Part 15

Mutta McLean saattoi nähdä pojan lihasten nykivän.

"Mitä se vahti toikaan?" kysyi McLean yrittäen kääntää Frecklesin ajatuksia toisaalle.

"Niin", sanoi nuorukainen silmäten sinne päin, mihin isäntä viittasi. "Minäpä unohdin sen. Se on saukko ja uskomattoman korea onkin vuodenaikaan katsoen. Ammuin sen tuolla joella tänä aamuna. Se oli hyvä laukaus näissä oloissa. Luulin ampuvani harhaan."

Freckles nosti otuksen maasta ja lähestyi McLeania, mutta silloin Nellie heristi pieniä korviaan, hypähti notkoon päin ja korskui pelosta. Freckles pudotti saukon ja karkasi suitsiin kiinni.

"Ohjatkaa herran tähden hevonen polulle, sir", pyysi hän. "Se seisoo juuri sillä kohdalla, mistä vanha kuningaskäärme mataa tien poikki nevalle -- se vanha ryökäle, josta Duncan ja minä olemme teille kertoneet. Minä olen varma siitä, että senhän juuri muori Duncan kohtasi. Minä tapasin hänet juuri tuolla polulla, vain vähän matkaa kauempana, ja se on varmasti lähellä nytkin."

McLean astui maahan Nellien selästä, vei sen polulle kauemmas linjaa pitkin ja sitoi kiinni näreeseen. Sitten hän tuli tarkastamaan saukkoa. Se oli harvinaisen iso otus, ja sillä oli erinomaisen kaunis, pitkä hieno karva.

"Mitä sinä tällä aiot tehdä, Freckles?" kysyi McLean verkalleen silitellen pehmeää turkkia. "Tiedätkö, että se on oikein arvokas?"

"Sitäpä vähin toivoinkin, sir", sanoi Freckles. "Nähdessäni sen pistävän päänsä esille ajattelin näinikään: kerran näin jossakin kirjassa kuvan nuoresta tytöstä, joka oli melkein niin kaunis kuin keijukin. Hänen kätensä olivat yhtä isossa puuhkassa kuin hän itse, ja minusta se oli niin sievää. Luullakseni se oli jokin kuningatar tai jotakin sentapaista. Luuletteko, että minä voin viedä tämän turkkurille ja teettää siitä tuollaisen puuhkan -- tavattoman ison puuhkan?"

"Tietysti sinä voit", sanoi McLean. "Sehän on soma ajatus ja kyllin helppo toteuttaa. Pannaan saukko laatikkoon ja lähetetään jäähdytys vaunussa ensi junalla. Seiso sinä vartioimassa tässä minuutin verran, niin minä käsken Hallin viedä sen Duncanille. Valjastetaan Nellie Duncanin kärryihin ja sitten ajamme kaupunkiin puhuttelemaan keijun isää. Saukon lähetämme nyt heti, ennenkuin se ehtii pilaantua, ja ohjeesi kirjoitan myöhemmin. Tosiaankin on perin somaa teettää keijulle pieni muistokapine Limberlostista, ennenkuin se on kerrassaan karsittu, ja samalla se muistuttaa hänen käynnistään luonasi."

Freckles nosti häneen päin onnesta punoittavat kasvot, ja silmissä loisti entinen kirkkaus. Kiertäen käsivartensa McLeanin ympärille hän huudahti: "Voi, kuinka minä teitä rakastan! Jospa saisin teidät tuntemaan, kuinka suuresti teitä rakastan!"

McLean sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, Freckles", sanoi hän. "Tiedän sen. Me kyllä saamme viettää hupaisia hetkiä yhdessä tässä maailmassa emmekä voi aloittaa liika varhain. Tahdotko mieluummin nukkua ensin vai haukata hieman ruokaa ja lähteä ajamaan kanssani ja sitten levätä? Eiköhän vain liene niin, että pikemmin nukut ja sikeämmin, jos ensin suoritamme retken ja saamme mielesi tyyntymään, ennenkuin menet maata. Mennäänkö?"

"Mennään vaan", vastasi Freckles, ja entinen kirkkaus oli taas silmissä, ja nyt hän jaksoi heittää saukon olalleen. He lähtivät yhdessä pitkin linjaa.

McLean pani merkille isot mustat kanat ja puhui niistä.

"Ne ovat kierrelleet ilmassa monta päivää", selitti Freckles. "Minäpä sanon, mitä luulen sen merkitsevän. Vanha kalkkarokäärme on kai tappanut jotakin liika isoa nielläksensä, ja nyt se pitää vahtia eikä salli kanojeni saada sitä. Siitä, kuinka ne ovat menetelleet kaiken kesää, olen siinä varmassa uskossa, että käärmeellä on siellä luolansa. Katsokaas niitä nyt! Katsokaa, kuinka ne hyökkäävät maahan ja sitten nousevat jälleen, ikäänkuin säikähtyneinä."

Äkkiä McLean käännähti häneen päin ja kalpeni.

"Freckles!" huudahti hän.

"Luuletteko, että se on Jaakko?" kysyi Freckles vavahtaen.

Hän pudotti saukon, tarttui sauvaansa ja asteli notkoon. Revolveri kädessä McLean seurasi häntä. Linnut kiertelivät heidän tullessaan korkeammalla, ja iso käärme nosti päätänsä ja kalisteli vimmatusti. McLeanin revolverin pamahtaessa se mutkaisissa kiemuroissa lysähti kasaan, ja hän ja Freckles seisoivat Mustan Jaakon vieressä. Tämän kohtalo oli ilmeinen ja mitä kammottavin.

"Tule", sanoi johtaja. "Emme tohdi kajota häneen. Haetaan lakana rouva Duncanilta ja peitetään hänet sillä, jotta hyönteisparvet pysyvät poissa, ja pannaan Hall vartioimaan sillä aikaa kun kutsumme poliisin."

Freckles puristi huulensa yhteen. Varovasti hän työnsi sauvaansa Mustan Jaakon ruumiin alle, kohotti sitä ja sovitti polvelleen. Vainajan paidanrinnuksesta hän veti pitkän hopeaneulan ja lennätti sen vihaisesti notkoon. Sitten hän otti ruumiilta myös muutamia rutistuneita heleänvärisiä kukkia ja paiskasi ne kauas allikkoon.

"Minua aivan pöyristyttää niin kamala juttu", lausui McLean, kun hän ja Freckles ajoivat kaupunkia kohti. "En voi käsittää, kuinka Jaakko uhkarohkeasti tuli hiipineeksi notkon halki, vaikka olikin niin vimmoissaan. Ei kukaan tuntenut sen vaaroja paremmin kuin hän. Ja miksi hän valitsi mutaisimmat, rehevimmät tiheiköt rämeen poikki päästäkseen?"

"Ettekö luule, sir, hänen ajatelleen, että siitä oli suorin matka telatielle Limberlostin eteläpuolitse? Ruoho oli korkeinta siellä, ja hän laski, että nuo salavat suojaisivat häntä. Kerta sinne päästyään hän olisi saattanut turvallisesti käydä kyyryssä. Jos hän näin olisi ehtinyt tämän paikan ohi, olisi hän varmasti pujahtanut pakoon."

"Niin, minun on tosiaan hyvin sääli Jaakko-rukkaa", sanoi McLean, "mutta enpä voi olla tuntematta helpoitusta siitä, että huolemme nyt ovat lopussa. Kun Jaakkoa on kohdannut noin ankara rangaistus, kun Wessner istuu varmassa tyrmässä ja muut on määrätty vangittaviksi, voimme uskoa, että he kaikkoavat pois näiltä mailta. Enkä arvele, että kukaan muukaan enää aikoo yrittää puitamme varastaa, kun näiden miesten kohtalo on vereksessä muistissa. Täällä ei ole ketään toista, joka niin hyvin tuntee metsäasiat kuin Jaakko. Hän oli oikea asiantuntija."

"Oletteko koskaan kuullut kenenkään muun kuin hänen yrittäneen merkitä puita?" kysyi Freckles.

"En, en koskaan", vastasi McLean. "Olen varma siitä, että paitsi häntä ei ollut ketään. Katsos, vasta meidän yhtiömme tultua tänne haistoivat jotkut junkkarit, että Limberlostissa on hyviä paloja, ja koettivat päästä mukaan. Jaakko tunsi rämeen paremmin kuin kukaan täällä. Saadessaan tietää, että kaksi yhtiötä aikoi ostaa metsää, hän tahtoi asettua sen puolelle, jolta voisi ansaita enemmän. Jo silloin hänellä oli merkittynä puita, joita hän tuumi kähveltää. Luulenpa, että hänen ainoa tarkoituksensa, kun hän pakotti minut eroittamaan hänet miehistäni, oli sitten päästä tänne varastamaan puita. Ostaessamme tämän metsän ei meillä ollut aavistustakaan, mikä kultakaivos se oli."

"Juuri sitähän Wessner silloin ensi kerralla puhui", sanoi Freckles innokkaasti. "Että se näet on kultakaivos. Hän ei sanonut tietävänsä, missä ne merkityt puut olivat, mutta hän tunsi erään, joka sen tiesi, ja jos pysyisin syrjässä ja antaisin heidän viedä merkityt puut, saattaisivat he muutamassa päivässä kuljettaa tiehensä ainakin tusinan."

"Freckles!" huudahti McLean. "Et suinkaan sinä tarkoita tusinaa!"

"Niinpä hän vain sanoi, sir, -- tusinan verran. Sanoi etteivät he tietenkään osanneet numerolla laskea, minkälainen summa niistä saataisiinkaan, mutta että maksaisi vaivan ne kaikki puhaltaa ja että viisi tai kuusi oli oikeita kultakaivoksia. Kolmeahan he nyt ovat yrittäneet, niin että yhdeksän muuta täytyy olla merkittynä ja monet niistä erittäin arvokkaita."

"Hyvä. Tahtoisinpa tietää, mitkä ne ovat", sanoi McLean, "niin että ensiksi voisin ne otattaa ulos metsästä".

"Olen ajatellut asiaa", virkkoi Freckles. "Minä arvelen, että jos tahdotte jättää yhden vartijoista linjalle -- sanokaamme Hallin -- niin minä aloitan rämeen pohjoispäästä ja ja'an sen lohkoihin ja koetan niistä löytää nuo merkityt puut. Kaiketi ne ovat merkityt suunnilleen samaan tapaan kuin tuo ensimmäinen vaahtera linjalla. Wessner mainitsi erään toisen hyvän puun, ei kovinkaan kaukana siitä. Hän sanoi sen olevan parhaan kaikista. Paisuisipa rintani ilosta, jos voisin sen löytää. Tietenkään minä en ymmärrä hitustakaan puista, mutta voin ajaa merkkiä takaa. Jaakko oli niin hyvä tuntija, että osasi eroittaa jotkut niistä jo kaarnan nojalla, mutta kaikissa, jotka hän, mikäli tähän mennessä olemme nähneet, halusi viedä pois, oli palanen kaarnaa syvästi leikattuna rungosta, aivan alhaalla, missä taajat pensaat sen kätkivät. Luulenpa voivani löytää niistä jonkun."

"Hyvä tuuma", sanoi McLean. "Tehdään niin. Saat aloittaa niin pian kuin olet levähtänyt. Ja jos tapaat rämeellä vähäpätöisintäkään, minkä arvelet miellyttävän Lintunaista, niin ota pyöräsi ja käy häntä hakemassa milloin vain. Minä jätän pari miestä linjalle, niin että sinulla on yksi kummallakin puolella ja sinä voit liikuskella mielesi mukaan. Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle olemme, poikaseni?"

"Kyllä, ja keijulle myös", vastasi Freckles. "Minun on kiittäminen häntä hengestäni ja kunniastani. Paneepa se valvomaan yökaudet ja miettimään, kuinka voisin sen hänelle palkita."

"Hyvä, aloita siis puuhkalla", ehdotti McLean. "Siitä tulisi vallan mainio."

Hän kumartui ja pörhisti jaloissansa makaavan saukon tuuheata turkkia.

"Enpä tosiaankaan ymmärrä, kuinka sillä voi olla noin komea turkki näin kesäiseen aikaan. Niiden turkki on aina kauneimmillaan talvella, mutta tästä tuskin voi sanoa moitteen sanaa. Minäpä sähkötän Coopereille, että siitä on pidettävä tarkkaa huolta. Heidän täytyy saada se tuoreena. Kun se on parkittu, emme säästä mitään kustannuksia sen muokkaamisessa. Siitä pitäisi tulla ruhtinaallinen kapine, ja varmaankin se erinomaisesti sopii keijulle. En voi kuvitella mitään sopivampaa."

"En minäkään", sanoi Freckles innokkaasti. "Olisi minulla kaupungissa toinenkin asia, jos rahaa jäisi puuhkan valmistuttua."

Hän kertoi McLeanille, kuinka Saara Duncan oli toivonut samanlaista hattua kuin keijulla oli. Hieman hän empi siitä puhuessaan ja piti visusti silmällä McLeanin kasvoja. Mutta kun hän näki, että johtajan silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa, täytti entistä suurempi rakkaus hänen mielensä. McLean oli nopsa tajuamaan. Sen sijaan että olisi nauranut, hän sanoi: "Etköhän vain salline minunkin olla siinä mukana? Tiedäthän, ettet saa olla itsekäs. Minäpä sanon, mitä teemme. Annetaan se joululahjaksi. Minä olen silloin kotona; voimme täyttää jonkun laatikon, ja sinä hankit hatun. Minä lisään siihen hameen ja huivin. Sinä ostat Duncanille hatun ja käsineet. Minä lähetän hänelle vahvan päällystakin, ja pienokaisille pistetään joukkoon jotakin pientä tavaraa. Eikö siitä tule hauskaa?"

Freckles ihan vapisi ihastuksesta.

"Siitä tulee melkeinpä liiankin juhlallista ollakseen hauskaa", virkkoi hän. "Aivanhan se on taivaallista. Kuinka pitkä aika siihen vielä on?"

Hän alkoi laskea kuukausia, ja tahallaan McLean yllytti häntä siihen, kääntääkseen hänen ajatuksensa pois viime päiväin ahdistuksesta, sillä hän oli ollut ylenmääräisesti rasitettuna ja kaipasi lepoa ja rauhaa.

15. luku.

FRECKLES JA KEIJU YRITTÄVÄT OTTAA VALOKUVAA, JA PIKKU KANA ON KUVATTAVANA.

Viikkoa myöhemmin oli Limberlostissa kaikki ihan samassa kunnossa kuin ennen murhenäytelmää, paitsi että kaappi Frecklesin majassa nyt oli vastakaadetun puun kannolla. Riittävästi oli jätetty viiniköynnöksiä sille koreaksi peitoksi, ja kaikki äskettäin sattuneen kahakan jäljet olivat poistetut. Uudet miehet pitivät linjalla vahtia. Freckles jakeli rämettä arviokaupalla lohkoihin, etsiskellen merkittyjä puita. Tähän mennessä hän oli tavannut yhden, josta kappale kuorta oli syvälti leikattu pois ja palanen taitavasti naulattu paikalleen. Se tuntui hänestä tavattoman kallisarvoiselta, niin että hän kerrassaan riemastui. Hän keksi myös niin monta aihetta Lintunaiselle, että tämä melkein päivittäin saapui sinne, ja ne hetket, jotka Freckles vietti hänen ja keijun seurassa, olivat kerrassaan kultaisia.

Limberlost oli nyt vaatetettuna kuin Saaban kuningatar kaikessa loistossaan. Syksyn ensi kylmät olivat sirottaneet hänen kruunuunsa välkehtiviä topaaseja, rubiineja ja smaragdeja. Hänen jaloissaan heloitti laahuksen purppura, ja kädessä hänellä oli kultainen valtikka. Kaikki oli kehkeytynyt korkeimmilleen. Näytti siltä, ettei mikään saattanut enää käydä suloisemmaksi, vaan kaikki oli moniaita viikkoja hiljaa, odotellen lähestyvää hävitystä.

Räme kuohui elämää. Jokainen sinne keväällä saapunut lintupari oli nyt lisääntynyt kahdesta kymmeneen. Poikaset olivat Frecklesin holhokkeina kesyttyneet ja olivat nyt niin pyöreitä ja pehmeitä, että kauneudessa täysin vetivät vertoja vanhemmille, joskin usein vailla niiden loistavaa höyhenpukua. Kaikkialla tuli esille sama lisääntymisen tarina. Lylleröiset pikku murmelit loikkivat pitkin polkuja. Nokkelat pesukarhun ja opossumin penikat vilkuilivat ontoista kannoista ja rungoista. Nuoret myskirotat seurasivat vanhempiaan allikoiden halki.

Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut, ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.

Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin. Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät. Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat. Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus, milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.

Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin. Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.

Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja "kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.

Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa, äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit. Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.

Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään, kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.

Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat, että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen nauramatta.

Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta, sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa, kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili -- suorastaan myhäili -- tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.

Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän ylen ihastunut.

Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen; mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.

He alkoivat jo olla levottomia, sillä päivän valo oli pian lopussa, ja heidän teki niin kovasti mieli yrittää. Viimein pikku kana kohotti päätänsä, avasi kitansa ja haukotteli niin, että leukapielet olivat vääntyä sijoiltaan. Minuutti pari kului vielä torkkumisessa. Tyttö sanoi, että se oli päivällisunta. Sitten lintu laiskasti haukotti uudelleen ja kohosi jaloilleen, ojennellen jäseniään ja yhä vain haukotellen. Verkalleen se käydä paapersi kohti ovensuuta, ja keiju sanoi: "Nyt se meiltä ehkä viimeinkin luonnistuu."

"Sitä minäkin", kuiskasi Freckles.

He nousivat polvilleen ja suuntasivat silmänsä onton rungon suuaukolle. Valaistus oli voimakas ja eheä. Pikku kana kurkkaili jälleen, mutta siihen se jäi. Se kohenteli höyhenpukuaan, kiilloitti noukkaansa ja tuntiessaan olevansa kaunis ja kyllin koristettu alkoi itsekseen kiemailla. Frecklesin silmät kiilsivät, ja sihisten kulki hengitys hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.

"Nyt se aikoo sen tehdä", kuiskasi tyttö. "Me saamme kuvan. Teidän olisi paras antaa pallo minulle."

"Niin", myönsi Freckles, mutta katselikin vain puunrunkoa eikä yrittänytkään jättää palloa kädestään.

Pikku kana nyökkäsi veikeästi ja pörhisti sulkiaan. Se teki päällään kaikenlaisia pikku nytkähdyksiä ja muutti nopeasti asentoa. Kerran lehahti jotakin myhäilyn tapaistakin näkyviin.

"Nyt! -- Ei!" äännähti keiju.

Freckles taivutti itseään lintua kohti. Hän odotti jännitettynä. Tietämättänsä tyttö tarttui häneen käteensä. Poika tuskin tajusi sen olevan siinä. Äkkiä pikku kana hypähti koholle ilmaan ja putosi moksahtaen. Keiju säikähti hieman, mutta Freckles pysyi liikahtamatta. Ikäänkuin hyvillään viime tempustaan tuo liiaksi kasvanut poikanen käänsi kameraan päin melkein koko kylkensä, ojensi koipiaan, levitti hartioitaan, kurotti kaulansa täyteen mittaan, veti sisään leuan ja myhäili ilmeisintä hymyään suoraan päin linssiä.

Frecklesin sormet puristivat palloa kuin kouristuksessa, ja samassa tyttö puristi hänen kättänsä. Sitten tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, ja hän nosti käsiään pyyhkäistäkseen pois silmiltä kosteita kiharoita.

"Kuinka pian luulette sen valmistuvan?" kuului Frecklesin kiihkeä kysymys.

Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa, silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.

"Luuletteko sen onnistuneen?" kysyi hän.

Tyttö saattoi vain nyökätä. Freckles päästi helpotuksen huokauksen.

"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin iloinen kuin kukaan muu."

He pistivät kameran huolellisesti takaisin koteloon ja palasivat tielle.

Silloin Freckles päästi riemun valloilleen.

"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka talonhinnan, että se onnistui!"

Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja purjehti yli Limberlostin.

Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin. Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.

Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti: "Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän olisi sitä tarkoittanutkin.

"Niin... mutta..." änkkäili keiju hämmentyneenä.

Freckles ehätti hänelle avuksi.

"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."

"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään -- _en minkään_ -- pelottaa pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."

"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä, että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan anna sitä itselleni anteeksi!"

Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.

"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".

Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot hieman kirkastuivat.