Part 17

McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta, vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua, kun McLean tuli ratsastaen.

Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen, piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa. Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.

Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja käsitti asian.

"Etelään!" karjaisi McLean. "Juoskaa etelään!"

Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä, kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan tyttö sylissään.

Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea räsähdys tärisytti maata.

McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.

Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles pysäytti hänet.

"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa se pois. Kyllä minä tiedän."

Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles vapaana.

Miehet kumartuivat hänen puoleensa nostaakseen hänet maasta, mutta hän viittasi heitä pois.

"Älkää koskeko minuun, ennenkuin olen levännyt hiukan", pyysi hän.

Sitten hän käänsi päätänsä, kunnes näki keijun, joka pukunsa helmaan kuivaili mutaa silmistään ja kasvoistaan.

"Koettakaahan nousta seisaalle", kehoitti hän tyttöä.

McLean tarttui tyttöön ja auttoi hänet pystyyn.

"Luuletteko, että on tullut mitään luunmurtoa?" sammalsi hän.

Keiju pudisti päätä ja pyyhkieli yhä kasvojaan.

"Tarkastakaapa te, sir", pyysi Freckles.

Tyttö salli McLeanin tutkia, ja tämä vakuutti Frecklesille, ettei hän ollut vakavasti vahingoittunut.

Poika käänsi päänsä takaisin, ja hänen kasvoillaan oli sanomattoman hellyyden ilme.

"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän raukeasti. Tyttö riistäytyi irti McLeanista.

"Nyt te, Freckles!" huudahti hän. "Nyt on teidän vuoronne. Nouskaa pystyyn!"

Tuskallinen nykäys väräytti Frecklesin kasvoja. Sen nähdessään tyttö kävi kalmankalpeaksi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Freckles, nouskaa ylös!" Se oli puoleksi käsky, puoleksi pyyntö. "Rauhoittukaa, keiju! Antakaahan minun ensin hieman levätä!" pyysi nuorukainen.

Tyttö polvistui hänen viereensä. Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä lähelle itseään. Hän katsoi McLeaniin niin tuskallisen pyytävästi, että isäntä polvistui hänen toiselle puolelleen.

"Voi, Freckles!" huudahti McLean. "Eihän toki! Varmaankin voimme tehdä jotakin. Meidän täytyy! Annahan katsoa!"

Hän yritti aukaista pojan paidankaulusta, mutta hänen kätensä vapisivat niin kovasti, että tyttö työnsi ne syrjään ja itse paljasti Frecklesin rinnan. Kiireesti silmäiltyään hän veti vaatteen jälleen kokoon ja pujotti kätensä hänen päänsä alle. Freckles kohotti häneen kuolontuskaisen katseen.

"Käsitätte kai?" sanoi hän.

Tyttö nyökkäsi sanattomana.

Freckles kääntyi McLeaniin päin.

"Kiitos kaikesta", läähätti hän. "Missä ovat miehet?"

"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".

"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"

Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä. Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä kasvoillaan.

"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi saada ison vesialtaansa."

"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista. Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."

"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian: "Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"

"Niin juuri", vastasi tyttö.

Kova tuska värähdytti Frecklesiä, ja kasvoilla vilahti epätietoinen ilme.

"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää siltä kuin..."

Hän jätti kesken ja kohotti kysyvän katseen McLeaniin.

"Minä en voi mitään sille, että olen iiriläinen, mutta kyllä sille, että olen taikauskoinen", sanoi hän. "Enhän saa syyttää siitä taivasta taikka lintuani."

"Et, rakas poika", sanoi McLean silitellen heleätä tukkaa. "Sinulla oli valta valita. Olisithan voinut seisoa siinä kuin kiinnikasvanut pölkky kuten me kaikki muut. Suuren rakkautesi ja erinomaisen miehuutesi voimasta sinä teit tämän uhrauksen."

"Älkää antako sille sitä nimeä, sir!" huudahti Freckles. "Onhan asian laita päinvastoin. Jos voisin uhrata ruumiini vielä sata kertaa pelastaakseni hänet tästä, tekisin sen ja iloitsisin joka tuskasta."

Jumaloivan hellä hymy huulilla hän kääntyi tyttöön päin. Tämä oli pelottavan kalpea, ja hänen silmänsä olivat jäykät ja lasimaiset. Hän tuskin tuntui kuulevan tai käsittävän, mitä oli tulossa, mutta urhoollisesti hän koetti vastata siihen hymyyn.

"Onko otsani liassa?" kysyi Freckles.

Tyttö ravisti päätänsä.

"Kerran te..." sammalsi nuorukainen.

Heti tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, sitten kummallekin poskelle ja vihdoin huulille pitkän suudelman.

Sitten McLean kumartui hänen puoleensa.

"Freckles", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä et koskaan voi saada tietää, kuinka minä rakastan sinua. Ethän aio lähteä sanomatta minulle hyvästi?"

Se sana herätti tytön äkkiä tajuihinsa. Hän sävähti ikäänkuin unesta heränneenä.

"Hyvästi?" huudahti hän kiivaasti, silmät suurina ja veren tulvahtaessa kalpeisiin kasvoihin. "Hyvästi! Mitä te tarkoitatte? Kuka sanoo hyvästi? Minne Freckles lähtisi näin loukkaantuneena, ellei sairaalaan? Eihän silti tarvitse sanoa hyvästi. Tietysti me kaikki saatamme häntä sinne. Kutsukaa miehet koolle! Meidän täytyy lähteä nyt heti."

"Ei kannata, keiju", vastasi Freckles. "Luulen, että jokainen luu rinnassani on murskaantunut. Teidän täytyy antaa minun erkaantua."

"Mutta minä en tahdo", sanoi tyttö jyrkästi. "Ei kannata kuluttaa kallista aikaa siitä puhumalla. Te olette elossa. Te hengitätte; ja miten pahasti luunne lienevätkin murskaantuneet, niin mitä varten on taitavia lääkärejä olemassa, ellei korjaamaan teitä ja panemaan jälleen kuntoon? Te lupaatte minulle vain, että purette hampaanne yhteen ja käskette, kun teemme teille kipeää, sillä meidän täytyy lähteä viemään teitä niin pian kuin suinkin. En ymmärrä, mikä minuakin on vaivannut. Tässä on jo tuhlattu runsaasti aikaa."

"Voi, keiju!" tuskaili Freckles. "Minä en voi! Te ette tiedä, kuinka huonosti asiat ovat. Minä kuolen samassa, kun yritätte minua nostaa."

"Tietysti niin teette, jos niin päätätte tehdä", sanoi tyttö. "Mutta jos lujasti tahdotte, niin ette kuole; hengittäkää vain syvään ja voimakkaasti ja pitäkää kovasti kiinni minusta. Kyllä minä toimitan teidät täältä pois. Teidän täytyy todellakin kestää, Freckles, vaikka se tekisi kuinka kipeää, sillä tehän jouduitte tähän minun takiani, ja nyt minun täytyy pelastaa teidät, niin että teidän on parasta luvata."

Hän kumartui nuorukaisen puoleen ja koetti hymyillä hänelle rohkaisevasti pelosta jäykillä huulillaan.

Isoina pisaroina helmeili kylmä hiki Frecklesin ohimoilla.

"Voi, rakas keiju!" rukoili hän ottaen tytön käden omaansa. "Te ette käsitä asiaa enkä minä henkeni uhallakaan voi sitä sanoa teille, mutta todellakin on parasta antaa minun mennä. Tämä on juuri onneksi minulle. Sanokaa vain minulle hyvästi ja antakaa minun pian päästä pois."

Hän vetosi McLeaniin.

"Rakas isäntä, tehän tiedätte. Sanokaa hänelle, että minulle elämä on paljon pahempaa kuin kuolema. Sanokaa hänelle, että tiedätte kuoleman olevan parasta, mitä milloinkaan voi minulle sattua."

"Taivas armahtakoon!" huudahti tyttö. "Minä en voi kestää tätä viivyttelemistä!"

Hän puristi Frecklesin kättä rintaansa vastaan ja kumartuen hänen puoleensa katsoi syvälti hänen hämärtyneihin silmiinsä.

"'Minä lupaan kunniasanallani, että tahdon yhä hengittää.' Se teidän täytyy luvata minulle", sanoi keiju. "Sanotteko niin?"

Freckles empi.

"Freckles!" komensi tyttö rukoillen. "_Sanottehan niin?_"

"Sanon!" läähätti nuorukainen.

Tyttö hypähti pystyyn.

"Sitten on kaikki kunnossa", sanoi hän, ja äänessä oli entistä reippautta. "Puhaltakaa te vain kuin höyrykone, loput teen minä."

Miehet kokoontuivat innoissaan hänen ympärilleen.

"Frecklesin kuljettaminen tulee olemaan kova urakka", sanoi hän, "mutta se on meidän ainoa toivomme, niin että kuunnelkaa tarkasti älkääkä millään muotoa jättäkö heti tekemättä, mitä nyt teille sanon. Nyt ei ole aikaa olla toistemme tiellä, vaan meillä täytyy olla oikea järjestys. Lähtekää te neljä siitä vaunuhevosilla ratsain makuuteltalle. Ottakaa sieltä kaikkein lujin riippumatto, muutamia peitteitä ja päänalus. Ratsastakaa takaisin suorinta tietä. Jos tapaatte joitakin muita miehiä joukosta, niin lähettäkää heidät tänne auttamaan riippumaton kantamisessa. Me emme saa ruveta hytkyttämään häntä vaunuissa ajaen. Toiset raivaavat polkua tielle; ja te, herra McLean, otatte Nellien ja ratsastatte kaupunkiin. Kertokaa isälleni, kuinka Freckles on loukkaantunut ja että hän teki sen pelastaakseen minut. Sanokaa hänelle, että minä aion viedä Frecklesin Chicagoon kahdentoista junassa ja että hänen tulee pidättää sitä, jos hiukan myöhästymme. Ellei hän sitä voi, niin pitäkää ylimääräinen juna valmiina asemalla ja toinen Pittsburgiin Fort Waynessa, niin että saamme kulkea ilman viivytyksiä. Ei tarvitse huolehtia, vaikka jätättekin meidät tänne yksin. Lintunainen tulee pian. Me levähdämme hetkisen."

Hän kyykistyi taas mutaan Frecklesin viereen ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan ja käsiään. Nuorukainen käänsi tuskaiset kasvonsa häneen ja ponnisteli tukehuttaakseen ne voihkinat, jotka uhkasivat kertoa, kuinka hän kärsi.

Kun miehet olivat valmiit nostamaan häntä, kumartui keiju häneen päin intohimoisen hellänä.

"Rakas Limberlostin vartija, nyt aiomme nostaa teitä", sanoi hän. "Pelkään että pyörrytte tuskasta, mutta koetamme olla niin varovaisia kuin suinkin älkääkä unohtako lupaustanne."

Omituinen raukea hymyntapainen viivähti Frecklesin väräjävillä huulilla.

"Keijukaiseni, voiko mies muistaa lupausta, kun ei ole tajuissaan?" kysyi hän.

"Kyllä te voitte", sanoi tyttö pontevasti, "sillä lupaus merkitsee teille sen verran enemmän kuin useimmille muille".

Hänen sanoistaan virisi pojan kasvoille tarmokas ilme.

"Valmis olen", sanoi hän.

Heti ensi kosketuksesta hänen silmänsä sulkeutuivat, hirveä korahdus purkautui ilmoille, ja hän makasi tajuttomana. Tyttö silmäsi Duncaniin aivan kauhuissaan. Sitten hän puristi huulensa yhteen ja kokosi jälleen voimansa.

"Näin onkin kai parasta", sanoi hän. "Ehkä hän ei nyt tunne, kuinka kipeätä hänelle teemme. Pojat, olkaapa nyt nopeat ja helläkätiset!"

Hän asettui riippumaton viereen ja hauteli vedellä Frecklesin kasvoja. Ottaen hänen kätensä omaansa hän käski lähteä liikkeelle. Hän kehoitti miehiä pyytämään jokaista vankkarakenteista miestä, jonka kohtaisivat, yhtymään joukkoon, niin että voisivat vaihtaa kantajia useasti ja päästä pian eteenpäin.

Lintunainen tahtoi ottaa tytön vaunuihin ajaakseen riippumaton perässä, mutta hän kieltäytyi jättämästä Frecklesiä ja ehdotti, että Lintunainen ajaisi edeltä, ottaisi vähän vaatteita ja olisi asemalla valmiina saattamaan heitä Chicagoon. Koko matkan tyttö kulki riippumaton vieressä, varjostaen, Frecklesin kasvoja lehtevällä oksalla, ja piti hänen kädestään kiinni. Joka kerta kun pysähdyttiin vaihtamaan kantajia, kostutti hän pojan kasvoja ja huulia ja laski jokaisen hengähdyksen sydäntäsärkevän tuskaisesti.

Hän tuskin huomasi, milloin hänen isänsä yhtyi heihin ja ottaen oksan hänen kädestään pujotti käsivartensa hänen uumalleen ja melkein kantoi häntä. Kaupungin katuihin ja uteliaihin, ahnaasti töllisteleviin ihmisjoukkoihin hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kuin Limberlostin puihin. Kun juna ajoi asemalle ja työmiehet nostivat Frecklesin vaunuun, toimitti pitkä Duncan tytölle tilaa riippumaton viereen.

Mukana paras kirurgi mitä saatavissa oli sekä Lintunaisen ja McLeanin ollessa apulaisina alkoi nyt neljän tunnin matka Chicagoon. Tyttö piti herkeämättä huolta Frecklesistä, kostutti hänen kasvojaan, silitteli hänen kättänsä ja lempeästi löyhytteli viileyttä. Ei hetkeksikään hän halunnut luovuttaa paikkaansa taikka sallia kenenkään muun tehdä ylipäätänsä mitään onnettoman hyväksi. Lintunainen ja McLean katselivat kummastellen. Hänen voimansa ja miehuullisuutensa näyttivät olevan ehtymättömät. Yhden ainoan kerran hän puhui, ja silloin hän kysyi McLeanilta, oliko varmaa, että ylimääräinen juna Pittsburgin linjalla oli valmiina. McLean vastasi, että juna oli tilattu ja odotti heitä.

Kello viisi Freckles makasi Lake Viewin sairashuoneen leikkauspöydällä, ja häntä käsitteli kolme Chicagon etevintä kirurgia. Heidän käskystään McLean saattoi vastahakoisen keijun sieltä pois ja vei hänet hoitajattaren haltuun saamaan kylvyn, hoitoa naarmuilleen sekä vuoteen nukkuaksensa.

Vaikka tällaisessa paikassa on vaikeata hämmästyttää ihmisiä, joutuivat hoitajattaret kuitenkin ihmeisiinsä riisuessaan tytöiltä perin tahriintuneet ja rikki revityt vaatteet ja mutaiset, ihoon tarttuneet sukat, pestessään pois kuivettuneen saven hänen silkinhienoista hiuksistaan ja hieroessaan naarmuja ja mustelmia täyteen tullutta kaunista, lian peittämää ruumista. Tyttö vaipui syvään uneen jo paljon ennen kuin he olivat lopettaneet puuhansa ja makasi sikeässä tiedottomuuden tilassa sillä aikaa, kun taistelu Frecklesin hengestä oli alkanut.

Kolme päivää myöhemmin hän oli sama keiju kuin ennenkin, paitsi että Freckles oli alinomaa hänen ajatuksissaan. Levottomuus ja se vastuunalaisuus, jota hän tunsi nuorukaisen tilasta, oli kehittänyt hänessä uutta kypsyyttä ja täyttä naisellisuutta. Sinä aamuna hän nousi varhain ja liikuskeli Frecklesin oven vaiheilla. Hänen oli sallittu olla potilaan luona, sillä hoitajattaret ja lääkärit olivat huomanneet, että tajuihinsa tullut, levoton, ylen kiihtynyt, tuskien kiusaama nuorukainen vain hänen tähtensä pysyi rauhallisena ja totteli määräyksiä. Kun tyttö oli nääntyä unen puutteesta, täytyi häntä uhata sillä, että hän sairastuisi, jotta hänet saatiin vuoteeseen. Ja ilmoittamalla sitten Frecklesille, että keiju nukkui ja että he herättäisivät hänet, jos hän liikahtaisi, he voivat häntä vähäksi aikaa hillitä.

Lääkäri oli Frecklesin luona. Tytölle oli sanottu, että hän tänä aamuna antaisi lopullisen lausuntonsa, ja siksi hän kyyristeli nyt tuolissa akkunan ääressä, laski alas uutimet takanaan ja hirveässä jännityksessä odotti suljetun oven aukeamista.

Juuri kun se aukeni, riensi McLean käytävän halki lääkäriä vastaan, mutta luotuaan silmäyksen tämän kasvoihin peräytyi kauhistuneena, ja tyttö, joka oli noussut istumasta, vaipui takaisin paikalleen niin huumaantuneena, ettei jaksanut astua askeltakaan. Miehet katsoivat toisiinsa. Huulet raollaan ja silmät pelosta jäykkinä keiju kumartui eteenpäin tuskaisen jännittyneenä.

"Minä -- minä luulin hänen voivan varsin hyvin", sammalsi McLean.

"Leikkauksen hän kesti", vastasi lääkäri, "eivätkä hänen haavansa ole ehdottomasti hengenvaarallisia. Minähän sanoin teille jo eilen, mutta en huomauttanut, että jokin muu luultavasti vie häneltä hengen, ja niin nyt näkyy käyvän. Ei hänen ole pakko kuolla tuosta tapaturmasta, mutta hän ei elä iltaa pitemmälle."

"Miksei? Mitä se on?" kysyi McLean hätäisesti. "Me kaikki rakastamme sitä poikaa. Meillä on yhteensä miljoonia tehdäksemme mitä rahalla suinkin voi. Miksi hänen pitää kuolla, elleivät nuo murtuneet luut ole siihen syynä?"

"Sen ilmoittamiseen minä nyt tarjoankin teille tilaisuutta", virkkoi lääkäri. "Hänen ei tarvitse kuolla tapaturmasta, mutta hän kuolee niin pian kuin hänen mainio ruumiillinen kuntonsa sen sallii, ja syynä on se, että hän ihan ilmeisesti mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jos hän olisi täynnä elämän toivoa ja halua, olisi minun työni helppo. Jos te kaikki rakastatte häntä, niinkuin sanotte, ja jos on olemassa rajattomat mahdollisuudet antaa hänelle mitä hän vain pyytää, niin miksi hän tahtoisi kuolla?"

"Onko hän kuolemaisillaan?" kysyi McLean.

"On", vastasi lääkäri. "Hän ei enää näe iltaa, paitsi jos saadaan jokin voimakas vastavaikutus heti vireille. Hän on niin voimaton, että kun hän mieluummin valitsee kuoleman kuin elämän, luonto ei jaksa voittaa hänen omaa tahdonpuutettaan. Jos mielii hänet pelastaa, täytyy häneen saada elämänhalua. Nyt hän epäilemättä toivoo kuolevansa ja niin pian kuin suinkin."

"Sitten hänen täytyy kuolla", lausui McLean.

Hänen leveät hartiansa vapisivat, ja vahvat kädet aukenivat ja sulkeutuivat konemaisesti.

"Merkitseekö se, että te tiedätte, mitä hän toivoo, ettekä voi tahi ette tahdo sitä antaa?"

McLean voihki tuskasta.

"Se tarkoittaa", sanoi hän epätoivoisena, "että minä tiedän, mitä hän toivoo, mutta minun on yhtä mahdoton auttaa häntä kuin noutaa hänelle tähti taivaalta. Sitä, minkä takia hän tahtoo kuolla, hän ei voi milloinkaan saada."

"No sitten teidän täytyy valmistua lopun varalle ihan pian", sanoi lääkäri ja kääntyi kiireesti poispäin.

McLean tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.

"Kuulkaa!" huusi hän epätoivoissaan. "Te sanotte sen ikäänkuin minä voisin tehdä jotakin, jos tahtoisin. Minä sanon teille, että poika on minulle sanomattoman rakas. Minä tekisin mitä tahansa, kuluttaisin kuinka paljon tahansa. Te olette nähnyt sen nuoren tytön, joka täällä on mukanani, ja monesti puhunutkin hänestä. Sitä lasta hän toivoo. Hän kerrassaan jumaloi tyttöä, mutta hyvin tietäen, ettei siitä koskaan voi tulla mitään, hän mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jumalan nimeen, mitä minä voin sille tehdä?"

"Lukuunottamatta puuttuvaa kättä en ole koskaan hoitanut pulskempaa miestä", sanoi lääkäri, "ja tyttö tuntui olevan erittäin mieltynyt häneen. Miksi hän ei siis voi saada sitä tyttöä?"

"Miksi?" toisti McLean. "Monestakin syystä. Minä sanoin, että hän on minun poikani. Te varmaankin tiesitte, ettei hän sitä ole. Vähän toista vuotta sitten en ollut häntä koskaan nähnytkään. Hän joutui eräälle työpaikalleni maantieltä. Hän on löytölapsi, joka oli jätetty orpolastenkotiin täällä Chicagossa. Kun hän oli varttunut, luovutti lastenkodin johtaja hänet eräälle raa'alle miehelle. Hän karkasi tiehensä ja joutui eräälle tukkileirilleni. Hänellä ei ole nimeä eikä mitään tietoa syntyperästään. Ja tyttö -- niin, hänestähän olemme puhuneet. Te näette, mitä hän on, ruumiillisesti ja henkisesti. Hänellä on esi-isiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain ensimmäisiin valkoisiin tulokkaihin, ja toisella puolen merta niitä on läpi vuosisatojen. Hän on jumaloitu, hemmoiteltu ainoa lapsi, ja isä on hyvin rikas. Elämä tarjoaa tytölle kaikki, toiselle ei mitään, ja sen tämä poika ymmärtää paremmin kuin kukaan muu. Hänellä ei ole muuta valittavana kuin kuolema, jos pelastuksena on vain se, että hän saa tytön omakseen."

Silloin tyttö seisoi heidän välissään.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Jos Freckles haluaa minua, ei hänen tarvitse muuta kuin, sanoa, niin minä olen hänen."

Hämmästyneet miehet perääntyivät askeleen, tuijottaen häneen.

"Sitä hän ei koskaan sano", vastasi McLean viimein, "ettekä te tätä ymmärrä, keijukainen. Kuinka ihmeessä te tänne jouduitte? En missään nimessä olisi tahtonut, että te saisitte kuulla, mitä kerroin, mutta kun niin on tapahtunut, rakas tyttö, niin täytyy teille ilmoittaa, ettei Freckles vaadi teidän ystävyyttänne tai suopeuttanne, vaan rakkauttanne."

Tyttö katsoi kirkkailla, vakavilla sinisilmillään suoraan lääkäriä kasvoihin ja sitten McLeaniin rohkean avomielisesti.

"Hyvä, minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

McLean heilautti kättään avuttomana.

"Te ette käsitä asiaa", toisti hän kärsivällisesti. "Freckles ei tahdo teiltä ystävän taikka kumppanin taikka sisaren rakkautta, vaan morsiamen lempeä. Ja jos te pelastaaksenne sen elämän, jonka hän pani alttiiksi teidän puolestanne, aiotte jalomielisenä ja innostuvana uhrata tulevaisuutenne, niin minun täysi velvollisuuteni on teidän isänne poissa ollessa, suojelijana, jonka käsiin hän on jättänyt teidät, estää sellainen malttamaton teko. Jo nuo sanat, jotka lausuitte, ja puhetapanne osoittaa, että olette pelkkä lapsi ettekä ole uneksinutkaan, mitä sellainen rakkaus on."

Silloin keiju kävi kerrassaan suurenmoiseksi. Punertava läikähdys karkoitti pelon kelmeyden hänen kasvoiltaan. Hänen suuret silmänsä laajenivat ja säteilivät sisäistä tulta. Hän näytti siinä heidän silmissään kasvavan ja varttuvan uljaaksi naiseksi.

"Minun ei ole koskaan tarvinnut uneksia rakkaudesta", sanoi hän ylväästi. "Koko elämässäni en ole muuta tiennyt kuin rakastaa jokaista ja saada kaikilta rakkautta. Eikä kukaan ole ollut minulle niin rakas kuin Freckles. Jos suvaitsette muistaa, olemme yhdessä kokeneet koko paljon. Minä en tiedä mitään morsiamista ja heidän lemmestään, mutta minä rakastan häntä kaikella sillä rakkaudella mitä sydämessäni on ja luulen sen riittävän hänelle."

"Varmaankin", jupisi lääkäri.

McLean ojensi kätensä vetääkseen tytön puoleensa, mutta tämä huomasi liikkeen ja astui nopsasti taaksepäin.