tuontapaista lintua?"

Ei kukaan ollut nähnyt.

"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta, vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo, että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."

Freckles kosketti häntä käsivarteen.

"Tekeekö hän sille pahaa?" kysyi hän.

"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa, niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden ottamista."

"Lupaatteko varmasti käskeä häntä tulemaan?" kysyi Freckles. --

Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen, miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.

"Herra siunatkoon hänen lämmintä pikku sydäntään!" lausui Duncan. "Ja niin runneltu on poika, että vähinkin liike riipaisee häntä kuin veitsellä viiltäisi. Eipä ihme, että kaikki häntä rakastamme."

Freckles oli täydessä touhussa, ja sydän oli hänellä niin tulvillaan onnea, että hän kerrassaan unohti kaikki vammansa. Hän kulki pitkin vahtipolkuaan ja kiertäessään itäsivua poikkesi katsastamaan kanasiansakin. Emolintu istui pesässä. Hän pelkäsi toisenkin munan olevan kuoriutumassa, niin ettei tohtinut häiritä sitä. Hän kävi määräkierroksen ja saapui varhain opintokammioonsa. Hänellä oli ateria mukanaan eikä ollut pakko lähteä toiselle retkelle, ennenkuin iltapuolen keskivaiheilla. Hänellä oli runsaasti aikaa työskennellä kukkalavallaan, somistaa kammiotaan ja lukea kanoistaan. Hellävaroen hän järjesti huonettaan ja kasteli kukkasia ja permantoa. Lepopaikakseen hän oli valinnut raikkaimman kolkan länsipuolelta, jossa miltei alinomaa kävi tuulenhenki; mutta tänään kuumuus oli niin paahtava, että se tunkeutui tännekin.

"Onpa hyvä asia, kun ei mikään pakota minua istumaan sisällä", sanoi hän. "Siellä ei tuuli tunnu yhtään, ja varmaan siellä kerrassaan höyryää. Voi, mutta olipa se onni, että Duncan keksi pesän ennenkuin ilma kävi sietämättömän kuumaksi! Olisin saattanut jäädä tietämättömäksi. Eikö olisi ollut häpeä menettää tuota näkyä? Senkin nokkela pikku peijakas! Kun se sitten lähtee vaapertamaan alas puunrunkoa minua vastaan, niin eikös siitä tule ihan sirkus? Tuleekohan siitä yhtä näppärä jalkataiteilija kuin isästä ja emosta?"

Helle yltyi. Tuli puolipäivä, ja Freckles söi päivällisensä ja istahti tunniksi pariksi penkille kirja kädessä.

5. luku.

KEIJU RUUMIILLISTUU, JA MIES PALVOO.

Kenties kuului jotakin kahinaa -- Freckles ei myöhemmin voinut sitä muistaa -- joka tapauksessa hän jostakin syystä kohotti päätänsä juuri kun pensaat jakautuivat ja lomasta katselivat keijukaisen kasvot, Pyhimyksiä, metsänimpiä ja muita satuolentoja oli monesti ennenkin liidellyt alas hänen temppelinsä sivukuoreissa ja niiden hahmot ja äänet olivat olleet erinomaisen kauniit.

Villiruusuja oli oviaukolla syrjään työntämässä sellainen kaunotar, jonka kaltaisesta Freckles ei ollut konsanaan uneksinutkaan. Oliko se todellinen vai haihtuisiko se niinkuin muutkin unet? Hän laski kirjan kädestään, nousi seisaalle, astui askeleen lähemmäksi ja katseli tutkivasti. Se oli todella lihaa ja verta. Se oli joka suhteessa Limberlostin sukua, sillä ei yksikään lintu sen oksilla kiikkunut keveämmin ja sulavammin kuin tämä nuori hieno olento sillä nevan murenella, jolla hän seisoi. Näre hänen vierellään ei ollut suorempi tai pyöreämpi kuin hänen sorja vartalonsa. Hänen pehmeät, aaltoilevat kutrinsa kiertyivät kuumuudesta kasvojen ympäri ja lainehtivat hänen hartioillaan. Ne olivat ihan samanlaisia kuin kulta, joka pujotteli oksien lomitse. Hänen silmänsä olivat niin syvän siniset kuin kurjenmiekka, huulet punaiset kuin punaisin tulikukka ja posket samaa samettia kuin niitä hyväilevän villiruusun terälehdet. Hän hymyili Frecklesille kuin vanhalle tuttavalle ja huudahti: "Ah, minä olen niin mielissäni, kun tapasin teidät!"

Frecklesin hurjasti hakkaava sydän tuntui karkaavan ulos rinnasta, lennähtäen mustaan suomutaan keijukaisen jalkain juureen ja niin kovasti jysähtäen, että hän ei käsittänyt, kuinka metsänneito saattoi olla sitä kuulematta. Hän ihan tunsi, että jos impi katsoisi maahan, hän sen keksisi.

"Ja... ja minuako te etsitte?" kysyi hän epäilevänä ja väräjävällä äänellä.

"Toivoin tapaavani teidät", sanoi keiju. "Katsokaas, minä en ole tehnyt niinkuin oli käsketty, ja nyt minä olen eksynyt. Lintunainen sanoi, että minun tuli pysyä vaunuissa, kunnes hän palaisi. Tuntikausia hän on ollut poissa. Oikeinhan siellä on kuin saunassa, ja minä olen vallan pahkuroissa moskiittien puremista. Juuri kun minä tunnen, että sitä en voi kestää enää minuuttiakaan, tulee liihotellen kaikkein suurin Papilio Ajax, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesin, kuinka hän ilostuisi, ja minä lähdin ajamaan takaa. Se lensi niin hitaasti ja niin alhaalla, että luulin jo kymmenenkin kertaa sen saavuttavani. Mutta sitten se äkkiä hävisi näkyvistä puitten ylitse, enkä osannut mennä takaisin. Luulen kävelleeni pian toista tuntia. Olen polvia myöten kahlannut mudassa. Orjantappura on repinyt käsivarteni verille ja minä olen lopen väsynyt ja kuumissani."

Hän työnsi pensaita loitommas toisistaan. Freckles näki, että hänen ohut sininen pumpulihameensa oli kiinni hiestyneissä jäsenissä. Se oli rinnan kohdalta rikki. Toinen hiha oli hartiasta kyynäspäähän saakka halki. Orjantappurapensas oli riipaissut hänen käsivarttaan, niin että se oli kokonaan veressä, ja sääsket ja moskiitit kerääntyivät sen ympärille. Jalassa hänellä oli reikäkudoksiset sukat ja matalat kengät. Freckles säpsähti. Matalat kengät Limberlostissa! Hän koppasi kourallisen sammalta permannoltaan ja levitti sen mutaan hänelle astuimeksi.

"Astukaa tuohon, niin että voin nähdä, mihin jalkanne pistätte. Pian, jos hengestänne välitätte!" komensi hän.

Keijukainen hymyili hänen maltittomuudelleen.

"Miksi", tiedusti hän.

"Salliko joku teidän tulla tänne kertomatta mitään käärmeistä?" tiukkasi Freckles.

"Kohtasimme kyllä herra McLeanin telatiellä, ja hän puhui jotakin käärmeistä, luulen ma. Lintunainen pani jalkaansa nahkaiset säärykset, ja varmaankin hänen on ollut hyvin kuuma. Pahempaa hellettä en minä ole koskaan kokenut, enkä ole voinut muuta kuin kylpeä hiessäni."

"Aiotteko tulla sieltä pois?" murisi Freckles.

Impi nauroi ikäänkuin hyvällekin pilalle.

"No jospa minä teille kertoisin tappaneeni kalkkarokäärmeen, joka makasi kiemurassa juuri samassa paikassa, missä nyt seisotte. Se oli minun pituiseni ja paksu kuin käsivarteni, niin että ehkä sentään viitsitte siirtyä sieltä", vaati Freckles.

"Te puhutte erinomaisen hauskalla tavalla", sanoi tyttö. "Isäni oli iiriläinen, ja pitäisihän minun siis osata samaa. No jospa minä teille kertoisin...", matki hän huolellisesti lausuen ja korostaen joka sanan.

Frecklesin pää alkoi olla pyörällä. Hän oli eilen tähän samaan aikaan härnännyt Wessneriä. Nyt hänen omat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Jospa te käsittäisitte vaaran!" jatkoi hän epätoivoisena.

"Oo, onkohan se niin suuri?"

Hän kiikkui suomättäällä.

"Jos te olette tappanut käärmeen, niin se oli varmaankin ainoa tältä paikalta, ja muuten sanoo Lintunainen, että kalkkarokäärme on ritarillinen ja aina varoittaa, ennenkuin iskee. Minä en kuule mitään kalisemista. Entäs te?"

"Tuntisitteko sen, jos kuulisitte?" kysyi Freckles melkein ärtyneenä.

Kylläpä hän sai raikkaan naurun vastaukseksi.

"Tuntisinko minä sen?" ivasi hän. "No, näkisittepä vain Michiganin suot, joissa käännetään merkelikuopista kolme neljä käärmettä kerrallaan."

Freckles hämmästyi. Keiju olikin asioihin perehtynyt. Hän ei pelännyt hiventäkään. Hän luotti siihen, että kalkkarokäärme noudattaisi sopimuksen määräyksiä ja kalistelisi ajoissa hänen siirtyäksensä turvaan. Naisessa iiriläinen ennen kaikkea ihailee rohkeutta. Frecklesillä oli uusi syy palvomiseensa. Hän muutti menettelyä.

"Minä ottaisin teidät kernaasti vastaan paraatiovellani", sanoi hän, "mutta kun te olette tullut takatietä, niin olkaa hyvä, astukaa sisään ja istukaa".

Hän viittasi erääseen penkkiin. Keiju tuli heti.

"Voi, kuinka herttaista ja vilpoista", huudahti hän.

Hänen kulkiessaan lehdon läpi Frecklesin oli vaikea pysyä heittäytymättä polvilleen, sillä ne olivat perin heikot ja hänessä oli palava halu jumaloida.

"Tekö tämän olette järjestänyt?" kysyi keijukainen.

"Minä", vastasi Freckles yksikantaan.

"Jonkun täytyy tulla tänne ja isolle kankaalle kopioida joka sivu täältä", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan nähnyt näin kaunista. Kuinka mielelläni jäisin tänne teidän kanssanne! Tulenkin tänne joskus, jos sallitte; mutta tahdotteko nyt, jos teiltä liikenee aikaa, auttaa minua hakemaan vaunuja? Jos Lintunainen tulee takaisin ja huomaa minun poistuneen, joutuu hän ihan suunniltaan."

"Tulitteko läntistä tietä?" kysyi Freckles.

"Luulen niin", sanoi neito. "Mies, joka puhui Lintunaisen kanssa, sanoi että se on ainoa paikka, missä piikkilangat ovat maassa. Me ajoimme sisään, mutta olipa se kauheata... yli kantojen ja runkojen ja liejussa aina pyörännapoja myöten. Senhän te kaiketi tunnette. Minä olisin pysynyt vaunuissa, mutta se oli niin väsyttävää. En kuolemakseni aavistanut, että eksyisin. Enköhän vain saa aika lailla toruja! Minä retkeilen Lintunaisen kanssa puolet kesälomastani. Isä sanoo, että opin sillä tapaa koko paljon enemmän kuin koulussa, ja suoraan luonnosta. Ei koskaan ennen minulla ole ollut pelkoakaan siitä, että eksyisin. Ensin luulin, että se olisi jotakin kauhistuttavaa, mutta kun nyt olen tavannut teidät, niin siitä ehkä loppujen lopuksi tulee hyvin hauskaa."

Freckles hämmästyi havaitessaan itse puolustavansa tyttöä. "Siellä oli niin kuuma. Eihän saattanut odottaa, että te jaksaisitte kestää sitä tuntikausia paikalta liikahtamatta. Minähän voin kulkea teidän matkassanne melkein sinne saakka, missä olitte. Sitten te voitte istua vaunuihinne, ja minä lähden hakemaan Lintunaista."

"Henkenne menetätte, jos niin teette. Kun hän viipyy näin kauan, tietää se sitä, että hänellä on jotakin 'fokuksessa'. Nähkääs, kun hän on valokuvaamassa ja tuntikausia makailee risukoissa ja vedessä ja aurinko paahtaa häntä ja elukoita ryömii hänen ylitsensä ja jos sitten joku tulee ja pelottaa tiehensä linnun, juuri kun hän on saanut sen houkutelluksi esiin -- niin silloin hän vaikka tappaa. Millään ehdolla ette saa mennä häntä hakemaan. Hän on luultavasti rakkuloilla ja puoliksi syöty, mutta hän ei milloinkaan hellitä, ennenkuin on päässyt tahtonsa perille."

"Sitten kai on parempi pitää huolta teistä", ehdotti Freckles.

"Nyt te haastatte järkeä", sanoi keiju.

"Saanko koettaa auttaa käsivarttanne?" pyysi poika. "Onko teillä käsitystä siitä, kuinka kipeää se tekee?" tiukkasi toinen.

"Hieman", vastasi Freckles.

"Herra McLean sanoi, että me luultavasti löytäisimme täältä hänen poikansa..."

"Hänen poikansa!" huudahti Freckles.

"Niin hän sanoi. Ja että te tekisitte kaiken voitavanne meidän hyväksemme, ja että me voisimme uskoa teille henkemmekin. Mutta minä olisin luottanut teihin yhtäkaikki, vaikken olisi tiennyt teistä mitään. Kuulkaa, isänne on kai hyvin kopea teistä, eikö niin?"

"Enhän tiedä", vastasi toinen huumaantuneena. "No, kysykää vain minulta, jos haluatte luotettavaa tietoa. Hän on niin ylpeä teistä, että vallan paisuu kuin sammakko Aisopon sadussa. Jos teillä milloinkaan on ollut näin pahasti loukkaantunut käsivarsi ja voitte jotakin tehdä, niin koettakaa parastanne!"

Hän kääri hihansa ylös ja paljasti lumivalkean käsivarren, jonka muodot olivat niin erinomaisen hienot, ettei yksikään kuvanveistäjä olisi pystynyt sitä kaavailemaan.

Freckles avasi rohtokotelonsa, otti siitä liinakankaan kappaleen ja repi sen kaistaleiksi. Sitten hän kävi hakemassa sangollisen kirkkainta vettä mitä löysi. Keijukainen antautui hänen hoitoonsa kuin pieni lapsi, ja poika pesi pois veren ja sitoi pahannäköisen haavan. Haavurintyönsä hän päätti kääntämällä revityn hihan liinakankaan päälle ja sitomalla sen kiinni havaslangalla, keijukaisen auttaessa solmujen teossa.

Frecklesin hyppyset vapisivat tässä puuhassa ja kasvot olivat ylen vakavat.

"Tuntuuko paremmalta?" kysyi hän.