Part 14

"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan, mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."

Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä, joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka ette löytäisikään hirsiä..."

Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin; mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.

Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle mielelle.

"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on. Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi McLean.

"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."

"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan. Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät, ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä vaaroihin."

"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun, mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille. Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet. Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä; joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin, jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi. Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.

"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi. Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti. Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän toisenkin valansa.

"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija. Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut keijunkin tähän kamalaan asemaan."

"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka. Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa sitä herrasmiestä."

"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoi Freckles epäuskoisena.

He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse esitti vetoa peruutettavaksi.

Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä, ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta, vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.

Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala, ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä, niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin; noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä, vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.

Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen, kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.

14. luku.

FRECKLESILLÄ ON SYDÄNSURU, JA MUSTA JAAKKO JÄÄ LASKUISTA POIS.

"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin kyyhkynen?"

"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."

"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."

"Mutta minne hän oikein menee?" tiedusti McLean kummissaan.

"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä. Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."

McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta selon. Kiitos vain kertomasta."

"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo. "Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."

McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaan Frecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.

Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.

Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.

Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.

Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis- ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.

Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata, merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.

Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,. Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.

Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa, joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa astereissa ja hehkui rautayrteissä.

Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa. Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.

Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!

Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan. Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"

Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä, pieni ystäväni."

Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.

Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas, turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.

Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.

Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti isännän edessä.

Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.

"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan korjata asiaa!"

Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet vielä lähemmäs ja odotti.

Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.

"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"

"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin. Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte luvannut saapua tänne."

Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.

"Se koskee keijua, sir", sanoi hän.

Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi ihmetellen isännän kasvoihin.

"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä, jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies, ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.

"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa niinkuin muillakin ihmisillä on."

Freckles kohotti silvottua kättänsä.

"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä kaikki se onkaan hänelle?"

Freckles astahti taaksepäin, suoristi selkäänsä ja ylväästi heittäen päätään taaksepäin katsoi isäntäänsä suoraan silmiin.

"Te näitte hänet kauniissa pikku kammiossaan ettekä ole voinut unohtaa, kuinka hän pyyteli minun hyväkseni. Hän kosketti ruumistani ja pyhitti sen. Hän painoi huulensa otsalleni ja vihki minut. Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka korkealla hän on ja kuinka alhaalla sen sijaan minä. Ei ole mitään siltaa yhdistämässä meidän välistä pitkää matkaa, sir, ja minä ymmärrän sen selvemmin kuin kukaan muu. Mutta hän oli kauhistuttavassa vaarassa tullessaan luokseni tuohon varasparveen. Hän sai ihan menehtyäkseen ponnistella pelastaakseen minut sellaisesta kevyestä asiasta kuin kuolemasta. Ja nyt minä, iso, tukeva mies, annan hänen uhkanaan olla tuon kammottavan valan, joka on hänelle pahempi kuin mikään kuolema voisi olla, enkä nosta sormeanikaan pelastaakseni häntä. Sitä en voi kestää, sir. Se tappaa minut tuuma tuumalta. Mustan Jaakon käsi ei ehkä olekaan loukkaantunut niin pahasti. Milloin tahansa hän saattaa maasta putkahtaa esiin hänen takanaan. Joka hetki se hirveä kosto, jonka hän vannoi keijulle valmistavansa, voi jollakin tavoin kohdata häntä, enkä minä ole edes varoittanut hänen isäänsä. En voi tuntiakaan jäädä tänne mitään tekemättä. Viisi viimeistä yötä olen vartioinut hänen akkunainsa alla, mutta onhan kokonaisia päiviäkin. Hänellä on oma hevosensa ja pikku vaununsa ja vapaus ajella pitkin kaupunkia ja maaseutua mielensä mukaan. Jos Musta Jaakko tekee hänelle jotakin pahaa, johtuu se hänen enkelimäisestä hyvyydestään minua kohtaan. Jossakin se mies on kätkössä. Jossakin hän odottaa tilaisuutta. Jossakin hän kurottaa kätensä. Minä sanon, etten voi, en tohdi kestää tätä kauempaa!"

"Olehan rauhassa, Freckles", sanoi McLean silmät kosteina, ja hänen äänensä värähteli säälistä. "Usko minua, etten ole ennemmin ymmärtänyt. Minä tunnen keijun isän varsin hyvin. Minä lähden heti hänen luoksensa. Olen ollut kauppa-asioissa hänen kanssansa kolmisen viime vuotta. Minä kyllä avaan hänen silmänsä. Vastahan nyt alan tajuta hätääsi ja missä todellisessa vaarassa se tyttö on. Usko minua, minä pidän kyllä huolta siitä, että hän on täysin suojeltuna joka hetki päivästä ja yöstä, kunnes on päästy Jaakon jäljille ja mies saatu kiikkiin. Ja minä lupaan sinulle vielä, että jollen saa hänen isäänsä käsittämään vaaraa, panen miehen vartioimaan tyttöä siksi, kunnes Jaakko on joutunut kiinni. Ja tahdotko nyt mennä kylpemään, juoda maitoa, panna maata ja nukkua monta tuntia ja sitten taas olla hilpeä kelpo poikani?"

"Kyllä", sanoi Freckles koruttomasti.