Part 19

"Tämä ei käy laatuun", sanoi hän päättäväisesti kuivaten silmänsä ja nieli hermostuneet nyyhkytykset kurkusta alas. "Minun täytyy lukea tämä sanomalehti, ennenkuin kohtaan loordi O'Moren."

Hän räpytteli silmiään ja siten ajettuaan kyyneleet karkuun levitti lehden polvilleen ja luki: "Kolme kuukautta turhaan ponnisteltuaan heittää loordi O'More kadonneen veljenpoikansa etsiskelyn sikseen ja lähtee tänään Chicagosta kotiinsa Irlantiin."

Hän luki edelleen ja käsitti joka sanan. Näköisyys vahvisti asian. Sehän oli ilmetty Freckles, vanhempi vain ja hienosti puettu. Tässä ei ollut epäilemisen mahdollisuutta.

"No niin, minun täytyy saada teidät käsiini, jos suinkin mahdollista", mutisi tyttö. "Mutta jos olette vain nimellisesti loordi, niin Frecklesiä ette saa, se on varmaa. Te ette ole hänen isänsä, ja hän on kahdenkymmenen vanha. Tai jos laki antaakin hänet teille yhdeksi vuodeksi, ette voi häntä turmella, kun siihen ei kukaan muukaan pystynyt, ja", lisäsi hän loistavin silmin, "hän tekee teille varmaankin aika paljon hyvää. Sekä Frecklesin että minun täytyy opiskella vielä vuosikausia, ja teidän piti kai tulla hänen pelastuksekseen. Ehkä kaikki käy parhain päin. Ainakaan en usko, että te voitte viedä häntä pois, jos minä sanon ei."

"Kiitoksia, ja odottakaa miten kauan tahansa", sanoi hän ajurille.

Siepaten sanomalehden haltuunsa hän riensi ovenvartijan luo ja näytti loordi O'Moren korttia.

"Onko setäni jo lähtenyt?" kysyi hän herttaisesti.

Hämmästynyt ovenvartija peräytyi hieman, törmäsi juoksupoikaan ja salavihkaa potkaisi tätä, joka oli siihen osunut tielle.

"Mylord on huoneissaan", vastasi hän syvään kumartaen.

"Hyvä juttu", sanoi tyttö ottaen kortin takaisin. "Luulin, että hän ehkä oli jo mennyt. Haluan tavata häntä."

Ovenvartija työnsi juoksupoikaa esille.

"Saata mylady hissiin ja loordi O'Moren huoneisiin", käski hän kumartaen entistä syvempään.

"Kiitos vain", sanoi tyttö keveästi nyökäten.

"En ole varma siitä", tuumi hän hissin kiidättäessä häntä ylöspäin, "iiriläisetkö vai englantilaiset sanovat: kiitos vain, mutta ovenvartija ei kai ole kumpaakaan; ja joka tapauksessa minun piti sanoa jotakin vastapainoksi, kun olin niin typerä, että sanoin: hyvä juttu!"

Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran, joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli Frecklesin sukua.

Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.

"Hyvää huomenta", lausui hän mahdollisimman kohteliaasti.

Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.

"No, tyttöseni", sanoi hän vihdoin, "millä voin teitä palvella?"

Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti päätänsä ylpeästi.

"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti. "Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne; mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."

Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään jäykästi katsoen häneen.

Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä kärsimättömästi.

"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"

Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi, että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti seisaalle.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia, turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."

"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin en välitä."

"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.

Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä, tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja kysyi:

"Oletteko te hänen rouvansa?"

"Olen", vastasi nainen. "Minä olen hänen vaimonsa."

"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo, ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"

Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.

"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More ripeästi.

Tyttö tuumi hetkisen ja jatkoi sitten tutkisteluaan.

"Vai niin, mutta onko teillä ketään, josta voisitte pitää enemmän, jollei hän olisi oikein hyvä?" tiukkasi hän.

"Minulla on hänen kolme poikaansa ja kaksi pientä tytärtään, isä, äiti ja joukko veljiä ja sisaria", kuului taas kerkeä vastaus.

"Ja te pidätte hänestä enimmin?" tiedusti tyttö vielä lopuksi.

"Minä rakastan häntä niin suuresti, että luopuisin kaikista noista toisista ilman kyyneliä, jos sillä tavoin voisin pelastaa hänet", selitti loordi O'Moren puoliso.

"Niinkö?" huudahti tyttö. "Sepä jotakin!"

Hän nosti kirkkaat silmänsä loordi O'Moreen ja pudisti päätänsä.

"Sitä hän ei koskaan, ei koskaan voisi tehdä", sanoi hän. "Mutta tavattoman paljon se puhuu teidän hyväksenne, että hän luulee voivansa niin tehdä. No, ehkä nyt sanon, miksi olen tullut."

Hän levitti lehden loordin eteen ja viittasi kuvaan.

"Kun te olitte vielä nuori poika, sanottiinko teitä silloin Frecklesiksi?"

"Monet hyvät toverit sekä Irlannissa että mantereella käyttävät minusta sitä nimitystä vielä nytkin", vastasi loordi.

Tytön kasvoja valaisi niiden kaunein hymy.

"Minä olin siitä varma", sanoi hän herttaisesti. "Niin mekin häntä nimitämme, ja hän on niin teidän näköisenne, että epäilen, tokko kukaan kolmesta pojastanne vie hänestä voiton. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta. Minusta te ette ole kovastikaan jouduttanut tuloanne."

Loordi tarttui tytön ranteeseen, ja hänen puolisonsa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Malttakaa, tyttö!" sanoi miehen ääni käheänä. "Älkää antako minun uskoa tuovanne pojasta sanomia tällä viime hetkellä, ellette ole varma."

"Kyllä se asia on kunnossa", vastasi tyttö. "Hän on meidän huostassamme, eikä erehdys ole mahdollinen. Vaikken olisi mennyt lastenkotiin hakemaan hänen pikku vaatteitaan enkä kuullut teistä ja ajanut teitä takaa, vaan olisin kohdannut teidät kadulla tai missä muualla hyvänsä, niin olisin pysäyttänyt teidät ja kysynyt, kuka te olette, juuri sen takia, että te olette niin hänen näköisensä. Asia on siis selvä. Minä voin ilmoittaa teille, missä Freckles on; mutta ansaitsetteko sitä tietoa, se on toinen asia."

Loordi ei kuunnellut häntä. Hän vaipui tuoliinsa, peitti kasvonsa ja purskahti nyyhkytyksiin, jotka puistattavat ja tärisyttävät vahvaakin miestä. Kyyneliä vuodattaen kumartui lady hänen puoleensa.

"Hm! Tuo näyttää perin lupaavalta Frecklesille", tuumi tyttö. "Monta asiaa voi selittää, ja ehkä he osaavat selittää tämänkin." He selittivät sen niin täydellisesti, että tyttö jo muutaman minuutin kuluttua oli hoputtamassa loordi ja lady O'Morea lähtemään sairashuoneelle.

"Te sanoitte, että Frecklesin vanha hoitajatar heti tunsi hänen äitinsä kuvan", sanoi hän. "Minä haluan sen kuvan ja pikku vaatteiden mytyn."

Lady antoi ne hänelle.

Muotokuva oli pienoiskokoinen, maalattu norsunluulle, himmeissä kultakehyksissä, ja kasvot, jotka niistä katselivat, olivat erinomaisen kauniit ja suloiset. Tuuheitten, tummien kiharain keskeltä näkyivät hienopiirteiset, suurisilmäiset kasvot. Yläosassa ei ollut piirtoakaan Frecklesistä, mutta hymyyn kaartuvat huulet olivat nuorukaisen omat. Tyttö tuijotti kuvaan silmää räpäyttämättä. Huokaisten hän sitten laski sen kädestään, ja kurotti molemmat käsivartensa loordi O'Moren kaulaan.

"Tämä pelastaa Frecklesin hengen ja takaa hänen onnensa", lausui hän varmasti. "Kiitoksia, oi kiitoksia siitä, että tulitte."

Hän suuteli ja syleili loordia ja sitten ladya. Avattuaan mytyn, jossa oli kellastuneita liinavaatteita, hän loi silmäyksen kudontaan ja tekotapaan. Sitten hän keräsi kaikki haltuunsa ja lähti heidän edellään vaunujen luo.

Saatettuaan loordi ja lady O'Moren sairaalan vastaanottohuoneeseen hän sanoi McLeanille: "Olkaa niin hyvä, soittakaa isälleni ja pyytäkää häntä tulemaan ensi junalla."

McLean meni, ja tyttö sulki oven hänen jälkeensä.

"Nämä ovat Frecklesin sukulaisia", sanoi hän Lintunaiselle. "Voitte tutustua toisiinne; minä lähden hänen luokseen."

Ja sitten hän katosi.

19. luku.

FRECKLES SAA ESIKOISOIKEUTENSA, JA KEIJU MENETTÄÄ SYDÄMENSÄ.

Hoitajatar lähti huoneesta ääneti, kun tyttö saapui sinne yhä kantaen sylissään vaatemyttyä ja kuvaa. Kun he olivat yksin, meni hän Frecklesin vuoteen luo ja näki, että ratkaiseva käänne oli käsissä.

Hyvät uutiset, joita hänellä oli kerrottavana, tulivat potilaan pelastukseksi, sillä vaikka raskas kipsiside piti tämän ruumista liikkumattomana, oli kuitenkin pää koholla patjasta. Molemmat käsivartensa Freckles ojensi tyttöä kohti. Hänen huulensa ja poskensa hehkuivat punaisina, ja silmissä liekehti kiihtymys.

"Keiju", läähätti hän. "Saitteko ne? Ovatko ne valkoiset? Onko niissä pieniä pistoja? _Voi, keiju, rakastiko äitini minua?_"

Sanat tuntuivat ryöppynä tulvaavan hänen kuumilta huuliltaan. Tyttö laski mytyn vuoteelle ja muotokuvan, kuvapuoli alaspäin, hänen polvilleen. Hellästi hän painoi nuorukaisen pään takaisin patjalle ja tarttui lujasti hänen käsivarsiinsa.

"Kyllä, rakas ystävä", sanoi hän vakuuttavasti. "Valkeampia pikku vaatteita ei ole koskaan ollut. En ikinä ole nähnyt niin somia, kauniita pikku pistoja, ja mitä rakkauteen tulee, ei yksikään äiti ole enemmän rakastanut poikaansa."

Freckles alkoi väristä.

"Varmaanko? Oletteko siitä vanna?" kysyi hän hampaiden kalistessa.

"Minä tiedän", vakuutti tyttö lujasti. "Ja sillä välin, kun lepäätte ja iloitsette, kerron teille pienen tarinan. Kun sitten tunnette olevanne vahvempi, voimme yhdessä katsella pikku vaatteita. Ne ovat juuri sellaisia kuin pitääkin. Mutta käydessäni lastenkodissa niitä hakemassa kuulin puhuttavan eräistä henkilöistä, jotka olivat tiedustelemassa kadonnutta poikaa. Minä läksin heitä tapaamaan, ja mitä he kertoivat minulle, se oli niin kerrassaan samanlaista kuin mitä teille on saattanut tapahtua, että minun täytyy siitä puhua teille. Silloin voitte nähdä, että kaikki on voinut käydä aivan toisin kuin aina olette omaksi tuskaksenne kuvitellut. Oletteko kyllin vahva kuuntelemaan? Saanko kertoa?"

"Ehkä se ei ollutkaan minun äitini, vaan joku muu on neulonut nuo vaatteet."

"Kas niin, hyvä poju, siitäkö sitä taas aloitetaan?" torui tyttö. "Minäpä tiedän, että hän ne valmisti."

"Tiedätte!" huusi Freckles, ja pää ponnahti ylös patjalta. "Tiedätte! Kuinka te sen voitte tietää?"

Hellästi tyttö painoi hänet takaisin.

"No siitä, ettei kukaan muu rupeaisi istumaan ja neulomaan sillä tavoin kuin ne olivat neulotut. Siitä minä sen tiedän", puhui hän pontevasti. "Kuulkaa nyt, kun kerron teille kadonneesta pojasta ja hänen omaisistaan, jotka ovat kuukausimääriä häntä turhaan etsineet."

Freckles makasi hiljaa, mutta ei kuullut kertomuksesta sanaakaan, ennenkuin hänen harhailevat silmänsä pysähtyivät tytön kasvoihin, jolloin hän pani merkille omituisen seikan. Ensi kertaa keiju puhui hänelle niin, ettei katsonut häntä silmiin. Se ei ensinkään ollut hänen tapaistaan. Kun hän puhui, oli viehätys juuri siinä, että hän aina katsoi toista suoraan ja avomielisesti silmiin. Siinä ei vilkuiltu sivulle eikä luotu silmiä maahan, kun keiju puheli; hän ajoi asiansa ilman mitään mutkia. Nyt hänen huomionsa oli kiintynyt nuorukaisen käteen, peitteeseen, kattoon, mihin hyvänsä, jottei tarvitsisi katsoa potilaan silmiin. Silloin Frecklesin harhailevat ajatukset kiintyivät hänen sanoihinsa.

"... ja hän oli yrmeä ja äreä vanha mies", jatkoi tyttö. "Häntä oli aina lellitelty, sillä hän oli ainoa poika, ja hänellä oli ylhäinen arvonimi ja laajat tilukset. Hän piti aina oman päänsä, vähääkään välittämättä suloisesta pikku vaimostaan tai pojistaan tai yleensä kenestäkään. Kun hänen vanhempi poikansa sitten rakastui kauniiseen tyttöön, jolla myös oli arvonimi, juuri siihen tyttöön, jota hänen isänsä toivoikin miniäkseen, ja myötäjäisinä oli suuri kartano likeltä, oli hän hyvin mielissään.

"Sitten hän määräsi toisen poikansa naimaan typerän ja ikävän tytön, josta kukaan ei pitänyt, saadakseen vielä toisen ison kartanon, mutta se oli eri juttu. Se oli niin perin erilaista, sillä vanhempi poika oli koko ikänsä rakastanut sitä tyttöä, jonka nai, eikä se olekaan mikään ihme, sillä minä näin hänet. Hän on oikein komea ja kaikkein herttaisin olento.

"Mutta nuorempi poika parka oli koko ikänsä rakastanut sen pitäjän kirkkoherran tytärtä. Se ei myöskään ollut kumma, sillä hän oli vieläkin kauniimpi. Hän osasi laulaa kuin enkeli, mutta hänellä ei ollut yhtään omaisuutta. Hänkin rakasti nuorukaista koko sydämestään, vaikka se oli luiseva ja kesakkoinen ja punatukkainen -- ei, en minä sitä tarkoita. Ei minulle sanottu, minkä väriset hänen hiuksensa olivat, mutta hänen isänsä tukka oli varmaankin kaikkein punaisinta lajia, sillä kun hän pääsi heidän asiansa perille -- vaikka se ei ollut mitään erikoisen hirveätä -- niin hän oli ihan tulessa.

"Ukko läksi tapaamaan tyttöä -- sitä kaunista, jolla ei ollut rahaa -- ja loukkasi hänen tunteitaan, niin että tyttö karkasi tiehensä. Hän läksi Lontooseen ja ryhtyi opiskelemaan musiikkia. Pian hänestä kehittyi oivallinen laulajatar, ja sitten hän liittyi erääseen seurueeseen ja tuli tähän maahan.

"Kun nuorempi poika sai tietää hänen matkustaneen Lontoosta, lähti hän myöskin kotoaan. Ja kun tyttö sitten oli täällä yksinään ja peloissaan ja näki pojan tulevan luoksensa, riemastui hän niin kovasti, että meni naimisiin hänen kanssansa juuri niinkuin kuka hyvänsä olisi tehnyt. Mutta nuorukainen ei sallinut hänen matkustella seurueen kanssa, niin että kun he saapuivat tänne Chicagoon, he tuumivat, että tämä on sopiva paikka, ja he jäivät tänne ja hän läksi etsimään työtä. Se oli huonoa hommaa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tekemään mitään hyödyllistä työtä, eikä osannut edes etsiä työtä ja kaikkein vähimmin sitä tehdä, jos saikin; niin että asiat piankin alkoivat mennä nurinpäin. Mutta vaikka nuori mies ei voinut saada työtä, osasi tyttö ainakin laulaa, niin että hän lauloi iltaisin ja päivällä ompeli pikku vaatteita. Mutta mies ei pitänyt siitä, että hän lauloi julkisesti, eikä hän olisi sitä sallinut, kun vain olisi tultu toimeen, mutta talvi tuli, oli kovin kylmä ja puut armottoman kalliita. Vuokrat kohosivat, ja heidän täytyi muuttaa syrjemmälle yhä huokeampiin asuntoihin, ja te olitte tulossa -- tarkoitan, se kadonnut poika oli tulossa -- ja he olivat miltei epätoivoisia. Silloin mies kirjoitti isällensä kertoen kaikki, ja isä lähetti kirjeen takaisin aukaisematta ja kielsi häntä enää koskaan kirjoittamasta. Kun pienokainen tuli, oli perin vähän jäljellä pantattavaksi ruokaan ja lääkärinmaksua varten, eikä hoitajattaren palkkaamiseen yhtään mitään, niin että muuan vanha naapurin vaimo tuli vaalimaan nuorta äitiä ja pikku poikaa, kun hänen oli heitä niin sääli. Siihen aikaan he asuivat kaukana esikaupungissa erään pienen puutalon yläkerrassa, isojen tehdasten keskellä, ja pakkanen oli yhä pahempi ja ruokavarat tekivät loppua. Silloin mies joutui epätoivoon ja läksi hakemaan jotakin syötävää, ja vaimo oli myös toivoton. Hän nousi makuulta, jätti vanhan naisen hoitamaan pikku poikaa ja lähti kaupungille laululla ansaitsemaan vähän rahaa. Naisen tuli niin kylmä, että hän pisti poikasen vuoteeseen ja läksi kotiinsa. Silloin räjähti höyrypannu isossa tehtaassa pienen puutalon lähellä ja sytytti sen tuleen. Jokin raudankappale lensi siihen taloon ja puhkaisten katon putosi huoneeseen ja leikkasi käden poikki pieneltä poika paralta. Se parkui minkä jaksoi ja tulipalo tuli yhä lähemmäksi.

"Vanha eukko ryntäsi muiden ihmisten keralla ulos ja näki, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei olisi aikaa odottaa palosotilaita tai muuta apua, ja kiirehti pelastamaan. Hän kuuli pienen poloisen parkuvan eikä voinut sitä kestää, niin että hän raivasi itselleen tien sen luokse, ja siellä se makasi silvottuna ja verisenä. Siitä hän säikähtyi melkein kuoliaaksi ajatellessaan, mitä lapsen äiti sanoisi, kun hän oli lähtenyt pois ja jättänyt lapsen oman onnensa nojaan, niin että hän riensi erääseen orpolasten kotiin, joka oli siinä lähistössä, ja kolkutti ovelle. Sitten hän piiloutui toiselle puolelle katua, kunnes poikanen otettiin sisään, ja juoksi takaisin katsomaan, oliko hänen oma talonsa tulessa. Iso tehdas ja pikku puurakennus ja joukko muita olivat tuhkana. Ihmiset kertoivat, että kaunis rouva oli tullut takaisin ja rynnännyt taloon pelastaakseen lapsensa. Hän oli juuri juossut sisään, kun hänen miehensä tuli hänen jälkeensä, ja silloin talo luhistui kummankin päälle."

Freckles makasi jäykkänä, silmät luotuina tytön kasvoihin, ja tämä taas puhui kohti kattoa.

"Se eukko riepu ihan sairastui pienen poika-rukan takia. Hän ei tohtinut kertoa asiaa kodin johtajille, sillä tiesihän hän, ettei hänen milloinkaan olisi pitänyt jättää lasta, mutta hän kirjoitti kirjeen ja lähetti sen sinne, missä kaunis nuori rouva sairastaessaan oli sanonut miehensä sukulaisten asuvan. Hän kertoi pienokaisesta kaikki mitä muisti: milloin se oli syntynyt, että se oli saanut isänsä vanhemman veljen nimen, että sen käsi oli katkennut tulipalossa, ja mihin oli sen vienyt saamaan lääkärin hoitoa ja muuta huolenpitoa. Hän kertoi heille myös, että lapsen sekä isä että äiti olivat kumpikin palaneet, ja rukoili, että he tulisivat noutamaan sen pois.

"Luulisitte kai sen voineen sulattaa jääsydämenkin, mutta vanhalla herralla ei ollut mitään sydäntä sulatettavana, sillä hän sai kirjeen ja luki sen, mutta kätki sen papereittensa sekaan eikä hiiskunut asiasta kenellekään ihmiselle. Muutama kuukausi takaperin hän kuoli. Kun hänen vanhempi poikansa tuli selvittämään hänen asioitansa, tapasi hän sen kirjeen miltei ensimmäisenä. Hän jätti kaikki ja läksi vaimoineen etsimään sitä lasta, kun aina oli hellästi rakastanut veljeänsä ja ikävöinyt hänen palaamistaan. Hän oli kaikkina menneinä vuosina tiedustellut hänen kohtalostaan, minkä suinkin oli uskaltanut, ja kun hän sitten tuli tänne, olitte te poissa -- tarkoitan, että se poika oli poissa, ja pitihän minun kertoa siitä teille, sillä nähkääs, olisihan teille saattanut sattua samanlaista yhtä helposti kuin sille toisellekin pojalle."

Freckles kohotti kätensä ja käänsi keijun päätä, kunnes heidän silmänsä pakostakin kohtasivat toisensa.

"Keiju", sanoi hän lempeästi, "miksi ette katso minuun, kun kerrotte tuosta kadonneesta pojasta?"

"Mitä? Enkö minä ole katsonut?" sopersi tyttö hämillään.

"Minusta näyttää", puhui Freckles läähättäen, "että te olette sekoittanut hänet ja minut pahanpäiväisesti, eikä se ole ensinkään teidän kaltaistanne, tuo asiain sekoittaminen, niin ettei siitä tule hullua hurskaammaksi. Jos he ovat kertoneet teille noin paljon, sanoivatko he, kumpi käsi siltä pojalta puuttui?"

Tytön katse pujahti jälleen syrjään.

"Se oli... oli sama käsi kuin teidänkin", vastasi hän ja pelosta tuskin tohti hengittääkään.

Vieläkin Freckles makasi jäykkänä ja valkeampana kuin lakana.

"Olisiko se poika yhtä vanha kuin minäkin?" kysyi hän.

"Olisi", myönsi tyttö hiljaa.

"Kuulkaapa", sanoi Freckles viimein ja tarttui hänen ranteeseensa, "aiotteko kertoa minulle, että joku etsiskelee poikaa, joka mielestänne voi olla sama kuin minä? Luuletteko löytäneenne minun omaiseni?"

Silloin keijun katse oli taas oikealla suunnalla. Nyt oli jo aika. Hän painoi Frecklesin käsivarret kiinni kylkiin ja kumartui hänen puoleensa.

"Kuinka vahva te jo olette, rakas ystävä?" kuiskasi hän. "Kuinka rohkeaksi luulette itseänne? Jaksatteko sen kestää? Sopiiko teille kertoa?"

"Ei!" huohotti Freckles. "Ei, jos olette varma. Minä en sitä kestä. Se veisi minulta hengen."

Päivä oli vaatinut tytöltä yhtämittaisia ponnistuksia. Hermot olivat kiihtyneet ylimmilleen. Ne laukesivat äkkiä.

"Niinkö!" tulistui hän. "Te muka kuolette, jos kerron sen teille! Te sanoitte tänä aamuna, että kuolisitte, jos _ette_ tietäisi nimeänne ja olisivatko sukulaisenne kunnollisia ihmisiä. Nyt minä olen etsinyt ja löytänyt teille nimen, joka on vuosisatoja ollut kunniassa, äidin, joka rakasti teitä kylliksi paljon mennäkseen tuleen ja kuollakseen puolestanne; ja kaikkein herttaisimpia sukulaisia, ja te käännätte kelkkanne ja uhkaatte kuolla. _Koettakaapa vain kuolla, niin siitä tulee eri leikki._"

Tyttö tuijotti häneen. Hetkisen Freckles makasi yllätyksestä hölmistyneenä ja kankeana. Mutta sitten iiriläisen luonne vei kaikesta voiton. Hän purskahti heleästi nauramaan. Pelästynyt tyttö kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti hillitä, rukoillen ja komentaen. Kyyneleet virtasivat Frecklesin silmistä, ja hän läähätti. Kun hän oli liian voipunut päästääkseen enää ääntäkään, nauroivat hänen silmänsä vielä äänettömästi.

Vasta pitkän ajan perästä, kun poika oli rauhoittunut ja lepäsi hiljaa, alkoi tyttö lempeästi haastella hänelle, ja tällä kertaa hänen suuret silmänsä, hellyydestä kosteat ja onnesta raukeat, eivät näyttäneet voivan irtaantua nuorukaisen kasvoista.

"Rakas Freckles", puheli hän, "teidän polvillanne on äitinne kuva, äitinne, joka meni puolestanne tuleen, ja minä tiedän sen nimen, vanhan ja kunniakkaan, joka teille kuuluu syntymästänne asti. Rakas ystävä, kumpaa te ensiksi haluatte?" Freckles oli lopen väsynyt, ja suuret hikikarpalot kihoilivat hänen ohimoillaan, mutta tarkkaava tyttö kuuli hänen huultensa kuiskauksen: "Äitini!"

Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa. Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.

"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi, kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena, kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet lausua väsyneitten silmien kysymystä.

"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä kirjoitan!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry House, Claren kreivikunta, Irlanti."

Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö kiirettä, keiju?"

"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein tiedätte, mistä olette kotoisin."

"Tilukseni?" kummeksi Freckles.