Part 4

"Eihän toki!" huudahti Freckles ja innoissaan eksyi puhtaimpaan irlantilaismurteeseensa. "Enhän juuri väitä niitä suorastaan kauniiksi, ja liikkuvathan ne kuin kiikkuhevoset laukassa, mutta ne ovat niin isoja ja pelottomia. Niillä on kaunis väri, vaikka ovat mustia, ja niiden jalat ja nokka näyttävät perin vahvoilta. Lieneekö mitään muuta niin kirkasta kuin niiden silmät? Entäs lento! Niin, kuulkaahan, sir, ne lentävät varmaankin peninkulmien korkeudessa, sillä niitä ei näkynyt hitustakaan, kun sulka putosi. Enpä luule, että minulla on rämeessä yhtäkään kanaa, joka pääsee niin lähelle taivasta kuin nuo isot, mustat vintiöt, ja sitten..."

Freckles venytti ääntänsä ja empi.

"Mitä sitten?" tiukkasi McLean uteliaana.

"Se oli niin pihkaantunut kumppaniinsa", virkkoi Freckles ääntänsä hilliten. "Olihan se kyllä kauhean hassua, ja minä nauroin ja tein siitä pilaa, mutta jos olisin ottanut vähän ajatellakseni, niin en luule, että olisin nauranut. Katsokaas, minä olen nähnyt niin pikkuruikkusen rakkautta eläissäni. Tehän voitte helposti ymmärtää, että kunnalliskodissa joka päivä sai vanhaan tapaan kokea vain laiminlyömistä ja kylmäkiskoisuutta. Aina vain ihmisiä, jotka eivät piitanneet lapsistaan kylliksi pitääkseen niitä huostassaan, niin että nähkääs, sir, minunhan täytyi pitää siitä linnusta, kun se niin hartaasti koetti näyttää toiselle, kuinka kovasti se rakasti. Tietenkin ne ovat vain lintuja, mutta jos ne pitävät toisistaan tuolla tavalla, niin ovathan ne kai aivan kuin ihmiset vai mitä?"

Freckles kiinnitti isäntään rehelliset, uskolliset silmänsä.

"Jos joku rakastaisi minua sillä muotoa, herra McLean, niin enpä huolisi vähääkään siitä, minkä näköinen hän on tai kuinka hän liikkuu. Sitä minä vain ajattelisin, mitä hän tuntee minua kohtaan. Jos ne linnut tahtovat jäädä, niin minä pidän niistä juuri samaa huolta kuin muistakin kanoistani. Nauroinhan minä sille, mutta minusta se oli sittenkin niin perin pulska!"

McLeanin ilmeestä ei olisi voinut saada selvää, mutta pojan rehelliset silmät olivat niin hartaat, ettei hän voinut olla vastaamatta. "Olet oikeassa, Freckles. Se on hieno olento ja ainoa oikea todellinen kana mitä sinulla on. Tietysti se jää. Limberlostista se saa perheelleen oikean paratiisin. Ja nyt, Freckles, voit sanoa, mikä sinua on vaivannut kaiken kevättä? Sinä olet tehnyt tehtäväsi niin uskollisesti kuin kukaan voi pyytää, mutta enhän voi olla näkemättä, että jossakin kangertaa. Oletko väsynyt toimeesi?"

"Minä pidän siitä", vastasi Freckles. "Sydämeni melkein murtuu silloin, kun työmiehet tulevat raivaamaan rämettä ja säikyttämään kanani pois."

"No mikä siis on vikana?" tiukkasi McLean.

"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on. Olenhan nähnyt puistoja -- Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee. Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"

"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut, mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"

"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa. Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat. Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki. Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa. Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi, että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"

Hän otti esiin muistikirjansa, ja isäntä tarkasti sitä vakavasti.

"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän. "Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle parhaat ja lähettämään ne heti."

Frecklesin silmät loistivat.

"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"

"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean. Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi; esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä. Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat sakot."

McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.

"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava sulka."

4. luku.

FRECKLES KATSOO URHOOLLISESTI VAARAA SILMIIN, JA UUSIEN KOKEMUKSIEN TIE AVAUTUU.

Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle, nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla, suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.

"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin, naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."

"Eikö se ole tammi?" kysyi Freckles.

"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.

Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi peitti laatikon vahakankaalla.

Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.

Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."

"Unia Duncan", sanoi Freckles. "En tiedä, miksi te olette niin hirveän hyvä minulle, mutta jos teillä on tuvassa jotakin työtä, jota minä voin tehdä teidän tai rouva Duncanin puolesta, milloin en ole vahtipaikallani, olisin minä hirveän onnellinen."

Duncan nauroi. "Ei sinun tarvitse tuntea mitään kiitollisuudenvelkaa, poikaseni. Ethän toki luule, että minä voisin hukata puolen päivää parasta ajoaikaa retuuttaakseni kaupungista laatikoita, joita sitten pynttäisin ja panisin pikku varani niiden sisustukseen."

"Tiesin kyllä, että herra McLean oli lähettänyt teidät", sanoi Freckles, ja hänen silmänsä laajenivat ja loistivat onnesta. "Hän on niin hyvä. Kuinka kernaasti tahtoisin tehdä jotakin, joka tuottaisi hänelle yhtä paljon iloa."

"No, kuuleppa, Freckles", sanoi Duncan, alkaen polvistuneena kerätä kapineitaan. "Enpä voi ymmärtää, että se pahoittaisi sinua, jos saisitkin kuulla, että sinä joka päivä teet jotakin, mikä miellyttää isäntää yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, mitä voisit tehdä. Sinä olet tavattoman tunnollinen, poikaseni, ja rehellinen kuin kulta. McLean luottaa sinuun kuin jos olisit hänen omaa vertansa ja lihaansa."

"Oo, Duncan!" huudahti onnellinen poika. "Oletteko oikein varma?"

"Tiedänhän minä sen", vastasi Duncan. "Muuten en tohtisi sitä sanoakaan. Ensi päivinä hän varoitti minua kertomasta sitä sinulle, mutta nyt hän ei välittäisi. Tiedätkö sinä, että jotkut näistä puista, joita sinä vartioit, ovat tuhantisen dollarin arvoisia?"

Frecklesin hengitys salpaantui, hän seisoi sanattomana ja vain tuijotti.

"Näetkös", sanoi Duncan, "siksi niitä täytyy niin tarkoin vartioida. Otetaan vaikka jokin visavaahtera -- linnunsilmäksi sitä sanotaan tehtaalla, se kun on täynnä pikkuruikkusia oksia ja nystermiä, jotka näyttävät ihan linnunsilmiltä. Se sahataan levyihin, jotka eivät ole kirjoituspaperia paljon paksumpia. Sitten tehdään huonekalu huokeammasta puusta ja peitetään vaahteralla -- vaneerilla, kuten sanotaan. Kun se on laitettu ja kiilloitettu, niin en koskaan ole nähnyt komeampaa. Meneppäs katsomaan johonkin huonekalukauppaan, kun ensi kerran joudut kaupunkiin. Sillä tavalla sahaamalla hienoksi saadaan päällystettä tuhansien dollarien arvosta yhdestä ainoasta puusta. Jos sinä et vartioi tunnollisesti ja Musta Jaakko puhaltaa muutamia, jotka hän on merkinnyt, on siinä menetetty enemmän rahaa kuin koskaan olet aavistanutkaan, poikaseni. Tässä eräänä iltana oli tuolla kämpällä joku hirtehinen vihjailemassa, että sinä voisit pettää isännän ja antaa Jaakon viedä puut salaa eikä siitä voisi kukaan tietää mitään, ennenkuin työmaa siirretään tänne."

Frecklesin kasvot karahtivat punaisiksi, kun hän kuuli tämän kavalan viittauksen.

"Ja isäntä", jatkoi Duncan, panematta merkille Frecklesin suuttumusta, "istui vain yhtä levollisena kuin lehmipaimen, ja sanoi: 'Minä annan tuhannen dollaria kenelle hyvänsä joka saattaa näyttää minulle vereksen kannon, kun tulemme Limberlostiin', niin hän sanoi. Muutamat miehet alkoivat silloin härnätä, että he kyllä joitakuita tapaavat. Niin että siitä näet, kuinka isäntä luottaa sinuun, pojuseni."

"Minä olen iloisempi kuin osaan ilmaista", sanoi Freckles. "Ja nyt minä aion marssia kaksin verroin, ettei kukaan pääse katkaisemaan yhtäkään puuta ja saamaan niin paljon rahaa."

"No, Herra armahtakoon!" päivitteli Duncan. "Taaskin ne skotlantilaiset ovat sotkeneet asioita! Tahtoihan McLean vain osoittaa sinulle luottamusta ja kunniaa. Ja nyt hän onkin luvannut runsaan palkinnon jollekin kurjalle konnalle, joka tahtoo syöstä sinut perikatoon. Minä tahdoin vain näyttää sinulle, minkälaiset ajatukset isännällä on sinusta, ja nyt olen toimittanut tuon taakan niskaasi. Kirotut skotlantilaiset! Ne ovat semmoisia tolvanoita!"

"Läsnäolevia lukuunottamatta?" kysäisi Freckles veikeästi.

"Eikä!" murisi Duncan. "Ne etunenässä! Sekö hänen oli pakko panna hinta päästäsi, hyvä poika, sillä siksihän asia lopultakin kiertyy, eikä minun ole tarvis sitä julistaa sinulle. Me olemme molemmat tehneet sinulle pahaa ja molemmat tarkoittaneet kaikkein parasta. Sitähän minä aina olen sanonut Saaralle."

"Minä olen oikein ylpeä siitä, mitä olette kertonut, Duncan", puhui Freckles. "Tarvitsin kylläkin tuon varoituksen. Sillä kun kirjat tulevat, saattaisivat ne houkutella minut laiminlyömään työni, vaikka entistä suurempi valppaus on tarpeen. Kiitän teitä enemmän kuin osaan sanoa siitä, että annoitte minulle vihjauksen. Se voi kukaties olla pelastukseni. En jääkään nyt kotiin päivälliselle. Lähden tästä itäiselle linjalle, ja kun sieltä palaan kolmen korvissa, niin ehkäpä muorilla on minua varten lasi maitoa ja palanen haukattavaa."

"Katsos vain!" huudahti Duncan harmissaan. "Aiot lähteä tuolle seitsenpenikulmaiselle taipaleelle, vaikkei mahassasi ole hiventäkään ruokaa. Mitä minä sanoinkaan sinulle?"

"Te sanoitte, että skotlantilaisilla on kovimmat päät ja lempeimmät sydämet kaikista kuolevaisista", vastasi Freckles.

Duncan murahti puoleksi mielissään, puoleksi nyrpeillään. Freckles tarttui sauvaansa ja lähti linjatiellensä hilpeästi viheltäen, ja nyt hänellä oli tavattoman pitkä ohjelma puhallettavana.

Duncan harppasi suoraa päätä alakämpälle ja kutsuen McLeanin syrjään sana sanalta toisti äskeisen keskustelun ja sanoi lopuksi: "Ja mitä tapahtuneekin nyt tai vasta, älkää antako kenenkään uskotella, että Freckles ei ole pitänyt vahtia niin uskollisesti kuin kukaan."

"En luule, että mikään saa uskoani siihen poikaan horjumaan", vastasi McLean.

Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa, ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan. Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne lähteneet pakoon.

Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.

"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme sitten kaikki katsomaan."

Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua. Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt yhtä pitkällä kuin ennenkin.

Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa huuto: "Kirjat ovat tulleet!"

Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui sillä nyt nauraen.

"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt", sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja sitten."

Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.

Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö, syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja miten niitä käytetään.

Jokaisen uuden aarteen keksiessään Freckles kiljaisi: "Katsokaa tätä!"

Emäntä huudahteli: "No älähän nyt mitä!"

Vanhin poika teki härkäpyllyn joka merkillisyyden kunniaksi, ja koettaessaan seurata hänen esimerkkiään pikku veli keikahtikin syrjään ja siinä sätkytellessään loukkasi jalkansa kirveeseen, jolla äiti oli vääntänyt laatikon kannen auki. Se taltutti heitä, ja he kantoivat kirjat sisälle. Vaimo teki niille tilaa kaappinsa ylähyllylle, jossa ne olivat kaukana asiattomain pikku sormien ulottuvilta.

-- Kun Freckles lähti vahtitoimeensa seuraavana aamuna, kiilteli uusi kirkas pönttö hänen selässään. Musta "kukko", nyt pelkkänä pilkkuna sinitaivaalla, näki sen välähdykset ja ihmetteli mitä se oli. Kokoon laskettu haavi riippui pojan käsikirveen sivulla, ja lintukirja oli pöntössä. Hän kulki pitkin linjaansa, tarkasteli huolellisesti joka jaksoa ja nuuski rajalinjan jokaista jalanmittaa, sillä hän oli päättänyt, ettei heittäisi työtään leväperään; mutta jos koskaan nuorukainen on "hitaasti kiiruhtanut", niin ainakin Freckles sinä aamuna. Kun hän viimein joutui sille paikalle, jonka oli raivannut ja ruokonnut laatikkonsa ympärille, paisui hänen sydämensä siitä ylpeydestä, että hänellä nyt oli niinkin paljon, mitä voi sanoa omakseen, ja hänen vilkkaat silmänsä nauttivat paikan kauneudesta.

Hän oli laittanut ison majan, jossa oli yhden seinän tasalla kaapin ovi. Kolmella sivustalla kapuilivat kauniit rykelmät villiruusuja puitten alemmille oksille. Seininä oli osaksi katinjuustoja, osaksi leppiä, orapihlajoita, salavia ja kuusamia. Täytteenä oli alhaalla tiiviisti vaaleanpunaisia kalmioita ja keltaisia juhannusruohoja, ja hajupihkalta tuoksuvat humalavieraan lonkerot punoivat kaikki yhteen. Yhdeltä sivulta alkoi heti räme, ja siinä kasvoi osmankäämiä kosolta. Niiden eteen hän oli istuttanut rivin vesihyasintteja vähäistäkään rikkomatta niiden taivaansinistä kukintaa, ja missä maa hieman kohosi, siihen hän oli sijoittanut sarjan tulikukkia, jotka olivat puhkeamassa.

Vasemmalla hän oli keksinyt luonnon omituisesti järjestämiä puita, jotka tapailivat pilviä ja olivat asettuneet vähitellen kapenevaksi kujaksi, niin että siinä oli pitkä avoin käytävä, joka päättyi rämeen pimeihin syvyyksiin. Pieni tausta pensaita, jotka keskellä lahoavia puunrunkoja tunkivat esille tasaisesta sammalpeitteisestä tanteresta, teki helposti käsitettäväksi, minkä tähden Freckles oli nimittänyt tämän paikan "tuomiokirkoksi", vaikkei koskaan ollut kuullut sanottavan, että "lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit".

Kahden puolen niitä puita, jotka olivat ensimmäisenä holvikaarena tässä hämärässä lehtokujassa, hän oli istuttanut sanajalkoja, jotka ylenivät jo puoleen miehenmittaan näinkin varhaiseen vuodenaikaan, ja niin taidokkaasti oli työ tehty, ettei niistä ainoakaan alkanut siirrosta nuokkua. Vastapäätä hän raivasi palasen maata ja järjesti siihen kukkalavan. Hän täytti toisen pään kaikenlaisilla hienoilla, hennoilla köynnöksillä ja saniaisilla, joita hyvin sopi siirtää. Itse lava kimmelsi tuhansin värein ja vivahduksin. Sinne hän sijoitteli hempeitä lemmikkejä ja sinisilmäisiä sisyrinchium-lajeja rinnatusten. Hän istutti sinikelloja, sinisiä, valkoisia ja keltaisia orvokkeja, villejä kurjenpolvia, kardinaalikukkia, akileijoja, punertavia käärmeenkieliä, voikukkia, kirjavia koisoja ja kämmeköitä. Oli siellä myös rätvänöitä, mokkasiinikukkia, sinivuokkoja, ketunhäntiä ja kaikkia muita Limberlostin kasveja, joissa oli kukkia tai nuput lupasivat kukintaa. Joka päivä kokoelmaan lisättiin jokin uusi kappale. Tämä paikka olisi saanut kasvitieteilijän haltioihinsa.

Polun puolelle hän jätti pensaat tiheiksi, jotta ne kätkisivät hänen tarhansa, ja kulki sinne pitkin kapeaa käytävää, jonka oli Duncanin kanssa raivannut laatikkoa paikalleen pantaessa. Hän nimitti sitä "paraatikäytäväksi", vaikka koetti kaikin mokomin sitä salata. Hän laitteli maalais-istuimia muutamien puiden väliin, tasoitti maata ja peitti sen paksusti rehevällä, raskaalla, villaisella sammalella. Kaapin ympärille hän istutti elämänlankoja, punakoisoja ja villejä viiniköynnöksiä ja ohjasi niitä ylöspäin, niin että kaappi melkein peittyi niihin. Joka päivä hän istutti uusia kukkia, leikkeli tunkeilevia pensaita ja muokkaili toisia, kunnes sai niistä mieleisiään. Ylpeä hän oli majastaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka yllättävän kauniilta se tuntuisi jokaisesta, joka ei ollut nähnyt, kuinka se vähitellen valmistui.

Tänä aamuna Freckles kulki suoraan kaapilleen, avasi sen ja pisti sinne tavaransa ja päivällisruokansa. Hän istutti uuden kasvin, jonka oli löytänyt polun reunasta, otti esiin sangon siitä nurkasta, jossa sitä säilytti, nosti vettä läheisestä lammesta ja kasteli sillä sekä maton että kukat.

Sitten hän tarttui lintukirjaansa, istuutui mukavaan asentoon penkille ja tyytyväisyydestä syvään henkäisten haki esille osaston "K". Hän sivuutti "kaakurin" ja "kiurun" ja siirtyi alemmas sivua, kunnes hänen kiihkosta vapiseva sormensa pysähtyi nimeen "korppikotka".