Part 2

Jokaisesta ontosta puusta tuntui iso pöllö rääkyvän, ja pieni pöllö kirkuvan jokaisesta oksan kolosta. Jättimäisten härkäsammakkojen kurnutus ei ollut kyllin huumaavaa vaimentaakseen yökehrääjäin valitusta, joka tuntui tulevan joka pensaasta. Yöhaukat lehahtivat hänen ohitsensa väräjäviä huutojansa päästellen, ja yököt viistivät häntä kasvoihin. Pyydystelevä villikissa menetti saaliinsa ja rääkäisi raivostuneena. Eksynyt kettu haukkui lakkaamatta puolisoansa huudellen.

Hiukset nousivat Frecklesin niskassa kuin harja, ja polvet tutisivat hänen allansa. Hän ei voinut nähdä, kierivätkö pelätyt käärmeet polulla, tahi tässä helvetillisessä melussa kuulla sitä kalinaa, jota McLean oli kehoittanut häntä tarkkaamaan. Hän seisoi liikkumattomana, pelosta jäykistyneenä. Hengitys pihisi hänen hampaittensa lomitse. Hiki juoksi pitkin kasvoja ja ruumista pieninä puroina.

Jokin iso musta ja raskas tuli ryskyen rämeen halki ihan hänen likelleen, ja säikähdyksestä hurjasti parkaisten hän lähti juoksemaan -- kuinka pitkälle, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hän kykeni vähän hillitsemään itseään ja palasi samaa tietä. Hän puri hampaat yhteen ja hiki kuivui hänen iholleen. Saapuessaan sille paikalle, mistä oli lähtenyt pakoon, hän kääntyi ympäri ja alkoi määräaskelin kävellä linjaa pitkin. Hetken kuluttua hän älysi vain kävelevänsä, niin että täytyi jälleen kääntyä noita kauhuja kohti. Kun hän sitten läheni telatietä, putoili sauva joka askelella tunnustelemaan piikkilankaa.

Kaikkialla tuntui häntä ympäröivän joukko ääniä, jotka saivat veren hyytymään hänen suonissaan, ja kammottavat haamut lähestyivät yhä likemmäs. Pelko oli niin vallannut hänet, ettei hän tohtinut katsoa taaksensa; ja juuri kun hän tunsi pian kaatuvansa kuoliaana maahan, ennenkuin ennättäisi aukeamalle, kuului Duncanin huuto: "Freckles, Freckles!" Värisevä nyyhkytys nousi pojan kuivaan kurkkuun. Mutta Duncanille hän vain sanoi viivästyneensä sen takia, että oli huomannut jonkin langan katkenneen.

Seuraavana aamuna hän läksi ajoissa liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen hän jyskyttävin sydämin painui kyykkyyn, pompahti syrjään, pyyhälsi juoksuun milloin voi ja yltyi tappeluun, milloin oli joutunut hätään. Jos hän jolloinkin lie aikonut antautua armoille, niin ei siitä kukaan tietänyt, sillä hän iskeytyi työhönsä ilman hätääntymisen merkkiäkään. Duncan, joka oli määrätty valvomaan Frecklesin puuhia ensi viikkoina, toimitti isännälle eteläkämpälle kaikki nämä sanomat, mikäli niitä osasi arvailla, mutta eipä isolla skottilaisella ollut aavistustakaan siitä, mitä tavatonta kidutusta poika sai kokea, ja terävä-älyisempänä McLeankin osui vain hiukkasen lähemmä totuutta.

Kun Freckles moniaan viikon kuluttua huomasi, että henki oli säilynyt ja että hänellä nyt oli koti ja että ensimmäiset rahat, mitä hän oli koskaan ansainnut, olivat turvassa hänen taskussaan, alkoi hän käydä ylpeäksi. Hän kulki vielä kiertäin kaartain, väistyi syrjään ja riensi juoksujalkaa, jottei taaskin myöhästyisi, mutta hänessä oli aste asteelta kehkeytymässä se pelottomuus, joka kasvaa miehessä, kun hän joka hetki saa tottua vaaroihin.

Sydän oli hänellä lakata sykkimästä, kun ensimmäinen kalkkarokäärme asettui poikkiteloin linjapolulle, mutta hän rohkaisi itsensä ja iski sitä nuijallaan. Muserrettuaan sen pään hän voitti iiriläisen synnynnäisen vastenmielisyytensä käärmeitä kohtaan niin pitkälle, että leikkasi irti sen kalkkaron, näyttääkseen sitä Duncanille. Tämän voiton ohella oli myös hänen pahin pelkonsa käärmeitä kohtaan mennyt.

Sitten hän alkoi älytä, että kun rämeessä oli niin viljalti riistaa, eivät petoeläimet tulisi polulle häntä hätyyttämään, ja olihan hänellä revolveri puolustukseksi, jos tulisivatkin. Hän oppi pian nauramaan isoille lepattaville linnuille, jotka pitivät hirveätä metakkaa. Vaaniessaan eräänä päivänä puun takana hän näki kurjen puolisonsa kanssa juhlallisesti esittävän joitakuita tahteja myöhästyneestä häätanssista. Käsittäen, että se oli ilmaisevinaan hellyyttä, miltä tahansa se näyttikin, oli yksinäisen pojan nälkäinen sydän myötätuntoinen niitä kohtaan.

Ennen ensimmäisen kuukauden loppua hän oli kohtalaisen tyytyväinen toimeensa, ja seuraavana kuukautena hän jo melkein piti siitä. Saa olla varma siitä, että luonto tekee omat ihmetyönsä kenen sydämessä hyvänsä, jota jokapäiväinen työskentely pitää sen ilmiöitten, äänien ja äänettömyyden parissa.

Kun päivä toisensa jälkeen ainoa asia, joka vilkastutti hänen täydellistä yksinäisyyttään, oli rämeen lintujen ja eläinten seura, niin oli luonnollisin seikka maailmassa, että Freckles kohdisti niihin ystävyytensä. Aluksi hän vaistomaisesti suojeli heikkoja ja avuttomia ja hämmästyi nähdessään, kuinka nopeasti ne tottuivat häneen ja kuinka vähän välittivät hänen läsnäolostaan huomattuansa, ettei hän ollut metsästäjä ja että nuijaa, jota hän kantoi, käytettiin useammin niiden kuin hänen omaksi hyväkseen. Hän voi tuskin uskoa silmiään.

Tästä hänen pyrkimyksestään lintuja ja eläimiä suojelemaan oli vain lyhyt askel omistusoikeuden tuntemiseen, ja sen mukana heräsi myöskin hyväilyn ja huolehtimisen tarve. Kun syksyn tullen hautominen oli päättynyt ja sisämaan linnut parvittain kerääntyivät rämeelle herkuttelemaan sen siemenillä ja marjoilla, tyytyi Freckles tarkkaamaan niitä ja mietiskelemään niiden oloja. Paitsi puolta tusinaa kaikkein tavallisimpia ne kaikki olivat hänelle outoja. Alituisesti hän sai yllätyksekseen havaita, kuinka niiden puuhailu oli peräti ihmisten tapaista.

Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia leikellen sanajalkoja, tempoen viiniköynnöksiä puista, niittäen laaksosta mehevän vihannuuden ja pyöritellen lehtiä maahan, piti hän mieli ahdistuneena silmällä ystäväinsä lähteviä parvia. Hän alkoi käsittää olevansa jäämässä yksin. Hän koetti olla erikoisen ystävällinen, toivoen saavansa joitakuita taivutetuiksi viipymään. Silloin hänelle juolahti mieleen, että pitäisi toimittaa ruokaa linnuille, sillähän näki, että ne sen puutteessa olivat muuttohommissa. Mutta eipä hän voinut niitä pysähdyttää. Päivä toisensa jälkeen kerääntyi parvia, jotka matkasivat tiehensä. Siihen aikaan, kun ensi lumi valkaisi hänen vahtipolkuansa Limberlostissa, olivat jäljellä ainoastaan pienet mustanvalkeat lumisirkut, tikat, keltasirkut, jotkut vanhukset tulipunaisista kardinaaleista, sininärhit, varikset ja viiriäiset.

Silloin Freckles aloitti taikatemppunsa. Hän raivasi pienen aukeaman ja pani siellä kahdesti päivässä toimeen lintujen kemut. Joulukuun keskivaiheilla olivat talven tuimat tuulet purreet enimmät siemenet ruohoista ja pensaista. Lumi tuiskusi peittäen rämeen, ja ruokaa oli hyvin niukasti ja vaikeasti saatavissa. Linnut malttoivat tuskin odottaa kunnes Freckles oli kääntänyt selkänsä, ennenkun jo hyökkäsivät hänen varastojensa kimppuun. Muutaman viikon päästä ne jo lensivät aukeamalle häntä vastaan. Tammikuun purevassa säässä ne tulivat joka aamu puolitiehen hänen asunnolleen ja lepattelivat hänen ympärillään kuin kyyhkyset koko matkan ruokapaikalle asti. Ennen helmikuuta ne olivat niin tottuneet häneen ja niin lopen nälkäisiä, että istuutuivat hänen päänsä päälle ja olkapäilleen, ja julkeat närhit tuppautuivat rosvoamaan hänen taskujaan.

Vehnän ja leivänmurusten lisäksi Freckles jakeli niille kaikenlaisia jätteitä, mitä tuvasta löysi. Hän vei holhokeilleen omenan-, nauriin- ja perunankuoria, toisinaan kaalinlehden tai porkkanoita ja sitoi pensaisiin luita, joissa oli vielä vähän rasvaa ja rustoa. Kun hän eräänä aamuna saapui ruokapaikalle tavallista varemmin, tapasi hän loistavan kardinaalin ja kaniinin vieretysten toverillisesti nakertelemassa kaalinlehteä, ja samalla hänen mieleensä juolahti särkeä pähkinöitä siitä varastosta, jonka oli koonnut Duncanin lapsille, saadakseen jos mahdollista, liittää oravatkin perheeseensä. Pian hän saikin ne tulemaan punaisina, harmaina ja mustina, ja hänen mielensä kävi apeaksi, kun hän ei tuntenut niiden eri nimiä ja tapoja.

Niin kului talvi. Joka viikko ratsasti McLean Limberlostiin, ei kuitenkaan koskaan samana viikonpäivänä tai samalla tunnilla. Aina hän tapasi Frecklesin toimessaan, uskollisena ja rehellisenä, olipa sää kuinka ankara tahansa.

Palkastaan poika sai ensimmäiset rahat, mitä milloinkaan oli omistanut, ja kun isäntä selitti hänelle, että hän voisi jättää ne huoletta pankkiin ja siitä saada paperipalasen, joka vastasi summaa, niin hän jokaisena maksupäivänä vei oikopäätä rahansa talletettaviksi ja pidätti itselleen tuskin sen verran kuin tarvitsi ruokaan ja vaatetukseen. Hän ei tiennyt, mitä tekisi rahoillaan, mutta se tieto, että ne olivat siellä, herätti hänessä vapauden ja voiman tuntoa -- ne olivat hänen ja hän saattoi ne ottaa milloin hyväksi näki. McLeania jäljitellen hän osti pienen muistikirjan, johon huolellisesti merkitsi jokaisen ansaitsemansa dollarin ja jokaisen menettämänsä sentin. Kun hänen menonsa olivat vähäiset ja isäntä maksoi runsaasti, kasvoi hänen pikku aarteensa ihmeteltävässä määrässä.

Se talvi tarjosi Frecklesille ensimmäiset todellisen onnen hetket hänen elämässään. Hän oli vapaa. Hän teki miehen työtä uskollisesti, rankkasateessa, lumituiskussa ja myrskysäässä. Hän kasvatti itselleen hämmästyttävät ruumiinvoimat, elätti itseään ja säästi rahaa. Työkunnan joka mies ja ylipäänsä kaikki muutkin tiesivät, että hän oli mahtavan McLeanin suojeluksessa, ja sepä tasoitti Frecklesin uraa moneenkin suuntaan.

Duncanin vaimo osoitti hänelle sitä persoonallista ystävällisyyttä, jota hänen janoava sydämensä kaipasi. Aina oli lämmin juoma valmiina, kun poika kylmällä säällä tuli kotiin vahtipoluiltaan. Hän kutoi paksun lapasen pojan vasempaan käteen ja keksi keinon, kuinka sopi neuloa ja vanulla sisustaa oikea hiha, niin että se suojeli toista silvottua käsivartta kylmää vastaan. Hän paikkasi hänen vaatteitaan, joita piikkilanka usein repi rikki, ja säästi ruuantähteitä hänen linnuilleen, ei siksi, että hän tiesi tai piittasi niistä mitään, vaan kun hän itsekin oli kyllin lähellä rämettä, tajutakseen sen täydellisen yksinäisyyden. Kun Duncan nauroi tuota hommaa, vastasi vaimo: "Herra nähköön, ukkoseni, jollei Frecklesillä olisi noita lintuja ja elukoita, niin hän olisi aina yksin. Muttei koskaan ole tarkoitettu, että ihminen olisi niin yksin. Vallanhan hän menisi kaistapäiseksi, jollei saisi edes niistä huolehtia ja puhella niiden kanssa."

"Kuinka monta vastausta luuletkaan hänen saavan puheisiinsa, eukkoseni?" nauroi Duncan.

"Hän saa semmoisen vastauksen, joka pitää silmän kirkkaana ja panee jalan uskollisesti vaeltamaan sitä epätasaista polkua, jolle hän on joutunut", vastasi vaimo totisena.

Duncan meni matkoihinsa ja näytti hyvin miettiväiseltä. Seuraavana aamuna hän antoi Frecklesille tähkän sitä viljaa, jota paraikaa kuori kanoilleen, ja käski hänen viedä sen villeille kesyttömille kanoilleen Limberlostiin. Freckles nauroi ihastuneena.

"Kanoilleni!" sanoi hän. "Kas, kun en ole ennen tullut sitä ajatelleeksi. Minun kanojanihan ne tietenkin ovat. Ne ovat sellaisia pieniä kaunisvärisiä kukkoja ja kanoja. Mutta 'kesyttömiä' ne eivät ole. Mitä sanoisittekaan, jos 'kesyttömät kanani' ovat melkoista kesympiä kuin teidän täällä pihassa?"

"Vaiti, poika!" tokaisi Duncan.

"Pankaapa kananne istumaan päänne päälle tai syömään käsistänne ja lakkareistanne", härnäsi Freckles.

"Mokomia kaskuja voit kertoa pikku lapsille!" sanoi Duncan. "Ne ovat kylläkin kärkkäitä uskomaan mitä tahansa. Et voi keksiä niin mahdotonta juttua, etteivät he vaatisi vieläkin mahdottomampaa."

"Tulkaa itse katsomaan!" vastasi Freckles.

"Olkoon menneeksi!" sanoi Duncan. "Jos sinä saat yhdenkään linnun istumaan pääsi päälle tai syömään kädestäsi, niin ota pois vapaasti jyvähinkalostani ja vehnäpurnustani pitkin talvea."

Freckles hypähti koholle ja hihkui ihastuksesta.

"Voi, Duncan! Te olette liian antelias!" huudahti hän. "Milloin tulette?"

"Ensi pyhänä", sanoi Duncan. "Ja uskonhan minä, että Limberlostin linnut ovat kesyjä kuin kanat, jahka sen näen, mutta en ennen."

Tästä alkaen Freckles nimitti lintujaan kanoiksensa ja Duncanit samoin. Ja seuraavana sunnuntaina Duncan vaimoineen ja lapsineen vaelsi hänen seurassaan rämeelle. He näkivät niin ihmeellisen näyn, että se antaa heille puheenaihetta koko heidän loppuiäkseen ja tekee heidät kaikkien lintujen uskollisiksi ystäviksi.

Frecklesin linnut odottivat häntä aukeaman reunassa. Ne halkoivat hyistä ilmaa hänen päänsä ympärillä punaisin, sinisin ja mustin kaartein ja kierroksin. Ne karkoittivat toisiaan pois hänen luotaan ja liihoittelivat itse niin läheltä, että siivet viistivät häntä.

Ruokintapaikalla Freckles laski maahan vanhan sankonsa täynnä jätteitä ja varvuista tekaistulla luudalla lakaisi lumen pieneltä tasaiselta tanterelta. Heti kun hän oli kääntänyt selkänsä, lehahtivat linnut ruuan kimppuun ja sieppasivat palasia kantaakseen ne lähimpiin pensaisiin. Jotkut rohkeimmista, iso varis ja närhipari, asettuivat sangon reunalle ja ahmivat kaikessa rauhassa, mutta kardinaali, joka empi, uskaltaako vaiko ei, toraili ja ärhenteli istuen oksalla sen yläpuolella.

Sitten Freckles kaatoi sangosta varastonsa. Heti tuntui maa muuttuneen kuin miksikin Montezuman levitetyksi viitaksi, paitsi että kaikki nämä kirkasväriset höyhenet olivat elävien lintujen selässä. Niiden syödä noppiessa Duncan tarttui vaimonsa käsivarteen ja silmäili kummissaan; sillä pensaista ja kuivasta ruohosta tuli joukoittain viiriäisiä somasti piipittäen ja haastellen omituisella kurkkuäänellään, ikäänkuin toisiansa kehoitellen. Ja ennenkuin kukaan mitään älysi, istui iso harmaa kaniini keskellä kestejä tyytyväisesti nakertaen kaalinlehteä.

"No katsos pahusta!" kuului vaimo kiihkeästi kuiskaavan.

"Sssss", varoitti Duncan.

Lopuksi Freckles otti lakin päästään. Ensin hän ahtoi siihen kourallisittain vehnää taskuistaan. Siemenensyöjät lentelivät laumoittain hänen ympärillään kuin kesy kyyhkysparvi. Ne istahtivat hänen käsivarsilleen ja lakilleen, ja nälän yllyttäminä ja unohtaen varovaisuutensa komea kardinaalikoiras ja yhtä kirjava närhi kiistelivät siitä, kumpi pääsisi istumaan hänen päänsä päälle.

"Enkös vain ole hävinnyt!" mutisi Duncan unohtaen, että oli komentanut vaimonsa vaikenemaan. "Täytyy taipua. Täytyy uskoa kun näkee. Mutta tämä täytyikin nähdä, ennenkuin voi uskoa. Meidän pitää antaa isännänkin nähdä mokoma, sillä ei sellaista hevinkään kahdesti tarjota elämässä. Kaikki on lumen peitossa, ja nuo itikat melkein nälkään nääntyneet, mutta ne luottavat Frecklesiin niin täydellisesti, että ovat kesympiä kuin meidän kanamme. Katsokaa tarkkaan, lapset!" kuiskasi hän. "Ette saa mokomata milloinkaan nähdä, kuinka kauan Luoja salliikin teidän elää. Katsokaa, kuinka koreina niiden värit loistavat jäästä ja lumesta ja kuinka kauniisti ne hyppivät! Ja kuinka ketteriä ne ovat! Niin, kyllä nyt hävisin kerrankin!"

Freckles tyhjensi lakkinsa, käänsi taskunsa nurin ja sirotti maahan loputkin siemenet. Sitten hän huiskahutti ihmetteleville ystävilleen hyvästit ja lähti vahtipolulleen.

Kun Duncan ja Freckles viikkoa myöhemmin nousivat murkinaltaan, oli talven tuimin aamu. Lämmin lakki päässä ja lapanen kädessä astuessaan keittiön nurkkaan ottamaan tähdesankoaan Freckles tapasi sen päällä ison vadin täynnä höyryävää vastakeitettyä vehnää. Loistavin kasvoin hän kääntyi emäntään päin.

"Oletteko pannut tämän lämpimän ruuan minun kanoilleni vai omillenne?"

"Sinun kanoillesi se on, Freckles. Pelkäsin, etteivät ne tässä kylmässä ilmassa munisi oikein hyvin saamatta silloin tällöin vähän lämmintä suuhunsa."

Duncan nauroi astuessaan toiseen huoneeseen piippuansa hakemaan; mutta Freckles katseli emäntää, ja hänen vilpittömät, kesakkoiset, kapeat kasvonsa kuvastivat selvästi sitä äidinrakkauden kaipuuta, jota hän oli pitkin elämäänsä tuntenut.

"Voi kuinka soisin, että te olisitte minun äitini!" huudahti hän.

Vaimo yritti jäljitellä miehensä naurua.

"Herra siunatkoon poikaa!" sanoi hän. "Etkö sinä ole kyllin viisas tietääksesi, että minä olen äitisi, vaikkei kukaan vaimoihminen sitä suoraan sanoisi? Jollei noin iso mies sitä muutoin tiedä, niin opi se nyt äläkä milloinkaan unohda. Jos nainen on naimisissa yhden miehen kanssa tulee hänestä kaikkien miesten vaimo, kun hän kerran on saanut kokea, mitä on vaimona oleminen. Ja kun kerran vaimon sydämen alla on poikalapsi aloittanut elämänmatkansa, on hän kaikkien miesten äiti, sillä äitien sydämet ovat koko maailmassa samat. Herra varjelkoon sinua, poikanen, olenhan minä toki sinun äitisi!"

Hän kietoi paksun huivin, jonka oli pojalle kutonut, tiukemmin hänen rintansa ympäri ja veti lakin syvemmäs korville, mutta kiskaisten sen pois ja pistäen kainaloonsa Freckles tarttui vaimon karkeaan punaiseen käteen ja painoi siihen pitkän suudelman. Sitten hän riensi tiehensä salatakseen onnelliset, kiusalliset kyyneleet, jotka pulppusivat suoraan hänen paisuvasta sydämestään.

Hillittömästi nyyhkyttäen syöksähti vaimo viereiseen huoneeseen ja heittäytyi miehensä syliin.

"Voi sitä poika parkaa!" päivitteli hän. "Voi sitä äiditöntä poika poloista! Hän ihan murtaa sydämeni!"

Duncanin käsivarsi kiertyi tiukasti vaimon ympäri. Isolla ruskealla kädellä hän lemmekkäästi silitteli karheita punertavia hiuksia.

"Sinä olet hyvä vaimo, Sarah!" sanoi mies. "Oikein hyvä vaimo sinä olet. Sinähän puhut toisinaan kuin Jumalan pyhät profeetat. Jos minä olisin nyt ollut sinun sijassasi, niin olisinhan minäkin tuntenut tuota samaa ja myöskin tiennyt mitä piti sanoa. Mutta, lempo soikoon, minä olisin änkännyt ja tankannut enkä saanut suustani mitään, joka olisi kelvannut. Mutta sinä, Sarah! Näitkös, eukko, hänen silmiään? Kun hän läksi, näytti kuin kirkas pyhyyden valo kulkeneen hänen ylitsensä ja asettuneen hänen päällensä. Sinusta erotessaan poika oli niin onnellinen, ettei osannut enää puhua. Ja kuinka minä nyt olenkaan ylpeä sinusta, Sarah! Enpä vainenkaan vaihtaisi sinua ja osuuttani Limberlostissa minkään kuninkaan kanssa maailmassa."

Hän hellitti otteensa ja laskien raskaan käden vaimon kummallekin olalle katseli tätä suoraan silmiin.

"Sinä olet priima tavaraa, sinä, Sarah! Juuri priima tavaraa!" sanoi hän.

Sarah Duncan seisoi yksin keskellä kaksihuoneista hirsimökkiään, nosteli luisevia, kynsimäisiä käsiään, jotka punoittivat alituisesta kuuman veden pitelemisestä ja olivat kylmästä karheat ja sierottumia täynnä ja jotka ainainen taistelu suomudan kanssa oli koristanut mustilla viivoilla ja palohaavat kovettaneet, ja tuijotti niihin kummastellen.

"Koreat kädet todellakin!" jupisi hän. "Mutta noita on vastikään mies suudellut. Vieläpä sellainen mies! Parempi kuin Jumala milloinkaan on parastaankin yrittäen luonut. Duncan ei tahdo vaihtaa kuninkaankaan kanssa! No, en minäkään tahtoisi vaihtaa kuningattaren kanssa, jolla on palatsi ja samettihameet ja pähkinänkokoiset timantit ja sata vierasta päivässä päällepäätteeksi. Näitä käsiä on kunnioitettu niin suuresti, etten totta maar tiedä, voinko enää pistää niitä astiaveteen. Mutta se suudelma ei voi pesussakaan lähteä pois. Ei mikään voi ottaa sitä minulta, se pysyy minulla kuolemaani saakka. Herrainen aika, olenpa minä koppava! Suudella näitä vanhoja kynsiä! No, jopa nyt jotakin!"

3. luku.

PUTOAA SULKA JA SYNTYY SIELU.

Niin vietti Freckles tuiman talven. Hän oli hyvin onnellinen. Hän oli niin kauan kaivannut vapautta, rakkautta ja arvonantoa! Hän oli ollut sanomattoman yksinäinen kunnalliskodissa eikä suuren erämaan tahi metsän täydellinen yksinäisyys ole niin vaikea käsittää kuin sellainen autiudentunne, että alinomaa on ympärillä ihmisiä, jotka eivät hitustakaan välitä siitä, onko toinen elossa vai kuollut.

Koko talven Freckles kohdisti kaiken tarmonsa siihen, että rajalinjat pysyivät kunnossa ja hänen "kanansa" pelastuivat kylmän ja nälän kynsistä. Kun ensimmäinen kevään hengähdys kantautui Limberlostiin ja lumi väistyi sen tieltä; kun osmankäämi teki kukkia, kun viheriä vivahdus ilmestyi puihin, pensaisiin ja maahan; kun kaislat alkoivat kohottaa päätänsä ja vasta valveutuneen vuodenajan sykintä vahvistui luonnon sydämessä, silloin liikahti jotakin uutta pojankin rinnassa.

Luonto vaatii aina osansa. Nyt se laski mahtavan kätensä Frecklesin sielulle, ja pojan koko olento vavahti, vaikkei hänellä ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mikä häntä vaivasi. Duncan yhtyi vaimonsa olettamukseen, että se oli kevätkuumeen oire, mutta Freckles tiesi, ettei niin ollut laita. Hän ei ollut milloinkaan jaksanut niin hyvin. Kirkkaana, lämpimänä ja vahvana tykki veri hänen suonissaan. Hänen oli aina nälkä eikä raskainkaan päivätyö väsyttänyt. Pitkät kuukaudet hän oli, kertaakaan keskeyttämättä, taivaltanut tuon seitsenpenikulmaisen polun kahdesti joka päivä kaikilla mahdollisilla ilmoilla. Raskaalla nuijallaan hän lujasti kopahutteli piikkilankoja, ja eri lohkojen väliä kulkiessaan hän oli, ensiksi leikillä, sitten pitääkseen vertaan liikkeessä, ruvennut rummuttamaan ja saavuttanut siinä kokeneen rumpalin taitavuuden. Hänen työskentelynsä tarjosi harjoitusta jokaiselle hänen ruumiinsa lihakselle joka hetki päivästä, ja iltaisin häntä odotti kylpy, terveellinen ruoka ja virkistävä uni huoneessa, jota ei koskaan lämmitetty. Hän oli lihonnut ja päivettynyt ja osoitti suurempaa jäntevyyttä ja kestävyyttä kuin koskaan olisi voinut aavistaa.

Eikä Limberlost nyt enää itseensä kätkenyt viime vuoden kauhuja. Hän oli ollut siellä rämeen autiona aikana, jolloin se paljaaksi ja avuttomaksi raastettuna värisi kuin pelon vallassa sekin. Hän oli retkeillyt sen sisäosiin, kunnes tunsi jokaisen polun ja tien, joka oli sinne milloinkaan tehty. Hän oli mitannut sen syvimpäin hetteiden syvyyden ja päässyt selville siitä, miksi puut kasvoivat niin suurenmoisesti. Hän oli huomannut, että räme- ja alankomaat olivat vain vähäisiä verrattuina peninkulmain laajoihin vankkoihin metsäalueihin, jotka kesä verhosi rehevillä pensaikoilla.

Ne äänet, jotka ensimmältä olivat herättäneet hyytävää pelkoa hänen sielussaan, ne olivat, kuten hän nyt tiesi, talven lähetessä kaikonneet siivin tai äänettömin askelin. Kun linnut palasivat parvi toisensa jälkeen ja hän havaitsi entisten kaikujen heräävän jälleen, tunsi hän kummakseen niitä ikävöineensä ja tervehtivänsä niiden paluuta ilomielin. Kaikki pelko oli unohtunut. Sen sijaan hänet oli vallannut palava halu tulla tietämään, mitä ne olivat, oppia tuntemaan, missä ne olivat olleet ja rupeaisivatko ne hänen ystävikseen niinkuin talvilinnut olivat tehneet, ja jos niin kävisi, olisivatko ne myös yhtä epävakaisia. Sillä kun mahla alkoi vuotaa, madot mataa ja hyönteiset lentää, olivat enimmät "kanat" karanneet häneltä, pujahtaneet suolle ja herkuttelivat sen loppumattoman runsailla varastoilla, niin etteivät paljoakaan piitanneet hänen antimistaan. Näin oli poika jäänyt yksin, kun linnuilla oli soitimen ja pesänrakentamisen kiireelliset päivät.

Hänen mieltänsä kaiveli lintujen kiittämättömyys, mutta pian hän sai lohdutusta vastatulleitten tarkkaamisesta ja ystävyyden hieromisesta niiden kanssa. Hän olisi varmaankin ollut ylpeä ja ylen mielissään, jos olisi tiennyt, että monikin sisäsuon entinen asukas nyt laati pesänsä rajapolun varsille ainoastaan hänen seuransa ja suojeluksensa takia.

Limberlostin vuotuinen herääminen on valtava uudestisyntyminen. Freckles seisoi syrjässä ja tarkkasi hartautta tuntien, kuinka räme asteittain sai uuden pukunsa ja uudet asujamet. Vaaroissa ja yksinäisyydessä käyneenä teräväsilmäiseksi ja virkuksi hän pani merkille kehityksen joka vaiheen, ensimmäisestä sammakon äännähdyksestä ja umpun puhkeamisesta siihen saakka, kun puut olivat täydessä lehdessä ja viimeinen muuttolintu palannut.

Se tieto, että hän oli ypöyksin ja peräti vailla merkitystä, rasitti häntä alinomaa. Hän pohti ja mietti, kunnes oli melkein kuumeessa eikä sittenkään älynnyt syytä. Kiihkeä levottomuus ja kaipaus, jota hän tuskin jaksoi kestää, oli tyystin ottanut hänet valtoihinsa.