Part 20

"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."

Hän pisti paperin nuorukaisen käteen ja silitti hänen hiuksiaan.

"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte. Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."

Freckles tarttui hänen hameeseensa, kun hän kääntyi pois.

"Minä lupaan nukkua viiden minuutin päästä", sanoi hän, "jos toimitatte vielä erään asian puolestani. Kutsukaa tänne isänne! Voi, lähettäkää heti sana hänelle! Kuinka jaksankaan odottaa, kunnes hän saapuu!"

Hetkisen keiju seisoi häntä silmäillen. Sitten läikähti tumma puna hänen suloisille kasvoilleen. Leuka alkoi hermostuneesti vavahdella, ja kyyneliä kihosi silmiin. Kädet puristuivat rinnalle, ikäänkuin hän olisi tukehtumaisillaan. Yhä tiukemmaksi kävi Frecklesin ote, kunnes hän veti tytön viereensä. Sitten Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänen kasvonsa patjalle.

"Älkää itkekö, keijukaiseni! Älkää Herran tähden!" rukoili hän. "Minä en voi sitä kestää. Teidän täytyy sanoa minulle miksi..."

Tyttö ravisti päätänsä.

"Se ei ole oikein, keiju", sanoi Freckles. "Te saitte minut puhumaan, kun se teki yhtä kipeää kuin jos olisi sydämen riistänyt rinnastani. Ja te tahdoitte tehdä minulle kaikesta taivaan -- niin juuri, taivaan eikä mitään muuta. Jos nyt olen niin paljon merkitsevämpi kuin tunti sitten, niin voin kukaties keksiä keinon, kuinka tästä selvitään. Tahdottehan sanoa minulle, miksi itkette?" puheli hän hyväilevästi ja painoi poskensa tytön hiuksia vasten.

Mutta tyttö pudisti taas päätänsä. Freckles ponnisti aivojaan tarmokkaaseen ajatustyöhön.

"Ehkä osaan arvata", kuiskasi hän. "Annatteko minun koettaa kolme kertaa?"

Suostumus tuli mahdollisimman heikosti.

"Te ette tahtonut, että saisin tietää nimeni", arvasi Freckles.

Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.

"Tahdoinpa niinkin!" kivahti hän.

"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."

"Tahdoinpa sitäkin!" huudahti tyttö. "Enkö lähtenyt itse, ihan yksinäni, kaupunkiin, ja itsehän minä keksin heidät, vaikka olin pelosta kuolla!"

"Sanoo kaksi", laski Freckles. "Te ette tahtonut, että maailman kaunein tyttö sanoisi minulle..."

Nyt painuivat tytön kasvot ja hän veti syvän huokauksen. Vielä tiukemmin kiertyi käsivarsi hänen ympärilleen, ja Frecklesin kasvoissa kuvastui erilaisia mielenliikutuksia. Häntä oli niin huumannut ja hämmentänyt tuo ihme, joka oli tuonut päivänvaloon hänen nimensä ja sukunsa, ettei häneltä liiennyt voimia monimutkaiseen sieluntoimintaan. Vaikka hänelle oli niin perin tärkeätä, että hän viimeinkin sai tietää nimensä ja kunniallisen syntyperänsä -- jollaista tietoa vailla elämä oli ikuista onnettomuutta ja taakkaa -- jyskytti hänen sydämessään ja takoi hänen ohimoitaan toinen asia, jota hän ei kyennyt edes ilmaisemaan, että näet keiju oli sanonut rakastavansa häntä silloinkin, kun hän oli nimetön ja mahdollisesti häpeässä syntynyt. Hän ei osannut keksiä sanaakaan, millä olisi julistanut, kuinka haltioissaan hänen sydämensä siitä oli. Mutta jos keiju katui sitä -- jos hän oli tehnyt sen säälistä hänen tilaansa kohtaan tahi siksi, että tunsi olevansa vastuussa, jos hän sittenkin kuolisi, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi tehtävä. Ei hän olisi sitä tehnyt McLeanin vuoksi, ei Lintunaisen, ei Duncanien -- mutta keijun takia -- jos se saisi hänet onnelliseksi -- hän tekisi mitä tahansa.

"Keiju", kuiskasi Freckles painaen huuliaan hänen hiuksiansa vasten, "te ette ole lukenut historiaa oikein hyvin tai sitten olette unohtanut".

"Mitä unohtanut?" nyyhkytti tyttö.

"Unohtanut, mitä puhuttiin todellisesta ritarista", kuiskasi nuorukainen hellästi. "Ettekö tiedä, että jos sattui jotakin, mikä teki hänen naisensa surulliseksi, oikea ritari yksinkertaisesti ei voinut sitä muistella? Keijukaiseni, armas pikku salokeiju, kuulkaa minua. Oli kerran ilta polulla, juhlallinen, valkoinen yö, jollaista ei koskaan ole ollut ennen eikä jälkeen, kun rakas isäntäni syleili minua ja sanoi rakastavansa minua; mutta jos te olette pahoillanne, jollette tahdo mitään sellaista, niin minä en myöskään muistele, että kukaan muu on samaa puhunut -- en ikinä muistele."

Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi syvälle Frecklesin rehellisiin harmaisiin silmiin, jotka kiinteästi kohtasivat hänen omansa; mutta niiden tuska oli säälittävä.

"Tarkoitatteko", kysyi tyttö, "että tahdotte unohtaa, kuinka muuan nenäkäs, julkea tyttö ilmaisi teille, vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt, että hän" -- tyttö empi hetkisen, mutta nielaisi sitten häpeän ja jatkoi rohkeasti -- "että hän rakasti teitä?"

"Juuri niin!" vakuutti Freckles. "Minä en muista mitään sentapaista!"

Mutta kaikki laululinnut hänen rinnassaan liversivät tuota pientä sivulausetta: "vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt".

"Mutta teidän täytyy muistaa", sanoi tyttö. "Te elätte kenties vanhaksi mieheksi, ja silloin te muistatte."

"Enkä muista!" huudahti Freckles. "Miksi te niin luulette?"

"Ettekö edes _näytä_ siltä, että muistaisitte?"

"En ikinä!" väitti toinen itsepintaisesti. "Sen vannon, jos vaaditte. Ellette olisi liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa loppuun asti, niin huomaisitte kyllä, että minä en voi -- että suorastaan en voi. Mieluummin luopuisin kerrassaan kaikesta ja yksin siirtyisin ikuisuuteen, näkemättä ainoaakaan olentoa suvustani tahi kodistani tai kuulematta kenenkään mainitsevan minua sillä nimellä, joka minulle syntymästäni kuuluu, kuin muistaisin mitään, mikä loukkaisi teitä, keijukaiseni. Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää, että se on minulle mahdotonta."

Tytön kyynelten kostuttamat kasvot kirkastuivat huikaisevan kauneiksi. Pieni, puoleksi hermostunut nauruntirskahdus purkautui hänen sydämestään huulille.

"Voi, Freckles, antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän. "Minä olen kokenut niin paljon että tuskin olen oma itseni, sillä enhän muuten tässä kiusaisi teitä, vaikka teidän täytyy saada nukkua. Tietysti te ette sitä voisi! Tiesinhän sen koko ajan! Olin vain niin peloissani, että unohdin, millainen te olette. Te olette liian hyvä ritari sellaista muistaaksenne. Tietysti niin. Ja kun te ette sitä muista, silloinhan asia on aivan kuin ei sitä olisi sattunutkaan. Olin melkein menehtyä, kun olin mielestäni tärvellyt kaikki, mutta nythän kaikki on kunnossa. Nyt te voitte elää ja toimia kuten muutkin miehet, ja minä ehkä saan kukkia ja kirjeitä, ja sitten tulee mielitiettyni, ja kun te olette varma, no, silloin te voitte sanoa minulle yhtä ja toista. Eikö niin? Voi, Freckles, minä olen niin iloinen, niin onnellinen! Se on niin kaunista, kun ette sitä muista, Freckles, niin erinomaisen suloista, eikä ole kumma, että sellaisena teitä rakastan. Olisi ihme, ellen rakastaisi. Voi, minä tahtoisin tietää, kuinka milloinkaan saan teidät ymmärtämään, kuinka suuresti teitä rakastan."

Päänalusineen päivineen hän puristi nuorukaista pitkän hetken rintaansa vasten ja sitten katosi.

Perin hämmästyneenä Freckles jäi paikoilleen makaamaan. Viimein hänen huikaistut silmänsä alkoivat etsiä ympäri huonetta jotakin ihmisolentoa, johon voisi vedota; sitten hän keksi äitinsä muotokuvan ja otti sen katseltavakseen.

"Voi, rakas pikku äitini, kuulitko sitä?" läähätti hän. "Kuulitko sitä? Sano minulle, elänkö minä vai olenko kuollut ja onko taivas juuri nyt auennut minulle? Kuulitko sitä?"

Hän ravisti puitteita kärsimättömänä, kun ei vastausta kuulunut.

"Sinä olet vain maalattu kuva", sanoi hän vihdoin, "et tietysti osaa puhua, mutta sinun sielusi täytyy olla jossakin, ja varmasti sinä tällä hetkellä olet kyllin lähellä voidaksesi kuulla. Sano minulle, kuulitko sitä? Minä en milloinkaan voi siitä puhua yhdellekään elävälle olennolle, mutta sinulle, armas pikku äitini, joka annoit henkesi minun puolestani, sinulle minä aina voin siitä puhua. Joka päivä me aiomme siitä puhella ja koettaa ymmärtää tätä ihmettä. Sano minulle, ovatko kaikki naiset sellaisia? Olitko sinä sellainen kuin salokeiju? Jos olit, niin silloin minä ymmärrän, miksi isäni seurasi sinua valtameren poikki ja meni kanssasi tuleen."

20. luku.

FRECKLES PALAA LIMBERLOSTIIN, JA LOORDI O'MORE PURJEHTII IRLANTIIN ILMAN HÄNTÄ.

Frecklesin ääni häipyi, hänen silmänsä menivät umpeen, ja pää vaipui patjalle uupumuksesta. Myöhemmin päivällä hän vaati luoksensa loordi ja lady O'Moren, mutta pyörtyi nähdessään toisen miehen niin kerrassaan itsensä näköiseksi ja sai sillä kaikki ystävänsä pahasti säikähtämään.

Seuraavana aamuna saapui liikemies, sydän täynnä rauhattomuutta, siihen keskusteluun, jota Freckles kaipasi. Hänen pelkoonsa ei ollut syytä. Freckles olikin kunnon mies ja suorasukainen.

"Onko teille kerrottu, mitä minulle on tapahtunut?" kysyi hän odottamatta edes tervehdystä.

"On kyllä" vastasi tytön isä.

"Luuletteko saaneenne kaikesta niin paljon selvää, että ymmärrätte asian laidan?"

Frecklesin vakaviin silmiin katsellen liikemies vastasi lyhyesti: "Luulen saaneeni, herra O'More."

Ensi kertaa Freckles nyt kuuli nimensä vieraan huulilta. Sekunnin verran hän makasi puolihuumaantuneena, sitten tulvivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän ojensi kätensä. Tytön isä ymmärsi, tarttui siihen ja puristi sitä lujasti ja tarmokkaasti.

"Terence, poikani", sanoi hän, "antakaa minun puhua. Tulin tänne siinä uskossa, että te aiotte pyytää minulta ainoata lastani. Jos hän joskus tapaa miehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, niin en tahtoisi sen ajan tullessa katsoa sitä avioliittoa kaiken rakkaimpani menettämiseksi, vaan soisin, että silloin saan vävyn, jota voin rakastaa kuin omaa poikaani ja joka voi ottaa hoitaakseen hänen hyväkseen liikettäni, kun itse vetäydyn syrjään. Jännittäkää kaikki tarmonne, jotta pian paranisitte, ja tästä hetkestä saatte pitää tyttäreni ja minun kotiani omananne."

"Ettehän vain unohda tätä?"

Freckles kohotti oikeata käsivarttansa.

"Terence, se surettaa minua enemmän kuin sanoilla voin ilmaista", sanoi liikemies. "Se on hitonmoinen vahinko. Mutta jos minun pitäisi valita, annanko kaikkein kalleimpani maan päällä toiskätiselle miehelle vai jollekin meidän päiviemme siveettömistä tuhlareista, jotka eivät muuta tee kuin juopottelevat ja pelaavat ja joiden ydin on mätä, niin minä valitsen teidät, ja tyttäreni näyttää tekevän samoin. Käyttäkää parhaimmalla tavalla oikean käsivartenne jäännöstä älkääkä milloinkaan enää mainitko tai surko, että se on viallinen. Hyvästi, sir!"

"Hetkinen vielä", sanoi Freckles. "Eilen tyttärenne kertoi, että minulle oli tulossa rahaa kahdelta taholta. Hän sanoi, että isoäitini oli testamentannut isälleni kaiken omaisuutensa ja talonsa, kun tiesi, että isoisä aikoi jättää hänet perinnöttömäksi, ja että setäni oli säilyttänyt minua varten sen, mikä oli isäni osuus isoisän omaisuudesta.

"Mitä tahansa isoäitini jätti isälleni, sen minä otan, sillä isoäiti rakasti häntä ja tahtoi sen hänelle antaa. Sen hän itse oli saanut periä isältään, ja hänellä oli oikeus antaa se kenelle tahtoi. Mutta minä en tahdo periä mitään siltä mieheltä, joka tahallaan antoi isäni ja äitini kärsiä vilua ja nähdä nälkää ja epätoivossaan palaa liekkeihin, kun aivan pieni ropokin olisi tehnyt elämän heille niin kauniiksi ja pelastanut minut tästä ruumiinvammasta -- minä en kajoa niihin rahoihin, jotka hän riisti minulta tietäessään minun olevan elossa, hänen omaa lihaansa ja vertansa, muukalaisten armoilla, niistä en huoli, vaikka paleltuisin, nälkään nääntyisin tai elävältä palaisin. Jos minulla ei ole riittävästi ilman niitä rahoja ja jollen voi kylliksi ansaita pitääkseni huolta keijusta..."

"Nyt ei puhuta rahoista!" keskeytti hänet liikemies. "Me emme kaipaa sellaisia verirahoja. Meillä on ihan riittävästi ilmankin. Jos teistä on vastenmielistä ja väärin, niin älkää ottako niistä penniäkään."

"Täysi oikeus minulla on saada, mitä isoäiti oli aikonut isälleni, ja sen minä tahdonkin ottaa", jatkoi Freckles, "mutta mieluummin kuolen kuin kajoan penniinkään isoisän rahoja."

"Nyt", sanoi keiju, "me lähdemme kaikki kotiin. Me olemme tehneet kaiken voitavamme Frecklesin hyväksi. Hänen omaisensa ovat täällä. Hänen täytyy tutustua heihin. He tahtovat niin mielellään häntä tavata. Jättäkäämme hänet heidän huostaansa. Kun hän on parantunut, on hän aivan vapaa lähtemään Irlantiin tai jäämään Limberlostiin mielensä mukaan. Mennään nyt heti."

McLean kesti sitä viikon, mutta sitten ei kauempaa. Hän ikävöi Frecklesiä. Itsekseen pohtien asioita rämeen pitkinä öinä hän oli ihmeekseen älynnyt, että koko viime vuoden hänen sydämensä oli taivaltanut Frecklesin kera Limberlostin vahtipolkuja. Hänessä heräsi se ajatus, ettei olisikaan pitänyt lähteä Frecklesin luota. Kenties hänen poikaansa -- hänenhän poika oli, esikoisoikeuden mukaan -- hoidettiin siellä huonosti. Jos McLean olisi ollut hermostunut vanha eukko, olisi hän tuskin voinut keksiä useampia aiheita levottomuuteen.

Hän läksi matkalle Chicagoon mukana iso laatikko kultapiiskuja, astereita, hienohelttaisia katkeroita ja tulipunaisia lehtiä, jotka tyttö oli poiminut Frecklesin majasta, ynnä pieni pitkähkö, kapea paketti.

Muutaman minuutin keskustelussa, McLeanin odottaessa pääsyä potilaan huoneeseen, oli loordi hilpeästi puhellut hänelle Frecklesin nopeasta parantumisesta, siitä ilostaan, että lapsuuden ympäristö ei ollut häntä pilannut, ja kuinka hän mielellään aikoi käydä Frecklesin kanssa katsomassa Limberlostia, ennenkuin he matkustaisivat; hän ilmoitti myös toivovansa, että voisi taivuttaa keijun isän jättämään tyttärensä hänen vaimonsa hoiviin ja päättämään hänen kasvatuksensa Pariisissa. Hän sanoi heidän tekevän ylen kernaasti kaiken voitavansa edistääkseen Frecklesin liittoa tytön kanssa, joka sekä hänestä että lady O'Moresta oli erittäin rikaslahjainen ja varmasti kelvollinen siihen korkeaan asemaan, johon Freckles hänet veisi.

Jokainen sana hänen suustansa oli pistos McLeanin sydämeen. Astuessaan sisälle Frecklesin huoneeseen hän melkein oli tukehtua. Kaikki oli muuttunut.

Freckles makasi akkunan ääressä, josta saattoi tarkata Michiganin järven sinipintaa sinne saakka, missä se yhtyi taivaanrantaan. Hän voi nähdä suuria pehmeitä pilviä, valkopäisiä laineita, välkkyviä purjeita ja puhkuvia höyrylaivoja, jotka kiskoivat perässään kiemurtelevia sinipunervia ja harmaita viirejä pitkin taivasta. Kalalokit ja tiirat kiertelivät kirkuen ilmassa ja toisinaan kastoivat siipiään kuohuihin. Huone oli täynnä kaikkea sitä ylellisyyttä, mitä hyvä aisti ja raha saavat toimeen. Kaikki päivänpaahtama oli kuolemankamppauksessa kadonnut Frecklesin kasvoilta. Ne olivat nyt hienot, jopa valkeat, vain pikkusen ruskeata näkyvissä.

Hänellä oli yllään kaunis koruommeltu vaaleansininen silkkipaita, ja kaulassa pehmeä valkea huivi. Niin monta muutosta oli tapahtunut McLeanin poissa ollessa, että hän tuskin ollenkaan huomasi Frecklesin olevan erittäin miellyttävän, miltei kauniin näköinen, ja hän kummastui nähdessään, että molemmat hihanreunukset olivat käännetyt ja oikea käsi näkyvissä. Freckles käytti sitä kädentynkäänsä, jota aina oli visusti salannut.

"Voi Herran nimessä, sir, onpa nyt hauska, kun teitäkin vielä saa nähdä!" huudahti Freckles ja melkein kierähti vuoteeltansa kurottautuessaan McLeania kohti. "Kertokaa pian, onko keiju onnellinen ja hyvissä voimissa. Osaako pikku kanani levittää siipensä kuuden jalan leveydelle ja purjehtia emonsa luo? Kuinka jaksaa tuleva appeni, Lintunainen, Duncanin väki ja pikku Nellie? -- Alice täti saa lähteä valitsemaan hattua, heti kun olen sen verran entiselläni, että voin mennä mukaan. Kuinka jaksetaan työmaalla? Onko keksitty useampia hyviä puita? Olen ajatellut niitä koko paljon, sir. Luulenkin voivani tavata toisia viimeisen läheltä. Alice tätikin uskoo, että minä voin löytää, ja Terence setä sanoo, että se on hyvinkin luultavaa. Ne ovat herttaisia ihmisiä, ja minä olen ylpeä, kun olen heidän sukuaan. Tulkaapa lähemmäs, pian. Aioin toimittaa tämän eilen, mutta aavistin, että te varmasti tulette tänä aamuna, ja siksi odotin. Valitsen tässä kiveä keijun sormukseen. Se sormus, jonka hän tilasi minulle, on valmis ja lähetettiin tänne minulle seuraksi. Näettekö? Se on smaragdi -- juuri minun värini, sanoo loordi O'More."

Freckles heilutti kättänsä.

"Eikö se ole kaunis? Ei mikään muu ole tuottanut minulle niin suurta iloa. Kaikki rämeen värit näkyvät siinä. Minä pyysin keijulta, että siihen kaiverrettaisiin pieni apilan lehti, jotta joka kerta sen nähdessäni ajattelisin 'lempeä, uskoa ja rohkeutta', niinkuin sanotaan siinä laulussa, jonka hän minulle opetti. Tahdotteko nyt katsella näitä?"

Freckles piti hänen edessään tarjottimella suurta joukkoa Peacockilta tuotuja irtonaisia jalokiviä, jotka olisivat sopineet vaikka kuninkaalle.

"Sepä oli hauskaa, että tulitte minua tapaamaan, sir", jatkoi hän. "Minä yritin esittää sedälle aikeitani, mutta tähän asiaan häntä ei saa millään tavalla sekoittaa, enkä uskokaan, että se hänelle oikein selvisi. Teille voin sen sijaan puhua, sir."

McLeanin sydän lämpeni.

"Jatka, Freckles", sanoi hän rohkaisevasti.

"Asia on näin. Minä sanoin hänelle, että aioin maksaa ainoastaan kolmesataa dollaria keijun jalokivestä. Kun setä on koonnut minulle niin paljon ja keijun urotyöt minun hyväkseni ovat niin suurenmoisia, niin tuo summa tuntui kai hänestä kovin pikkumaiselta. Tietysti hän ajattelee, että minun tulisi antaa melko paljon enemmän, mutta minulla on se tunne, että minun pitää ostaa tuo kivi niillä rahoilla, jotka olen itse ansainnut; ja siinä on kaikki, mitä minulla on jäljellä palkastani. En pidä sillä väliä, vaikka maksankin puuhkan tai pukupöydän tai rouva Duncanin tavarat toisilla rahoilla, ja myöhemmin keiju voi saada isoäitini rahat viimeistä penniä myöten, jos niin haluaa, mutta juuri nyt -- ymmärrättehän, sir, että minun täytyy ostaa tämä kivi sillä, mitä minulla on pankissa. Minä tunnen, etten voi tehdä toisella tavoin, ja ettekö usko, että keiju mieluummin haluaa parhaan kiven, minkä voin ostaa omilla ansaitsemillani rahoilla, kuin hienomman, mutta muiden rahoilla maksetun?"

"Toisin sanoen, Freckles", puhui McLean, ja hänen äänensä särähteli, "sinä et tahdo ostaa keijun sormusta rahalla. Sinä tahdot siitä antaa ensimmäiset kauhunpäiväsi rämeellä. Sinä tahdot siitä maksaa siellä kärsimäsi yksinäisyyden ja kaihon, viimetalviset värjöttämiset pakkasen kynsissä vahtipolullasi ja tämänkesäiset paahteet. Sinä tahdot, että siitä tulee hänelle alituinen muistutus siitä, kuinka sinä panit henkesi vaaralle alttiiksi rehellisesti täyttääksesi sopimuksen. Sinä tahdot sen kiven hintana pitää sitä pelkoa, joka on sydäntäsi hyydyttänyt -- ruumiisi hikeä ja verta."

Frecklesin kasvot kuvastivat syvää liikutusta.

"Rakas herra McLean", sanoi hän hyväillen isännän poskea ja mustaa tukkaa. "Rakas isäntä, siksipä olenkin niin kaivannut teitä. Tiesinhän, että te ymmärtäisitte. Tahdotteko nyt katsoa näitä? Minä en tahdo smaragdia, sillä hän on antanut sellaisen minulle."

Hän työnsi vihreät kivet pieneen hylättyjen kivien joukkoon. Sitten hän poimi erilleen kaikki helmet.

"Eivätkö ne ole somia kappaleita?" sanoi hän. "Myöhemmin hankin hänelle joitakuita näistäkin. Ne ovat kaikki kuin lumpeita, kieloja tai kastepisaroita katveessa tai kuunvalossa, mutta niissä ei ole niin paljon elämää kuin tahdon nähdä siinä kivessä, jonka nyt annan keijulle."

Freckles läjäsi helmet yhteen smaragdien kanssa. Sittenhän tarkasteli timantteja hyvän aikaa.

"Nämä ovat niin lumoavia, että melkein johdattavat kiusaukseen, vaikkeivät olekaan juuri sellaisia kuin soisin", sanoi hän. "Minä olen aina kovin mielelläni katsellut teidän timanttianne, sir. Jonakin päivänä täytyy minun antaa hänelle näitäkin isoja kiviä. Nehän ovat kuin Limberlost tammikuussa, kun se kokonaan on jään peitossa ja aurinko lepää lännessä ja paistaa metsän halki ja panee kaikki välkehtimään kuin tuli ja jää, mutta tuli ja jää ei ole keijun kaltaista."

Timantit liitettiin smaragdien ja helmien joukkoon. Jäljellä oli pieni punainen kasa, ja Freckles hypisteli sitä hellästi. Hänen silmänsä loistivat.

"Minun mielestäni on juuri tässä keijulleni jalokivi", sanoi hän. "Limberlost ja minä samalla kasvoimme smaragdissani, mutta tässä se käy kukkimaan ja hän sen keralla. Siinä palaa villin unikukan ja kardinaalikukan ja sen pienen rutistuneen tulikukkakimpun puna, jonka me löysimme eräästä paikasta, minne hän oli sen pistänyt minut pelastaaksensa. Se on kuin hänen huulensa ja ne pisarat, jotka kuivuivat hänen kauniille käsivarrelleen tuona ensimmäisenä päivänä, ja luulenpa, että se on kuin hänen urhoollinen, hellä, hyvä, punainen sydämensä."

Freckles nosti rubiinin huulilleen ja antoi sen McLeanille. "Kirjoitan tässä maksuosoituksen, ja te saatte toimittaa kiveen kultakehyksen", jatkoi hän. "Te otatte ulos rahat ja maksatte juuri samoilla dollareilla, sir." Jälleen McLeanin sydän hytkähti ilosta. "Freckles, saanko kysyä sinulta jotakin?" sanoi hän. "No totta kai", vastasi Freckles. "Ette osaisi mitään kysyä, johon en ilomielin vastaisi."

McLeanin silmät siirtyivät Frecklesin oikeaan käsivarteen, jonka tyngällä nuorukainen siirteli jalokiviä.

"Vai sitäkö?" huudahti Freckles iloisesti naurahtaen. "Te haluatte tietää, mihin kaikki katkeruus on haihtunut? Niin, katsokaas, sir, sen veivät pois sielustani, sydämestäni ja ruumiistani erään keijukaisen huulet. Tuo tapaturma näyttää olleen välttämätön aluksi, jotta nykyinen onneni voisi käydä toteen. Haava on aina pysynyt vereksenä, mutta keiju paransi sen. Jollei hän ole siitä milläänkään, niin en minäkään. Rakas appeni ei liioin välitä siitä, ei myöskään tätini eikä setäni ettekä tekään koskaan. Miksi minä aina kiusaisin itseäni asialla, jota ei voi auttaa? Siitä asti, mitä sille tapahtui viime viikolla, olenkin siitä niin ylpeä, että toisinaan satun pistämään sen esiin kuin näytelläkseni."

"No, Jumalan kiitos!" sanoi McLean.

"Nyt on minun vuoroni", sanoi Freckles lujasti puristaen McLeanin kättä. "Jollei tätä onnettomuutta eikä mitään, mitä sen jälkeen on minulle tapahtunut, koskaan olisi sattunut, niin minne te olitte aikonut lähettää minut kouluun? Mitä te olitte ajatellut tehdä puolestani?"

"Siihen tuskin voin antaa tarkkaa vastausta", sanoi McLean. "Aikeeni olivat koko lailla epämääräiset. Arvelin, että ensi aluksi koettaisimme katsoa, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Ensin aioin viedä sinut mukanani Suurille Putouksille ja jättää äitini huostaan. Kuvittelin, että olisi parasta hankkia yksityisopettaja valmistamaan sinua vuoden parin aikana, kunnes voisit mennä Chicagon korkeakouluun säällisessä kunnossa. Sitten arvelin, että saisit päättää opintosi Yalen tai Harvardin yliopistossa ja lopuksi Oxfordissa, ja silloin sinulla olisi kaikinpuolinen yleissivistys."

"Onko siinä kaikki?" kysyi Freckles.

"Ei, onhan vielä musiikki poissa", vastasi McLean. "Aioin saada jonkun musiikkimiehen koettelemaan ääntäsi, ja jos sinulla tosiaan olisi hyvä laulunlahja ja halua siihen suuntaan, olisit saanut heittää joitakin lukuaineita ja ottaa musiikin päätehtäväksi, niin ajattelin. Ja lopuksi tuumin, että yhdessä tekisimme retken halki Euroopan ja ympäri maailman."

"Entä sitten?" tiukkasi Freckles jännittyneenä.

"No sitten", sanoi McLean, "tiedäthän, että sydämeni on ehdottomasti kiintynyt metsiin. Minä en aio koskaan heittää nykyistä työalaani, niin kauan kuin saan käsitellä tukkeja ja henki pysyy ruumiissani. Minä ajattelin, että jollet antautuisi musiikkialalle ja jos sinulla olisi jotakin taipumusta minun puuhiini, voisimme vielä laajentaa osakasten piiriä ja ottaa sinutkin yhtiöön, jolloin saisit työskennellä minun kanssani."

Freckles kohotti häneen levottomat ja innostuneet silmät.