Part 3

Oli kesäkuu, oli taivaalla, samoin Limberlostissa, ja kaikkien vastaheränneen luonnon ihanuuksien nimessä olisi pitänyt olla kesäkuu jokaisen ihmisen sydämessäkin. Mutta Freckles näytti tuikealta ja synkältä palatessaan vahtipolultaan, ja nuo tempoilevat iskut -- pom, pom -- jotka koettelivat notkahtelevaa piikkilankaa ja sähköttivät hänen tulostaan rämeellä oleskeleville turkis- ja sulkapukuisille ystäville, julistivat tänä aamuna uutista hänen tyytymättömyydestään peninkulman päähän hänen edellään.

Frecklesin erikoinen suosikki, sorea keltatakkinen, mustahihainen tiklivarpu, koiras, oli rohkeimpana kaikista istunut monena päivänä piikkilangalla, ja Freckles, jonka tuon pikku veijarin näppäryys ja koreus oli kokonaan kahlehtinut, ei lainkaan aavistanut, että häntä vedettiin nenästä. Sillä tiklivarpunen hypiskeli, keikkui ja liehui siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että kerrassaan kiinnittäisi hänen huomionsa, joten hän ei tulisi vilkaisseeksi ylös ja äkänneeksi pientä ohdakkeenhaivenista ja villasta tehtyä kehtoa, joka oli pelottavan lähellä hänen päätänsä. Hautomisen alkuaikoina tuo pieni vilkas perheenisä oli sankarillisesti tarrautunut aitaan, vaikka olikin pelosta melkein herpaantunut. Mutta kun päivä kului toisensa jälkeen ja sen vihellyksiin vastailtiin vain leikkisällä jäljittelyllä, panemalla kourallinen murusia aidanpylvään virkaa tekevän akaasian nokkaan ja ystävällisesti puhelemalla, kasvoi sen luottamus. Viime aikoina se oli Frecklesin ohikulkiessa laulanut ja pyrähdellyt, ja tämä, joka ei aavistanut, että niin lähellä hänen yläpuolellansa oli pesä ja siinä levottomasti tähystelevä pieni naaras, luuli vain olevansa tavattoman taitava houkuttelemaan lintuja puoleensa. Tänä aamuna tiklivarpunen tuskin saattoi uskoa korviaan ja piteli kiinni piikkilangasta, kunnes tavallista äkäisempi isku pani sen pyörimään ilmassa jalka koholla, samalla kun se äännähti "pst" äärettömän säikähtyneessä sävyssä.

Langoissa soi tarina, jota linnut eivät osanneet tulkita, ja Freckles oli aivan yhtä tietämätön hämmingin syistä kuin ne.

Omituinen liike pienen saksanpähkinäpuun alla veti hänen huomiotaan puoleensa. Hän pysähtyi tutkimaan asiaa. Se oli tavattoman suuri Luna-kotilo, ja perhonen oli juuri puhkaisemassa yläpäätä ponnistautuessaan valoon ja vapauteen. Freckles jäi seisomaan ja katsomaan.

"Tuossapa jokin yrittää ulos!" mutisi hän. "Voisinkohan minä siinä auttaa? Arvaanpa, että on parasta olla yrittämättä. Ellen olisi sattunut tälle kohtaa, ei tässä olisi ollut ketään auttamassa, ja ehkä minä vain tekisin vahinkoa. Se on... se on... kas vain! Sehän on juuri syntymässä!"

Freckles tuijotti ällistyneenä. Perhonen suoriutui aukosta esille ja pahasti vaappuen ja heilahdellen kapusi puunrunkoa ylös. Sitten perhonen ryömi oksan ympäri ja painautui kiinni sen alapuoleen. Sillä oli iso paksu ruumis, melkein yhtä kookas kuin hänen peukalonsa ja niin lumivalkea, ettei Freckles eläissään ollut mokomaa nähnyt. Hieno lavendelinvärinen nauha oli vedetty sen otsan poikki ja jalat olivat samaa väriä; päässä oli tuntosarvet kuten pienoiset oljenkarvaiset sulkaset, ja olkapäiltä riippuivat poimuiset kosteat siivet. Siinä jäykkänä ihmetellessään hän näki niiden laajenevan, painuvan alas, saavan väriä ja pienten soikeain merkkien alkavan näyttäytyä.

Minuutit kuluivat. Freckles katseli hellittämättä, värähtämättä. Tietämättänsä hän vapisi kiihkosta ja levottomuudesta. Nähdessään mitä oli tapahtumassa hän äänettömässä ihmetyksessä kuiskasi: "Se aikoo lentää!" Aamuaurinko lankesi perhoselle ja kuivasi perhosen sametin, ja leppoisa ilma tuuletti sen untuvia. Nopeasti kasvavat läpinäkyvät siivet alkoivat kehittyä erinomaisen hienon vihertäviksi; edessä kulkivat lavendelinkarvaiset juomut, seassa silmänmuotoisia kuvioita, joita reunustivat punaiset, ruskeat ja mustat viivat ja pitkät, kiherät rönsyntapaiset.

Freckles kuiskaili itsekseen peläten häiritsevänsä perhosta. Se ryhtyi järjestelmälliseen harjoitukseen kohotellen ja laskien hienoja siipiään niitä kuivatakseen ja saadakseen verenkierron aikaan. Freckles tajusi, että se pian kykenisi levittämään ne ja lentämään pois. Hänen kaihoinen sielunsa lennätti ilmoille ensimmäisen värähtävän parahduksensa.

"Minä en tiedä mitä se on! Voi, tahtoisinpa tietää! Kuinka minä tahtoisinkaan tietää! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista! Perhonen se ei voi olla! Se on liian iso! Voi, kunpa olisi joku selittämässä, mitä se on!"

Hän kapusi akaasiapylväälle ja tukien itseänsä piikkilankaan pisti sormensa oksaa pitkin etenevän perhosen tielle. Empimättä se kiipesi sormelle, ja hän laskeutui takaisin polulle tarkastellen perhosta läheltä. Sitten hän piti sitä varjossa ja käänteli sitä ihastellen sen kuvioita ja kauniita värejä. Kun hän lähensi perhosta oksaan, kapusi se sille yhä vielä liikutellen komeita siipiään.

"Tekisipä totisesti mieleni jäädä tähän sinun kanssasi!" sanoi hän. "Mutta vaikkapa jäisin tähän koko päiväksi, et voisi tulla hiventäkään koreammaksi kuin olet juuri nyt, enkä minä kyllin nokkelaksi sanoakseni mikä sinä olet. Mutta joku kai sen tietää. Herra McLean sanoi, että jotkut ihmiset tuntevat jokaisen lehden, linnun ja kukan Limberlostissa. Voi, hyvä Jumala, kuinka toivon, että ilmoittaisit edes, mikä tämä yksi otus on!"

Tiklivarpunen oli uskaltautunut takaisin langalle, sillä siinähän oli sen puoliso vain muutama tuuma tuon ihmisolennon pään päällä, ja hän ei totta maar saanut katsoa ylös juuri silloin, ja siksi rohkea pikku lintu istahti langalle ja piipahutti niinkuin se oli tehnyt joka päivä viikon ajan: "Hii-pii! Hii-pii!"

"Kuka tässä hiipii? Minäkö?" murisi Freckles. "Tietysti minä liikun täällä joka päivä, mutta mitä se sinuun kuuluu? Ja vaikka siinä piipittäisit joka aamu kokonaisen vuoden ajan, en sittenkään voisi kenellekään siitä kertoa. Siellä oli keltainen lintu, niin pieni ja keltainen kuin kanarialintu, ja sillä oli mustat silkkisiivet. Sen enempää en voisi kertoa. Mitä sinä täällä oikein hommaat? Onko sinulla puoliso? Mikä sinun nimesi on? 'Hiipii' -- itsehän sinä tässä hiivit kuin vahtimassa!"

Kärsimättömänä Freckles kalahutti aitaa. Säikähdyksestä parahtaen tiklivarpunen pakeni suinpäin. Pyrähtäen lensi naaraskin pesästään. Freckles vilkaisi ylös ja näki sen.

"Ahaa!" huudahti hän. "Sitäkö varten sinä oletkin täällä! Sinulla onkin eukko. Ja niin likellä päätäni, että olen ollut vähällä saada koko pesän lakilleni mitään tietämättä!"

Freckles nauroi omalle pilalleen ja kiipesi mieleltään hilpeämpänä ylös tarkastamaan sievää pientä kehtoa ja sen sisällystä. Naaras syöksähti vimmoissaan häntä kohti. "No, mitä asiaa sinulla tänne on?" kysyi hän nähdessään, ettei se ollutkaan tiklivarpusen näköinen.

"Suoriudu tiehesi täältä! Ei täällä ole sinun sikiöitäsi. Tämä on minun pikkuisen, piikkilangalla asustavan keltaisen ystäväni pesä eikä sinun ole lupa siihen kajota. Mutta... saathan sinä sentään katsella. Niinpä vainenkin, hieno se pesä on ja kauniit munat. Pysy erilläsi taikka saat tästä kepakostani!"

Freckles luisui takaisin polulle. Naaras pyyhälsi pesälle ja asettui sinne hellällä, hyväilevällä liikkeellä. Sitten keltatakki lensi pesän reunalle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Pieni lapsikin olisi selvästi käsittänyt, että pesä kuului molemmille.

"No jopa nyt jotakin!" jupisi Freckles. "Eikös se ole noiden molempien pesä! Ja koiras on keltainen ja naaras vihreä taikka sitten naaras keltainen ja koiras vihreä. Sitä minä ainakaan en tiedä enkä voi saadakaan tietoa siitä, mutta sehän on päivänselvää, että nuo molemmat ovat valmiit puolustamaan tuota pesää, ja niinpä tietenkin se kuuluu niille. Eikö se ole kummallista? Niinhän minua on puijannut koko tämän viikon sekin ruohopesä orapihlajassa tuolla linjalla. Yhtenä päivänä istuu siellä sininen lintu, ja minä ajattelen, että pesä on sen. Seuraavana päivänä siellä kyyköttää ruskea lintu, ja minä ajan sen pois, koska pesä on sinisen. Seuraavana päivänä se ruskea taas kököttää paikallaan, ja minä annan sen olla, sillä sen oma kai pesän täytyy olla, arvelen. Ja taas seuraavana päivänä siellä, totta vie, istuukin se sininen, ja minä laahaan sen tiehensä, sillä ruskeanhan se pesä on; ja nyt panen pääni pantiksi, että pesä on niiden molempien, ja minä olen vain kiusannut niitä kuin mikäkin pöhkö. Koko tomppeli olenkin, lintujen ystävä mukamas, ja niin tyhmä, etten tiedä, mitkä ovat pariskuntia, ja tietystikin ovat sininen ja ruskea pariskunta, jos kerta keltainen ja sininen ovat pari -- entäs ne punaiset linnut? En ole koskaan tullut niitä ajatelleeksi. Uros on punainen ja naaras harmaa -- ja nyt tahtoisin tietää, ovatko ne kaikki erilaisia? Mutta eivät olekaan! Tietysti ne eivät ole. Kaikkihan nuo närhit ovat sinisiä ja kaikki varikset mustia."

Frecklesin tyytymättömyys paisui, niin että hän oikein puhkui kiukusta. Hän marssi pitkin polkua synkeän näköisenä ja äkeästi takoen piikkilankaa. Peipposten pesän kohdalla hän poikkesi pois linjalta ja silmäsi orapihlajaa. Siellä ei ollut ketään hautomassa. Hän painautui lähemmäs, päästäkseen kurkistamaan noita lumivalkeita pilkuttomia pikku munia, jotka olivat hänestä olleet niin kauniita, ja hänen rapistellessaan kurkotti sieltä neljä pienoista päätä suut ammollaan ja nälästä piipittäen. Freckles vetäytyi syrjään. Pesän reunalle laskeutui ruskea lintu ja tukki yhden kidan vihreällä koukeroisella madolla, ja pari minuuttia myöhemmin täytti sininen lintu toisen kidan jollakin valkealla. Nyt oli asia selvä. Sininen ja ruskea olivat pariskuntia. Taaskin Freckles toisti: "Kuinka tahtoisinkaan tietää!"

Käärmejoen yli vievän sillan tienoilla laakso avartui, puut seisoivat harvassa, ja raitoja, kaisloja, saraheinää ja loistavan valkoisia kukkia kasvoi viljalti. Täällä laiskat, isot, mustat vesikäärmeet, joista joki on nimensä saanut, paistattelivat päivää pensaissa, villihanhet ja uikut räkättivät, kurjet ja haikarat kalastivat ja myskirotat kaivoivat rantaäyrääseen omituisia luikertelevia käytäviään. Se oli aina erinomaisen hupaisa paikka, ja Freckles seisoskeli mielellään sillalla, tarkaten nevan ja veden väkeä. Hän toimitti myöskin tärkeitä asioita villien kukkasten ja sulotuoksuisen ruohon kanssa. Ilokseen hän niinikään polskien saapasti kummallakin puolen siltaa matalain lammikoiden halki.

Ja missä joki painui suolle, siinä oli harvinaisen kaunis paikka. Vesi levisi tummissa, sammalreunaisissa, vihreissä lietteissä. Kokonaiset aukeamat kasvoi täällä vesikasveja ja liljoja, kohottaen leveitä, vankkoja, heleänvihreitä lehtiään. Ei missään muualla Limberlostissa saanut kuulla senkaltaista sammakkokuoroa kuin joen suulla. Rummutus ja piipitys kaikui loppumattomana orkesterimusiikkina, ja koko kesän mittaan sitä säesti täysinäinen kuoro.

Verkalleen Freckles vaelsi polkua, joka sillalta johti linjalle. Sillä ainoalla paikalla hän saattoi hellittää valppauttansa. Ei pahinkaan hirrenvaras, mikä koskaan oli täällä liikkunut, olisi tohtinut pyrkiä rämeelle joensuulta päin veden takia, kun siinä ei ollut suojaa ympäröivistä puista. Hän taivutteli rehevää ruohoa sauvallaan ja ajatteli, kuinka varjoisaa olisi rämeen tiheämmissä osissa. Silloin hän äkkiä hypähti syrjään; sauva halkaisi suhahtaen ilmaa, ja hän astahti askeleen taapäin.

Kirkkaalta taivaalta tuli ensinnä hänen kasvojensa tasalle, sitten liidellen, kieppuen ja pyörien kiiltävä, välkehtivä musta sulka, kunnes painui polulle hänen eteensä. Kun se kosketti maahan, sieppasi Freckles sen heti käteensä ja katsahti ylös taivaalle. Ei ollut minkäänkokoista puuta koko tällä avaralla aukeamalla. Ei tuulta, joka olisi voinut tuon sulan tuoda. Kirkkaalta taivaalta se oli pudonnut, eikä Freckles, joka kiihkeästi pälyili ylös kesäkuun taivaalle, missä jokunen harva pilvenhattara verkalleen liiteli korkealla eetterimeressä, osannut arvailla tai uneksiakaan, että siellä kiikkuisi joku lintu jäätyneen pilkun lailla. Hämillään hän käänteli isoa sulkaa ja loi kummastuneen katseen taas yläilmoja kohti.

"Sulka pudonnut taivaasta!" kuiskasi hän hartaasti. "Onko pyhillä enkeleillä siipisato? Mutta ei; jos niin olisi, olisihan tämä valkoinen. Kenties eivät kaikki enkelit olekaan valkeita. Mitäs jos Jumalan enkelit ovatkin valkeita ja paholaisen mustia? Mutta eipä mustalla enkelillä ole mitään tekemistä tuolla ylhäällä. Ehkä joku musta enkeliparka on niin väsynyt rangaistukseensa, että on hiipimässä taivaan porteille ja siellä lyö siivillään koettaen saada Luojaa kuulemaan rukoustaan."

Yhä uudelleen Freckles tarkasteli taivasta, mutta ei vastaukseksi nähnyt mitään kultaisen portin hohdetta eikä lintua siellä purjehtimassa; sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa ja kummeksien käänneskeli sulkaa. Se oli siipisulka, kahdeksantoista tuumaa pitkä, paksuhöytyinen, alapuolelta harmaa, muuttuen pikimustaksi yläosassaan, ja auringonsäteitten sillä karkeloidessa se välkehti milloin viheriältä, milloin pronssinkarvaiselta. Taas hän sai niin paljon päänvaivaa, että askeleet hiljenivät ja sydäntä kirveli.

"Mistä se tuli? Mitä se on? Voi, kuinka minä tahtoisin tietää!" toisteli hän hypistellen ja tutkistellen sulkaa, melkeinpä mitään näkemättä, kun oli niin mietteissään.

Hänen edessään aukeni laaja, viheriä hete, täynnä lahoavia pölkkyjä ja lehtiä, reunoilla siroja saniaisia ja ruohoja, joista keiholehti nosti kermankarvaista, vesihyasintti sinisiä ja häpy kannus hennon kellertäviä kärkiään. Kun hän nojautui eteenpäin, sormeillen sulkaa ja tuijottaen ensin siihen ja sitten hetteen syvyyksiin, toisti hän vielä kerran vanhan kysymyksensä: "Mitähän se lienee?"

Suoraan häntä vastapäätä istua kyyhötti iso viheriä härkäsammakko, jonka rinta läpätti ja silmät räpyttivät, vanhan vettä tiukkuvan puunrungon sammalistossa, nosti päätään ja haukahti vastaukseksi: "Hae pois! Hae pois!"

"Mi-mitä se oli?" änkytti Freckles melkein liian ällistyneenä, voidakseen puhua. "Minä -- minä tiedän, että olet vain härkäsammakko, mutta lempsatti olkoon, sehän kuulosti kuin puheelta. Etkö olisi ystävällinen ja sanoisi uudestaan?"

Sammakko hieroi itseään tyytyväisenä liejussa. Sitten se äkkiä korotti äänensä, ja kuin komentavana rumpalin pärrytyksenä kajahti taas käsky: "Hae pois! Hae pois! Hae pois!"

Freckles oli saanut vastauksen. Jokin tuntui napsahtaneen hänen aivoissaan. Hänen silmissään välähti. Sitten hänen järkensä kirkastui. Hänen päänsä kohosi uudella tavalla, olkapäät levisivät ja selkä oikeni. Sieluntuska oli ohi. Hänen sielunsa liiteli vapaana. Freckles oli saanut takaisin esikoisoikeutensa.

"Jumalan nimessä, sen teenkin!" Hän lausui tämän valan niin pontevasti, että pöytäkirjaa pitävä enkeli värähtämättä merkitsi sen rukousten sarekkeeseen.

Freckles pani hattunsa eräälle niistä akaasiapylväistä, joita käytettiin puiden välillä lankaa kannattamaan, ja kiinnitti sulan varmasti sen nauhaan. Sitten hän läksi marssimaan linjaa pitkin, puhuen itsekseen, kuten niiden aina on tapa, jotka pitkiä aikoja työskentelevät yksikseen.

"Mikä hupsu olenkaan ollut!" mutisi hän. "Sehän minun luonnollisestikin on tekeminen. Sitä ei kukaan muu tehne minun puolestani. Tietysti minä voin. Miksi muuten olisin mies? Jos olisin joku rämeen nelijalkainen, niin kenties en voisi; mutta mies voi tehdä mitä tahtoo, jos hänessä vain on uskallusta tarttua lujasti kiinni työhön, kuten McLean sanoo, ja nyt olen selvillä siitä, mitä tulee tehdä. Hän sanoi myös, että on ihmisiä, jotka tuntevat kaikki, mitä rämeessä on. Tietysti he ovat kirjoittaneet kirjoja. En ole eläissäni ostanut kirjaa tahi muutakaan minkään arvoista. Voi, kuinka olenkaan iloinen, kun en ole hurvitellut rahojani! Varmaankin minulla on niin paljon, että muutaman saan. Katsotaanpa."

Freckles istuutui puunrungolle, otti esille kynän ja muistikirjan ja teki laskelman eräälle loppusivulle. Hän oli pitänyt vahtia polullansa kymmenen kuukautta. Palkka oli kolmekymmentä dollaria kuussa, ja asunto maksoi kahdeksan. Siten jäi jälelle kaksikolmatta dollaria kuukausittain, eivätkä vaatteet olleet maksaneet kahtakaan dollaria. Ainakin kaksi sataa dollaria oli siis pankissa. Hän hengähti syvään tyytyväisyydestä ja hymyili autuaallisena taivasta kohti.

"Minun pitää saada kirja kaikista linnuista, puista, kukista, perhosista ja -- totta vie, sammakoistakin -- vaikka siihen menisi viimeinen pennikin!" vakuutti hän itsekseen.

Hän pisti taskuunsa muistikirjan, joka oli hänen rakkain omaisuutensa, otti keppinsä ja läksi taas pitkin polkua. Tasaiset lyönnit -- pom! pom! -- ja iloinen, hilpeä vihellys kantoivat kauas hänen edelleen sanomaa, että Freckles oli jälleen oma itsensä.

Hän pisti nopeaksi käynniksi, sillä hän oli menettänyt aikaa sinä aamuna, ja kääntyessään viime kulmauksessa hän miltei juoksi. Isäntä saattoi hyvinkin olla siellä jokaviikkoisella katsastusmatkallaan.

Liidellen laadellen sinne tänne suon ruohiston yläpuolella tuli iso musta varjo pyyhältäen niin läheltä hänen editsensä, että hän toistamiseen tänä aamuna hätkähti ja hypähti syrjään. Hän oli nähnyt joitakuita rämeen pöllöjä ja haukkoja, joita luuli voitavan pitää isoina lintuina, mutta ei milloinkaan tämänkaltaista, sillä kuusi jalkaa oli sen isojen, kiiltäväin siipien väliä. Sen vankat jalat näkyivät höyhenten sekaan vedettyinä. Päivä välkehti sen terävällä käyrällä nokalla. Sen silmät hehkuivat, heijastivat valoa ja tuntuivat voivan lävistää maan hänen jalkainsa juurella. Se ei välittänyt Frecklesistä enempää kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollut, sillä se laskeutui matalaan puuhun ja sekuntia myöhemmin hypähti kömpelösti salamanpirstoman jalavan rungolle, käänsi hänelle selkänsä ja kohotti etsivät silmänsä sinitaivaalle.

Freckles vilkaisi sinne ja ehti nähdä toisen varjon liitävän ruohoa pitkin, ja toinen lintu, hieman vähäisempi eikä aivan yhtä kiiltävä päivänpaisteessa, purjehti verkalleen alas ja laskeutui ensimmäisen viereen. Ilmeisesti ne olivat pariskunta, sillä hullunkurisesti putkahtaen levitti ensintullut pronssisiipensä, siirtyi vastasaapuneen luo ja kömpelön hellästi pukkasi sitä kylkeen. Sitten se keikaillen vetäytyi syrjemmälle ja vilkuili lemmekkäästi kumppaniin, nosti päätänsä ja paapersi toisesta moniaan askeleen päähän, kompuroi kankeasti takaisin ja iski sellaisen paukahtavan suudelman mielitiettynsä noukalle, että Freckles ratkesi äänekkääseen nauruun, mutta samalla painoi käden suulleen sitä hillitäkseen.

Armastelija painui kokoon ja siirtyi askeleen pari sivulle. Hän levitti siipensä ja löyhytti niillä hitaasti ja tasaisesti, ikäänkuin toimittaakseen viileyttä lumoojattarellensa, ja sitäpä hän tosiaan tekikin. Sitten valtasi hänet vastustamaton hellyyden puuska, ja hän köpitti hyökkäämään kerran vielä, nyt suoraan edestä. Hän käänteli päätänsä puolelta toiselle jäykin nytkähdyksin ja samaan tapaan pukkaili toveria siipiin ja päähän ja muikisti niin herttaisesti, että hänen tosiaan olisi pitänyt olla vastustamaton. Mutta kumppani vain haukotteli ja kylmäkiskoisena vetäytyi loitommas. Freckles kohotti kättään, veti sulan hatustaan ja luoden siitä katseensa lintuihin nyökkäsi varmuuden saaneena.

"Vai te veijarit sitä olettekin mustia enkeleitäni! Eipä ihme, ettette päässeet sisälle. Mutta takaanpa, että olitte jo lähempänä kuin mikään muu lintu. Te lennätte korkeammalle kuin voin nähdä. Oletteko katsoneet Limberlostin oivalliseksi paikaksi ja tulleet sitä koettamaan? Hyvä, saatte ruveta kanasikseni, jos haluatte, mutta häikäilemättömiä te vastatulleiksi olette, kissa vieköön. Miksi ette pidä pyssynä tätä kepakkoa ja puikki peninkulman päähän?"

Freckles purskahti hillittömään nauruun, sillä rakastunut lintu oli perin kiihkeä lempimään, mutta puoliso oli ilmeisesti pahalla tuulella. Kun uros läheni liian rajuna, sieppasi se siltä melkoisen höyhentupsun, jolloin toinen loikkaili taaksepäin vaappuen ja hoippuen, niin että poika saattoi kuvitella, mitä lienee tapahtunut yläilmoissa, kun sieltä tipahti sulka hänen polullensa.

"Yksi piste rouvalle! Tässä minä olen erotuomarina!" tarjosi Freckles palvelustaan.

Mitä ihastuttavin elkein, puoliksi levitetyin siivin ja syviä kurkkuääniä korahutellen koiras lähestyi uudelleen. Äkkiä se lensi koholle, mutta naaras vain kylmäverisesti siirsihe eteenpäin oksalla, luikahti sievästi sen alitse ja purjehti hitaasti Limberlostin sisäosia kohti. Toinen malttoi mielensä ja kummissaan katseli lentäjän menoa.

Freckles riensi pitkin metsälinjaa täristen naurusta. Lähetessään aukeamalle viepää polkua ja nähdessään isännän liikkumatta istuvan tammansa selässä, joka oli hänen sydämensä ylpeys, pyyhälsi poika juoksuun.

"Voi, herra McLean!" huudahti hän. "Toivon, ettei teidän ole tarvinnut odottaa ylen kauan. Ja aurinkokin on niin kuuma! Olen ollut niin hidas tänä aamuna. Olisin saattanut käydä kiivaammin, mutta oli niin monta asiaa minua pidättämässä enkä tiennyt, että olitte täällä. Tästä puoleen minä riennän. Ei koskaan ennen minun ole tarvinnut pyytää anteeksi. Aitaan ei ole kajottu, eikä näy mitään merkkiä, että jokin olisi epäkunnossa, mutta muut asiat myöhästyttivät minua."

McLean hymyili pojalle ja huomasi heti hänen muuttuneen. Tämä verevä läähättävä puhelias poika ei ollut sama olento, joka epätoivoisena ja katkerana oli turvautunut hänen puoleensa. Hän katseli kummeksien, kuinka Freckles kuivasi hikeä otsaltaan ja purskahti nauruun. Unohtaen tavanomaisen pidättyväisyytensä isännän seurassa hän päästi hillityn poikamaisuutensa valloilleen. Tarinansa hän kertoi niin kaunopuheisesti, että se oli isännälle kerrassaan yllätys, ja puheli niin innokkaasti, että McLean ei kääntänyt silmiä hänestä eikä liikahtanut satulassa, ennenkuin poika kuvasi omituista rakastunutta lintua; silloin isäntä äkkiä kumartui satulankaaren ylitse ja nauroi pojan mukana.

Freckles höysti juttuansa somilla arvosteluilla ja iiriläisten sukkeluuksilla ja oivallisilla kompasanoilla, mikä teki sen erittäin huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se oli hänen ensimmäinen yrityksensä kuvailevan kertomisen alalla. Paljastaen siinä synnynnäiset lahjansa pääpiirteitten keksimisessä, luonnontieteilijän innostuksen Limberlostin ihmeisiin ja pursuavan ilonsa vastalöytämänsä onnen johdosta hän sai McLeanin suorastaan näkemään perhosen ponnistelut ja sen vastamaalatut siivet, eriväriset sievät koreat lintupariskunnat, selvän ilman halki leijailevan sulan, sammakon läpättävän kaulan ja räpyttelevät silmät, mutta hänen kertomuksensa ison linnun kosiohommista pani isännän nauramaan makeammin kuin vuosikausiin.

"Ne ovat jälleen keskellä rämettä", sanoi Freckles. "Luuletteko, että ne saa millään tavalla jäämään kanojeni joukkoon? Jos ne jäävät, niin saanpa niistä merkillisimpiä otuksia, mitä minulla on; muuten olen nyt saamassa joitakuita aivan erinomaisia kasvatteja. Tuolla joensuulla on muuan uusi laji, joka käyttää siipiään jalkoina ja kävelee nelin kontin. Se liikkuu kuin puimakone. Ja siellä on toinen laji, joka ulottuu vyötäisilleni, nokka jalan mittainen, kaula kaksikin jalkaa, mutta ei ranteeni vahvuinen, ja väriltään perin hieno. Se on jotakuinkin harmaansininen, seassa mustia, valkeita ja ruskeita pilkkuja. Sen ääni on sellainen, että jos se asettuisi puun viereen ja huutaisi sitä kohti muutamia kertoja, voisi se sahata sen kerrassaan poikki. Eiköhän vain olisi kelpo aate koettaa sitä teidän työpaikallanne, sir."

McLean naurahti. "Ne ovat varmaankin sinihaikaroita, Freckles", sanoi hän. "Ja uskomattomalta kuuluu, mutta kuvaamasi isot mustat linnut viittaavat oikeaan mustaan korppikotkaan. Ne ovat kylläkin yleisiä etelässä. Olen nähnyt niitä joukoittain Georgian metsäkämpillä, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan niistä näin kaukana pohjoisessa. Varmaankin ne ovat eksyneet. Sinä kuvasit tarkasti lähintä vastinettamme eräälle lajille näitä lintuja, joita Euroopassa sanotaan Faraon kanoiksi, mutta jos ne ovat tulleet Limberlostiin, saavat ne heittää Faraon ja ruveta Frecklesin kanoiksi, niinkuin muutkin linnut, vai mitä? Vai ovatko ne liian eriskummaisia tai rumia sinua huvittaakseen?"