Part 5

"Iso musta Kalifornian korppikotka", luki hän.

"Hm! Paras pysyä vain tällä puolen Kalliovuoria."

"Tavallinen hiirihaukka."

"Jaa, mutta me emme pyydystä tavallisia hiirihaukkoja. McLean sanoi 'kanoja', ja mitä hän sanoo, pitää paikkansa."

"Etelän musta korppikotka."

"Kah, nyt olemmekin perillä."

Frecklesin sormi seurasi riviä, ja hän luki jonkun sanan ääneen.

"Yleinen etelässä. Toisinaan saa Varis-Jukan nimen. Lähin sukulainen on C-a-t-h-a-r-t-e-s A-t-r-a-t-a."

"Miten hemmetissä minä voin oppia nuo riivatun pitkät nimet omin päin?"

"-- -- eurooppalainen laji: Faraon kana. Tavataan toisinaan Virginiassa ja Kentuckyssä saakka pohjoisessa --"

"Ja toisinaan kauempanakin", lisäsi Freckles, "koska olen nähnyt niitä täällä Indianassakin ja aivan näiden kuvien kaltaisina, niin että ihan voin nähdä ison 'kukkoni' kurkottavan kaulaansa, jotta kutkuttaisin sen korvia. Entä sitten?"

"Vaaleansiniset munat..."

"Heleijaa! Nepä täytyy saada nähdäkseni."

"-- tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan, runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja... ontoissa puissa tai kannoissa."

"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan, mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."

Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.

Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä. Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin -- eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen poikkipuolin polvilleen -- ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.

"Nyt joulu meill' on verraton, vaan ken se juhlavieras on?"

Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.

Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.

"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä, että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään päässä linjalta."

"Enkä siedäkään", vastasi Freckles, "jos se on joku tuntematon, mutta tehän tulette McLeanin luota, eikö niin?"

"Hitto vieköön McLeanin!" sanoi Wessner.

Freckles puristi sauvaansa, niin että rystyset alkoivat punertaa. "Tosissanneko niin sanotte?" kysyi hän mitä kohteliaimmin.

"Niinpä kylläkin", sanoi Wessner. "Ja niin sanoisi joka mies työmaalla jolleivät olisi liika suuria pelkureita sanoakseen mitään, paitsi ehkä tuo vanha hölmö skotlantilainen, Duncan. Puristaa hengen meistä kaikista. Teettää työtä kuin koirilla ja maksaa nälkäpalkkoja ja itse käärii kokoon miljoonia ja elää kuin prinssi."

Vihreitä välähdyksiä alkoi salamoida Frecklesin harmaissa silmissä.

"Wessner", sanoi hän pontevasti, "mitäs sitten valehtelette, kun siitä valeesta pääsette? Onhan joka mies työmaalla vahva ja terve ja saa palkan ansionsa mukaan, ja kohtelu on sellaista kuin herrasmieheltä saa. Mitä tulee siihen, että isäntä eläisi kuin prinssi, niin syöhän hän samaa ruokaa kuin te joka siunattu päivä."

Wessner ei ollut syntynyt diplomaatiksi, mutta huomasi nyt olevansa väärällä tiellä ja yritti toista.

"Mitäs arvelisit, jos saisit aimo rahaläjän tarvitsematta kättäkään nostaa?" kysyi hän.

"Hm!" sanoi Freckles. "Oletteko ollut Chikagossa ja keinotellut vehnäkaupoissa, niin että nyt tahdotte antaa minulle ystävällisen vihjauksen, kuinka minun pitäisi sijoittaa rahani?"

Wessner tuli likemmäksi.

"Kuulehan, veli hopea", sanoi hän, "jos sallit minun antaa sinulle viittauksen, niin voin auttaa sinua tienaamaan viisi sataa käteistä eikä sinun tarvitse poiketa askeltakaan polultasi."

Freckles säpsähti.

"Älkää pelätkö, vaan puhukaa suu puhtaaksi", sanoi hän. "Paitsi lintuja ja eläimiä ei Limberlostissa ole kristinsielua, ellei joku teidän kaltaisianne hiiviskele häiritsemässä laillisten asujanten rauhaa."

"Ei kukaan _minun_ ystävistäni ole täällä", vastasi Wessner. "Ei kukaan tiedä minun tulleen paitsi musta -- tarkoitan, eräs ystäväni. Jos tahdot kuulla järkeä ja toimia viisaasti, voi hän tulla sinua tapaamaan, mutta se ei ole välttämätöntä. Me voimme sopia kaikesta mitä tarvitaan Juoni on niin lemmon helppo ja yksinkertainen."

"Niinpä lienee, koska te olette sitä johtamassa", sanoi Freckles. Mutta hän huoahti helpotuksesta kuullessaan, että he olivat kahden kesken.

Wessneriin ei mikään pystynyt. "Lyödäänpä vaikka vetoa. Ajattelehan nyt, Freckles. Tässä aherretaan kuin orjat ja palkkana on vaivaiset kolmekymmentä dollaria kuussa, mutta nyt tarjoutuu tilaisuus siepata viisi sataa yhdessä päivässä. Ethän sinä suinkaan voi olla niin hullu, että heität ne menemään?"

"No kuinka te olette tuumineet; että varastaisin ne rahat?" kysyi Freckles. "Vai pitääkö minun vain löytää ne linjaltani?"

"Niin juuri, Freckles", tokaisi hollantilainen. "Sinä saat vain löytää ne. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ei tietää mitään. Sinä määräät vain jonkun aamun, jolloin käyt pitkin rämeen läntistä puolta, ja sitten käännyt ympäri ja tulet takaisin samaa tietä, ja rahat on sinun. Voiko mikään olla sen helpompaa, häh?"

"Riippuu kokonaan miehestä", sanoi Freckles. Leivon liverrys pilvissä heidän yllänsä ei ollut herttaisempi kuin hänen äänensä. "Toisista se tuntunee helpolta kuin hengitys, eikä toisia voisi siihen pakottaa, vaikka puristaisi viimeisen veren heidän sydämestään. Enkä minä ole sellainen mies, joka lähden mokomaan hommaan side silmillä, sillä nähkääs, haiskahtaahan se isännän luottamuksen pettämiseltä, ja minä olen palvellut häntä niin uskollisesti kuin osaan. Teidän täytyy selittää juttu minulle niin, että sen oikein ymmärrän."

"Sehän on niin vietävän yksinkertainen", toisti Wessner, "etten oikein kehtaa niin yksinkertaista asiaa selittääkään. Sinähän tiedät, että jotkut puut täällä ovat kerrassaan kuin kultakaivoksia. Varsinkin kolme. Kaksi on sisempänä, mutta yksi aivan kiinni linjassa. Niin, siihenhän se vanha hupsu skotlantilainen isäntäsi omin käsin naulasi piikkilangan kiinni. Ei hän edes hoksannut, että puu oli kuorittu, eikä nähnyt mikä se puu oli. Jos tahdot pysyä tällä puolen vain yhden päivän, niin ehdimme sen kaataa ja lastata ja laittaa kuntoon ajaaksemme sen illalla pois. Seuraavana aamuna sinä voit sen keksiä, ilmoittaa ja olla innokkaimpana miehenä meitä hakemassa. Kyllä me tiedämme, minne se viedään hyvään turvaan. McLean on näet lyönyt parin miehen kanssa vetoa siitä, ettei Limberlostista löydy ainoatakaan verestä kantoa. Todistajia on kyllä, jotka voivat vannoa, ja minäkin tiedän kolme sellaista. Siinä on tuhat käteistä, ja tuo puu on ainakin saman arvoinen. Jaa-a, oikea kultakaivos se on, sen minä sanon, ja juuri viisi sataa siitä on sinun. Vaaraa ei sinulla ole lainkaan, sillä McLeanin sinä olet niin kerrassaan pimittänyt, että voit myydä vaikka koko rämeen, eikä hän hitustakaan epäile sinua. Mitäs tuumaat?"

Freckles oli tyydytetty. "Siinäkö kaikki?" kysäisi hän vielä.

"Ei, ei olekaan!" vastasi Wessner. "Jos todella tahdot ruveta mieheksi ja pitää varasi, niin voit napata viisi kertaa niin paljon viikossa. Ystäväni tietää tusinan verran toisia puita, jotka voisimme korjata talteen muutamassa päivässä eikä sinun tarvitsisi muuta kuin pysyä poissa näkyvistä. Sittenhän voisit ottaa rahasi ja haihtua jonakin yönä ja ruveta jossakin muualla elämään herroiksi. Mitä sinä sellaisesta meinaat?"

Freckles kehräsi kuin kissa.

"Olisipa se oiva jutkaus isännälle", sanoi hän, "kun varastaisi häneltä juuri saman tavaran, jonka hän on uskonut vartioitavakseni, ja saisi palkan koko talvelta aivan ilmaiseksi. Ja tehän lupaatte maksaa tuhottoman korkean palkinnon, minä kun saisin viisi sataa noin yksinkertaisesta pikku hommasta. Tosiaankin te kohtelette minua kerrassaan kuninkaallisesti. Sehän on suurellisempaa kuin koskaan olen odottanut. Seitsemäntoista senttiä olisi jo hyvä maksu. Sitä täytyy pohtia oikein tarkasti. Mutta odottakaa tässä hetkinen, kunnes käväisen suolla, ja sitten seuraan teitä aukeamalle ja annan vastauksen."

Freckles kohotti riippuvia pensaita ja juoksi kaapilleen. Hän riisui kupeeltaan pöntön ja pisti sen ynnä kirveen ja revolverin kaappiin. Avaimen hän sujahutti taskuunsa ja palasi Wessnerin luo.

"Nyt saatte vastauksen", sanoi hän. "Ylös!"

Raudalle kalskahti hänen äänensä, ja hän komensi kuin solvaistu kenraali. "Tahdotteko heittää jotakin päällänne?" kysäisi hän.

Wessner näytti niin lopen hämmästyneeltä kuin olikin. "En mitään, Freckles."

"Olkaa hyvä ja mainitkaa minua nimellä herra McLean", kivahti toinen. "Hyväilynimeäni saavat vain ystäväni käyttää. Saatte kääntää selkänne päin aurinkoa tai ottaa minkä edun vain mielitte."

"No mitä sinä aiot?" änkytti Wessner.

"Minä aion", selitti Freckles asiallisesti, "suomia kappaleen helvettiä teistä ulos, ja pysäyttäköön pyhä neitsyt käteni, ennenkuin olen teistä tehnyt ruumiin, sillä raatonne oksettaisi kanojanikin."

Aamulla oli Wessnerin käyttäytyminen työmaalla antanut siksi kouraantuntuvan aiheen hänen erottamiseensa, että Duncan pujahti McLeanin luo ja kuiskasi: "Ajatelkaapa poikaa, sir!"

McLean kävi niin levottomaksi, että tuntia myöhemmin nousi tammansa selkään ja ajoi Wessnerin jäljestä tämän kotiin "Villikissankoloon", mutta sai siellä tietää vain, että mies oli lähtenyt vähäistä varemmin Limberlostiin päin. McLean ratsasti edelleen täyttä karkua. Kun Saara Duncan kertoi hänelle, että muuan mies, johon Wessnerin tuntomerkit sopivat, oli mennyt pitkin rämeen länsilaitaa puolenpäivän tienoissa, jätti hän tammansa eukon hoitoon ja jatkoi matkaa jalan. Kuullessaan ääniä hän pujahti suolle ja hiipi hiljaa lähemmäs ja saapui juuri kuulemaan Wessnerin valittavan: "Mutta enhän minä voi tapella sinun kanssasi, Freckles. Minä en ole tehnyt sinulle mitään. Sitäpaitsi olen paljon isompi sinua, ja sinullahan on vain toinen käsi."

Johtaja heitti takin yltään ja kyykistyi pensasten väliin, valmiina juoksemaan esiin, mutta kuullessaan Frecklesin äänen hän pidätti itsensä nähdäkseen, minkä verran pojassa oli ramua.

"Mitä siinä kulutatte kallista aikaani laskemalla käsiäni!" ärähti Freckles. "Asiani voima korvaa kyllä jäsenteni heikkouden, eikä sillä väliä, minkä kokoinen on pelkurimainen varas. Kun minä hyökkään kimppuunne, niin uskotte kaikkien Limberlostin villikissain päässeen irti, ja mitä asiaani tulee... Minä nukuin kanssanne, Wessner, sinä yönä, kun olin tullut telatietä likaisena maankiertäjänä ja vailla ystäviä, ja johtaja otti minut hoiviinsa, pesetti, puetti ja ruokki minua, ja antoi minulle kodin ja rakkautta ja hellyyttä ja sellaisen isännän, jota voi totella, ja rehellisesti ansaittuja rahoja pankkiin. Hän luottaa minuun täydellisesti, ja sitten tulette te, saastainen konna maantien ojasta, ja solvaatte minua, joka olen kunniallinen iiriläinen gentlemanni, kun vihjailette, että minä muka sulkisin silmäni ja pysyisin alallani, sillä välin kun te rosvoatte häneltä mitä minä olen palkattu vartioimaan, ja sitten esiintyisin valehtelijana hänen edessään ja ikuisesti mustaisin sieluni. Te kirottu konna", raivosi Freckles, "käykää tappeluun, ennenkuin unohdan herrasmiehen tavat ja halkaisen törkeän kallonne kepilläni!"

Wessner peräytyi askeleen mutisten: "Mutta minä en tahdo satuttaa sinua, Freckles."

"Vai ettekö", kiljui poika vihasta kuohuen. "Ette sitten ole minun kaltaiseni, sillä minä aivan kuollakseni himoitsen iskeä kynteni teidän naamaanne."

Hän hyökkäsi esille, ja kun Wessner koetti puolustautua iskemällä, pujahti hän tämän käsivarren alitse kuin tappelukukko ja jymähytti nyrkkinsä vasten hänen sydänalaansa, niin että mies voihkien kyykistyi kaksin kerroin.

Ennenkuin Wessner ehti oikaista itsensä, oli Freckles jo taas hänen kimpussaan ja tappeli kuin villityin peto mikä koskaan on lähtenyt viheriältä saarelta. Hollantilainen jakeli voimaiskuja, jotka toisinaan sattuivat ja pahasti huojuttivat Frecklesiä, mutta toisinaan osuivat harhaan, ja silloin hän itse niiden voimasta hoippui monta askelta. Freckles ei pystynyt lyömään puoleksikaan niin lujasti kuin vastustajansa, mutta hän vastasi kolmella sivalluksella hollantilaisen yhteen. Tässä oli Frecklesillä hyvä apu valppaasta vartioimisestaan linjalla, raskaan sauvan alituisesta heiluttamisesta ja kaikenlaisten säitten karkaisusta, sillä hän oli sitkeä ja ketterä. Hän hyökkäili, kyykisteli ja väisteli. Ensimmäisten viiden minuutin aikana hän sai pelottavia paukkuja. Mutta sitten Wessnerin hengitys alkoi viheltää hampaitten välitse, jota vastoin Freckles vasta oli päässyt alkuun. Hän hypähti taaksepäin kimakasti nauraen.

"Lempo soi, aikooko teidän ylhäisyytenne viheltää minulle hieman tanssimusiikkia?" huusi hän.

Piu! suhahti hänen nyrkkinsä Wessnerin kasvoihin, ja samalla hän vilahti vähän matkaa ohitse.

"Olisitteko ehkä hyvä ja lurittaisitte vähän vilkkaammin?" huohotti hän ja läimäytti vastustajaa korvalle, hypäten taas heti taaksepäin. Wessner huitaisi häntä kohti sokeassa raivossa. Äkäten tilaisuuden Freckles unohti säällisen sodan lait ja potkaisi häntä raskaalla saappaallaan mahaan, jolloin toinen lysähti kokoon ja kaatui maahan. Vilauksessa Freckles oli hänen päällään. Vähään aikaan ei McLean voinut nähdä mitä tapahtui. "Apuun! Lähde apuun nyt!" komensi hän itseään, mutta niin voimakas oli hänen halunsa nähdä pojan voittavan yksin, ettei hän voinut liikahtaa paikaltaan.

Viimein Freckles hyppäsi pystyyn ja harppasi taaksepäin. "Seis!" kirkui hän kuin vimmattu. "Nouskaa ylös, herra Wessner, älkääkä pelätkö, että siitä suutun. Minä sallin teidän käyttää ylimääräistä kättäkin ja yhtäkaikki höyhennän teidät oikein mielikseni. Kuulitteko, että määräsin väliajan? Tahdotteko nousta ja jatkaa ottelua?"

Ponnistellessaan seisaalle Wessner näytti tappotanterelta, sillä hänen vaatteensa olivat siekaleina ja kädet ja kasvot vuotivat verta.

"Kai... kai minä olen saanut tarpeeksi", murisi hän.

"Oo, oletteko?" ulvoi Freckles. "Sitäpä ette te määrää. Te tulette tänne minun maalleni, valehtelette minulle isännästäni ja yllytätte minua suorastaan varastamaan hänen taskuistaan. Tahdotteko nyt nousta ja ottaa rohtonne kuin mies vai työnnänkö sen alas kurkkuunne kuin pikku lapselle? Minä en ole saanut tarpeeksi. Nythän olen vasta päässyt alkuun. Pitäkää varanne siinä!"

Hän karkasi Wessnerin kimppuun ja kaatoi hänet maahan. Hän leipoi ja mukiloi vastarintaan kykenemätöntä miestä, kunnes tämä makasi velttona eikä voittaja enää jaksanut kättänsä nostaa. Sitten hän nousi ja peräytyi henkeään vetäen. Saatuaan vähän ilmaa keuhkoihinsa hän kiljahti: "Seis!" Mutta Wessner makasi liikkumattomana.

Freckles tarkkasi häntä tutkivin silmin ja näki lopulta, että mies oli kerrassaan lamassa. Hän kumartui uhrinsa puoleen, tarttui häntä niskaan ja kiskaisi hänet seisomaan polvilleen. Wessner oli näöltään kuin suomittu koira ja lisää kuritusta peläten pyrskähti säälittävään itkuun, niin että kyyneleet pieninä purosina huuhtelivat verta ja lokaa hänen poskiltaan. Freckles peräytyi taaskin ja katseli tuikeasti Wessneriin, mutta äkkiä vihainen katsanto ja rumentavan vastenmielinen puna katosi pojan kasvoilta. Hän sipaisi kädellään ohimossa olevaa naarmua, josta valui hieno punainen juova, ja pyyhkäisi hiukset keveästi otsaltaan. Kasvot saivat samassa viattoman keruubin ilmeen, ja ääni oli kuin hautovalla kyyhkysellä, mutta silmissä tuikki ilkamoiva koirankuri.

Hän silmäili ympärillensä, kunnes huomasi sauvansa, otti sen ja pyöritti sitä kuin rummunlyöjä, tuikkasi sen lokaan pystyyn ja marssi Wessnerin luo varpaillaan, konemaisesti, ikäänkuin tanssinukke. Kumartuen miespoloisen puoleen Freckles kiersi käsivartensa hänen ruumiinsa ympärille ja auttoi hänet jalkeille.

"Varovasti nyt", huomautti hän, "olkaa varovainen, Freddy, muutoin voitte satuttaa minua".

Hän kaivoi takataskustaan nenäliinan ja kuivasi hellästi Wessnerin silmät ja nenän.

"Tule, Freddy poikaseni", kehoitti hän Wessneriä, "pikku poikain on jo aika lähteä kotiin. Minulla on työni tehtävänä enkä voi pitää sinulle seuraa enää tänään. Tule takaisin huomenna; jollet ole vielä saanut tarpeeksesi, niin otetaan näytäntö uudelleen. Älähän nyt tuijota minuun noin hurjasti. Tekisi mieleni syödä sinut, mutta ei ole varaa. Säästöni ovat kunnialliset ja hitaasti tulevat, eikä minulla ole rahoja kaikkeen siihen karvasveteen, mikä olisi nieltävä saadakseni sisälmykseni sinusta puhtaiksi."

Taaskin tunsi McLean tarvetta sekaantua jupakkaan. Freckles peräytyi, kun Wessner horjuen kuin tukkihumalassa lähti polulle; hän oli todella sen näköinen kuin jos villikissat olisivat häntä raastaneet.

Sauva lennähti korkealle ilmaan, ja siepaten sen taas kiinni niin taitavasti kuin oli pitkällä harjoituskaudellaan oppinut poika pyöritti sitä hetkisen, työnsi otsalta tuuheat hiuksensa ja läksi seuraamaan Wessneriä. Mutta kun Freckles oli iiriläinen, ei hän voinut olla ääneti, ja nyt raikahti hänen heleä tenorinsa, vaikka ääni toisinaan pahasti pettikin, kun oli vaikea hengittää.

Se poika Hollannist', se poika Hollannist'. Ei koskaan poika Irlannist' apua huuda hädissään, vaan poika Hollannist', vaan poika Hollannist'.

Wessner kääntyi ja mutisi: "Miksi sinä seuraat minua? Mitä sinä vielä aiot?"

Freckles haastoi koko Limberlostin todistamaan. "Mikä kiittämätön otus! Minä kun tässä näen vaivaa ja yritän näyttää hänelle tietä alueeltani sotilaallisin kunnianosoituksin."

Sitten hän täydellisesti muutti nuottia ja lisäsi: "Minäpä sanon syyn, Freddy. Isäntä, näetkös, saattaa minä hetkenä hyvänsä tulla ratsastaen tätä tietä, ja hänen pieni tammansa on niin vauhko, että jos se arvaamatta keksisi sinut tuollaisessa tilassa, se pysähtyisi niin äkkiä, että herra McLean lentäisi suinpäin sen kaulan ylitse. En tahdo sillä suinkaan halventaa tamman makua", lisäsi hän kiireesti.

Wessner ärähti karkean kirouksen, ja Freckles nauroi makeasti.

"Sellaiset kiitokset jalomielinen teko aina saa", puhui hän. "Tässä minä laiminlyön toimeni turvatakseni kotimatkasi ja sinä puhut minulle noin hirveitä sanoja. Freddy", kysyi hän tiukasti, "tahdotko, että saippuoin kitasi? Sinä et näytä sitä älyävän, mutta jos töksähtäisit herra McLeanin eteen nykyisessä tilassasi, enkä minä saisi selittää asioita, niin hän ehkä kiskoisi maksan ulos nahoistasi, etkä toki tahtone, että niin hieno herra näkisi sen olevan valkoisen."

Wessner kiivi kalmankalpeaksi likansakin alla ja yritti hoippuvaa juoksua.

"No, katsokaa nyt sen miehen tapoja!" päivitteli Freckles. "Lähtee tiehensä kiittämättä kaikesta siitä vaivasta, mitä olen nähnyt häntä huvittaakseni."

Freckles pyöritti keppiänsä ja seisoi kuin sotilas "asennossa", kunnes Wessner oli päässyt pois aukeamalta, mutta se olikin näytännön viime kohtaus. Kun poika kääntyi takaisin, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja jäsenet vapisivat. Hän huojui kaapilleen, avasi sen ja otti esiin palasen liinakangasta. Hän kostutti sitä veteen, istuutui penkille ja pyyhki verta ja lokaa kasvoiltaan, ja henki kulki vinkuen yhteenpurtujen hampaiden lomitse. Kaikesta ponnistuksesta huolimatta hän värisi kivusta ja kiihtymyksestä. Hän otti oikean hihansa napit auki ja kääntäen sen ylös paljasti siniviiruisen, vahankarvaisen silvotun käsivartensa, joka oli koko pahasti kolhitun näköinen, sillä verta tihkui monesta pienestä reiästä. Siihen oli näet Wessnerin onnistunut iskeä hampaansa. Nähdessään käsivartensa tilan hän antoi itselleen anteeksi sen potkun, jonka oli täräyttänyt Wessnerin mahaan, ja kirosi sydämensä pohjasta.

"Freckles, Freckles!" kuului McLeanin ääni.

Freckles vetäisi hihansa alas ja nousi paikaltaan.

"Antakaa anteeksi, sir", sanoi hän. "Varmaankin käsitätte, että luulin olevani yksin."

McLean painoi hänet varovaisesti takaisin penkille ja kumartuen hänen puoleensa avasi sidekotelon, jota kuljetti mukanaan yhtä säännöllisesti kuin revolveriaan ja kelloaan, sillä haavoja ja vammoja sattui joka päivä työläisten kesken.

Hän tarttui loukattuun käsivarteen, kääri hihan ylös, hautoi ja sitoi haavat. Hän tutki Frecklesin päätä ja ruumista ja pääsi varmuuteen siitä, että mitään vakavaa vauriota ei ollut tapahtunut, vaikka pojan osaksi tullut julma pitely ihan hirvitti isäntää. Sitten hän sulki kotelon, pisti sen taskuunsa ja istuutui Frecklesin viereen. Komeana hänen ympärillänsä avautui paikan kuvaamaton kauneus, mutta hän näki vain kärsivän pojan, joka diplomaatin tavoin oli houkutellut esille haluamansa tiedot, kysellyt kuin tuomari, taistellut kuin turkkilainen ja juhlinut voittoaan kuin paras paholainen.

Kun tuska vaimeni ja Frecklesin sydämen jyskytys tasaantui, katsoi hän syrjäsilmällä isäntäänsä. Mitenkä oli McLean tullut paikalle ja kuinka kauan hän oli siinä ollut? Poika ei tohtinut sitä kysyä. Viimein hän nousi, meni kaapilleen, otti revolverin ja piikkilanka-sakset ja sulki oven. Sitten hän kääntyi McLeaniin.

"Onko teillä määräyksiä minulle annettavana, sir?" kysyi hän.

"On", vastasi McLean, "on minulla, ja sinun on säntilleen noudatettava niitä. Anna minulle nuo sakset ja mene suoraan kotiin. Sukella kuumimpaan kylpyyn, minkä nahkasi voi kestää ja sitten heti vuoteeseen. Nyt nopeaan!"

"Herra McLean", sanoi Freckles, "minun täytyy mainita teille se ikävä asia, että iltapäiväretki linjalla vielä on tekemättä. Nähkääs, minä olin juuri lähdössä, ja se tapahtui oikeaan aikaan, kun tänne saapui muuan herrasmies, ja me jouduimme kuumanpuoleiseen väittelyyn. Asia on meidän kesken joko lopussa tahi vasta aivan alullaan, mutta miten lieneekään, myöhästynyt minä olen, niin etten ole päässyt lähtemään vielä vuorolleni. Täytyy mennä heti paikalla, sillä eräs puu minun täytyy löytää ennen päivän laskua.

"Sinä urhoollinen pikku hupsu!" murisi McLean. "Ethän sinä voi tehdä matkaasi. Epäilen, pääsetkö edes Duncanille asti. Etkö itse tunne, milloin olet ihan lopussa? Sinä menet maata; minä päätän työsi."

"Ei koskaan!" väitti Freckles. "Olinhan minä vähän niinkuin lopussa äsken, minuutti sitten. Mutta nyt olen jälleen kunnossa. Nuo ratsastussaappaat ovat aivan liika matalat. Päivä on helteinen ja matkaa runsaasti seitsemän peninkulmaa, sir. Ei koskaan!"

Ojentautuessaan ottamaan saksia hän kaatui maahan ja silmät painuivat umpeen. McLean nosti hänet lepäämään sammalille ja käytti hajusuolan apua. Kun Freckles palasi tajuihinsa, kiiruhti McLean Duncanin asunnolle ja käski vaimon laittaa valmiiksi kuuman kylvyn ja tuomaan vajasta Nellien. Kunnon eukko täytti heti pesukattilan vedellä ja pisti alle räiskyvän tulen. Sitten hän siirsi tallisammion alustaltaan ja vieritti sen keittiöön.

Kun McLean palasi taluttaen Nellietä ja pidellen Frecklesiä sen selässä, oli eukko jo valmiina apuun. Johtajan kanssa hän laski Frecklesin ammeeseen ja valeli häntä kuumalla vedellä, kunnes poika vallan kiemurteli. He valelivat, hieroivat ja harjasivat häntä. Sitten he päästivät kuuman veden pois ja tukkivat hänen hikireikänsä kylmällä.