Part 21

"Te sanoitte kerran vahtipolulla ja taaskin uudestaan, kun luultiin minun olevan kuolemaisillani, että rakastatte minua. Muuttaako se, mitä minulle on sattunut, millään tavalla tunteitanne minua kohtaan.?"

"Eihän toki", vastasi McLean. "Kuinka se olisi mahdollista? Ei mikään saisi minua rakastamaan sinua enemmän etkä sinä voi koskaan tehdä mitään, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän."

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti Freckles. "Rientäkää ilmoittamaan äidillenne, että minä tulen. Heti kun pääsen jalkeille, minä vien sormuksen keijulleni ja sitten lähden Suurille Putouksille ja aloitan juuri niinkuin olette suunnitellut, sillä eroituksella vain, että voin itse maksaa puolestani. Kun olen saanut kyllin oppia, lähdemme kaikki -- keiju ja hänen isänsä, Lintunainen, te ja minä -- kaikki lähdemme yhdessä katsomaan maatilaani ja sukulaisiani ja teemme sen kiertoretken. Kun sitten palaamme, lisäämme nimen O'More puutavarayhtiöön ja panemme työt hurisemaan! -- Hyväinen aika, sir! Älkäähän toki! No, herra McLean, rakas isäntä, rakas isä, älkäähän nyt! Mikä nyt on?"

"Ei mikään, ei mikään!" jyrisi McLeanin syvä basso, "ei yhtään mikään!"

Hän kääntyi äkkiä poispäin ja riensi akkunan ääreen.

"Täältähän on mainion komea näky", sanoi hän. "Järvi on ihana tänä aamuna. Ei ihme, että chicagolaiset ovat niin kopeita kaupunkinsa asemasta sen rannalla. Mutta Freckles, mitähän loordi O'More siitä sanoo?"

"En tiedä", vastasi Freckles. "Se koskee minuun kovasti, jos hän siitä pahastuu, sillä hän on ollut niin hyvä minua kohtaan, ja lady Alice on lähinnä keijua. Setäni kautta olen tullut tuntemaan verenvoimalla kuuluvani omaan rotuuni. Ja tätini on tuntikausia kertonut minulle isästä ja äidistä ja isoäidistä. Hän on tehnyt heidät kaikki niin todellisiksi, että voin vaatia heidät itselleni ja tuntea heidän olevan minun omiani. Olen tosiaan pahoillani, jos minun täytyy tehdä vastoin heidän mieltään, mutta sitä ei voi auttaa.

"Minä iloitsen, että saan nähdä Irlannin, ja erikoisesti odotan iloa nähdessäni oman pikku kansani, mutta koskaan en aio viipyä siellä kauan. Koko sydämeni kuuluu keijulle, ja Limberlost kutsuu joka hetki. Te ajattelette ehkä, että tästä akkunasta katsellessani näen kaunista vettä. Eikö niin? Mutta sitäpä minä en tee."

"Minä näen pehmeitä, verkkaisia pilviä uiskentelemassa taivaan sinimeressä, isojen mustain kanasteni liitelevän siellä korkeudessa ja mustan sulan liukuvan maahan. Minä näen mahtavia puita, huojuvia köynnöksiä, kirkkaita kukkasia ja aina suuria joukkoja villejä ruusuja, ja niiden seasta pilkistävät armaani villiruusun kaltaiset kasvot. Minä näen notkon ruohon aaltoilevan, tunnen kukkasten tuoksua ja rämeen kostean maan lemua, ja samalla kuulen lintujeni laulavan, oravaini narskuttavan, kalkkarokäärmeitten sähisevän ja Wessnerin tai Mustan Jaakon hiipivän lähelle, ja olkoon tuo semmoista, mitä rakastin tai mitä pelkäsin, mutta kaikki se kuuluu yhteen.

"Koko sydämeni kuuluu salokeijulle, ja koko rakkauteni on hänen, ja hän ja Limberlost ovat niin yhtyneet sielussani, etten milloinkaan voi niitä eroittaa. Kun katselen häntä, näen sinisen taivaan, auringon pilkahtavan lehtien lomitse ja vaalean- ja tummanpunaisia kukkia; ja katsellessani Limberlostia näen rusoittavat kasvot, sinisilmäiset, kultakutriset, punahuuliset, ja se on totinen tosi, sir, että ne sekaantuvat toisiinsa, kunnes ovat ihan yhtä.

"Pelkään kyllä, että tämä loukkaa joitakuita, mutta sentäänkin tunnen, että voin saada rakkaat omaiseni sen ymmärtämään, niin että mielellään sallivat minun palata tänne. Lähettäkää lady O'More panemaan nämä Jumalan luomat kukkaset noiden ansarikoristeitten tilalle ja leikatkaa side auki tuosta pikku kääröstä, jonka keiju minulle lähetti."

Kun Freckles nosti käärön koholle, kimaltelivat Limberlostin valot hänen sormessaan olevasta smaragdista. Päällykseen oli kirjoitettu: "Limberlostin vartijalle." Ja sisällä oli suuri kiherä, välkehtivän musta sulka.