Part 13

Hän silmäili kysyvästi ympärilleen, ja jotkut miehistä nauroivat. Sepä hassua! Hän oli unohtanut asiansa Jaakon takia! Jaakko kasvoi jälleen pituutta. Tyttö katseli avuttomana ikäänkuin etsien johtolankaa. Sitten hänen silmänsä aivan kuin sattumalta keksivät Frecklesin, ja hän huudahti: "Kah, nyt muistan! Se koski aikakauskirjoja, joita Lintunainen teille lupasi. Minä tulin ilmoittamaan teille, että olemme panneet ne laatikon alle, jossa aina säilytämme tavaroitamme, rämeen veräjällä. Tiesin tarvitsevani molemmat käteni rämeen poikki käydessäni, ja siksi minä jätin ne sinne. Te löydätte ne tutusta paikasta."

Nyt virkkoi Freckleskin jonkun sanan.

"Teidän on aika vaarallista käydä rämeen halki yksin", sanoi hän. "Minua kummastuttaa, että Lintunainen on sallinut teidän sitä koettaa. Tiedän kyllä, että toinen tie on vähän pitempi, mutta sittenkin pyydän teitä palaamaan polkua pitkin. Se on paha sekin, mutta paljoa turvallisempi kuin suo."

Keiju naurahti iloisesti.

"Lakatkaa jo hupsuttelemasta! Minä en pelkää. En rahtuakaan. Lintunainen ei tahtonut antaa minun mennä polkua pitkin, jota olen kulkenut vain kerran ennen, mutta minä olin varma, että osaisin, ja nyt olenkin siitä vähän ylpeä. Mikä teitä lapsettaa? Tiedättehän, etten minä pelkää."

"Tiedän", sanoi Freckles sävyisästi, "mutta silti saattavat ystävänne pelätä teidän puolestanne. Polulla voitte nähdä kappaleen matkaa eteenne ja tulisitte paljoa paremmin toimeen, jos tapaatte käärmeen."

Sitten juolahti Frecklesin mieleen oiva ajatus. Hän kääntyi Jaakon puoleen.

"Sanokaa te hänelle!" pyysi Freckles. "Käskekää hänen mennä polkua pitkin. Teidän takianne hän sen tekee."

Tämä pyyntö mairitteli niin Mustaa Jaakkoa, että hän jälleen näytti ihan silmissä kasvavan.

"Olkaa huoleti!" sanoi Jaakko. Ja tyttöön päin kääntyen hän jatkoi: "Teidän on paras noudattaa Frecklesin kehoitusta, neiti. Hän tuntee nevan paremmin kuin kukaan meistä, paitsi minä, ja jos hän sanoo 'menkää polkua pitkin', niin kyllä teidän on paras mennä."

Tyttö epäröi. Hän halusi oikaista suon poikki ja yrittää päästä hevosen luo. Hän tiesi, ettei Freckles säikkyisi mitään vaaraa, estääkseen häntä kulkemasta suon poikki yksin, mutta hän ei tosiaankaan pelännyt ja polku lisäsi matkaa kilometrin verran. Hän osasi kyllä mennä rämeen halki ja aikoi juosta henkensä edestä heti kun tuntisi olevansa poissa näkyvistä, ja hänen puseronsa poimuihin kätkettynä oli pieni sievoinen revolveri, jonka hänen isänsä oli hänelle lahjoittanut hänen osuudestansa tuossa "amatsoonikahakassa", kuten hän sanoi. Viimeinen vilkaisu Frecklesiin näytti, että tämän silmissä oli kuolettava tuska, ja samassa välähti hänen mielessään, että Frecklesillä kaiketi oli joku toinenkin syy. Hän päätti kulkea polkua.

"Hyvä on", sanoi hän luoden Jaakkoon lumoavan katseen. "Koska te niin sanotte, niin teidän mieliksenne palaan polkua pitkin. Hyvästi, joka mies."

Hän työnsi pensaat tieltään ja lähti.

"Sinä perhanan tolvana! Pysäytä hänet!" murisi Wessner. "Pidä hänet täällä ainakin kunnes olemme lastanneet puun. Ihan sinä ajat päin helvettiä. Etkö voi käsittää, että kun tämä juttu tulee ilmi, niin tuo tyttö syöksee hornaan meidät joka sorkan. Jos annat hänen mennä, saa joka mies meistä lähteä käpälämäkeen, ja muutama joutuu varmasti kiikkiin."

Jaakko syöksähti eteenpäin. Frecklesillä oli sydän kurkussa. Tyttö näytti arvaavan Jaakon tulon. Hän hyräili laulunpätkää. Sitten hän vaikeni ja alkoi taitella muutamia kukkia, joita siinä kasvoi yltympäri. Oikaistessaan vartalonsa hän astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Hoi, Freckles! Lintunainen tahtoo, että sinä palautat sen luonnonhistoriallisen lehden. Se kuuluu erääseen kokoelmaan, jonka hän aikoo sidottaa. Siinä yksi syy, miksi pistimme sen laatikon alle. Ottakaa ne nyt varmasti mennessänne illalla kotiin, sillä nehän voivat kostua sateesta tai kasteestakin."

"Hyvä on", vastasi Freckles, mutta sellaisella äänellä jota ei ollut tuntea omakseen.

Sitten tyttö kääntyi ja loi Jaakkoon jäähyväiskatseen, vastustamattoman ystävällisen ja lumoavan herttaisen.

"Muistakaa tulla ratsastaen ja punainen huivi kaulassa!" sanoi hän puoleksi vaatien, puoleksi kysyen.

Jaakon meni pää kerrassaan pyörälle. Freckles oli hänen vankinsa, mutta hän tytön, sieluineen ruumiineen. Hänen kasvoillaan oli hartain ilme, mitä niillä milloinkaan oli ollut, kun hän toisti Frecklesin sanat: "Hyvä on!" Pää pystyssä keiju asteli verkalleen pois, ja Jaakko kääntyi miehiin päin.

"Mitä te kirotut siinä töllistelette? Sahatkaa puuta", kiljaisi hän. "Ettekö laisinkaan tiedä, kuinka tulee kohdella hienoa naisihmistä?"

Olisi sietänyt udella, mikä vanha noita-akka niistä, jotka istua kyyhöttivät nuotion ääressä Villikissanotkon luolissa lakkaamatta imeskellen maissintähkäpiippuaan ja hämmentäen kattiloissaan pesukarhun tai pussirotan keittoa, oli opettanut häntä käyttäytymään niinkin siivosti.

Miehet murisivat ja uhkailivat keskenään, mutta kävivät vihaisesti työhön käsiksi. Eräs esitti, että lähetettäisiin joku seuraamaan tyttöä ja pitämään silmällä hänen ja Lintunaisen lähtöä nevalta. Frecklesin sydän jähmettyi kauhusta, mutta Jaakko oli huumaantunut ja välitti viisi varovaisuudesta.

"Niin kai", ivasi hän. "Kaiketi joka mies teistä mieluummin heittäisi sahan hiiteen ja laukkaisi tytön perään. Mutta minäpä sanon, että ei! Minusta näyttää, että minähän se häntä miellytin. En näe mitään kukkia kenenkään muun rinnassa. Jos joku häntä saattaa, niin kai minä, mutta juuri minua tarvitaan täällä kaikkien näiden pöllöpäitten joukossa. Sen tytön puolelta ei tule mitään vaaraa. Ei hän minua pettäisi. Pinnistäkää nyt, pojat, ja yrittäkää olan takaa, minä ja Wessner otamme kirveet ja alamme kalkuttaa toiselta puolelta."

"Mutta siitähän nousee aika ääni!" sanoi Wessner.

"Välipä tuolla", vastasi Jaakko. "Tyttöhän luuli meidän olevan McLeanin miehiä. Tämä käy kuin rasvattu. Pannaan lastut lentelemään."

Niinpä kaikki kävivät taas ison puun kimppuun.

Freckles istuutui eräälle penkille odottamaan. Tulisessa kiireessään saada puu kaadetuksi ja lastatuksi, niin että ajomiehet pääsisivät lähtemään ja he itse vapaasti käymään käsiksi toiseen puuhun, he olivat unohtaneet sitoa hänet uudestaan.

Tyttö oli polulla ja turvassa. Tuskanhiki helmeili Frecklesin ohimoilla ja tippui suurina pisaroina hänen paidalleen. Keijulta kuluisi hieman enemmän aikaa polkua pitkin käymällä, mutta Freckles oli ajatellut yksinomaan hänen turvallisuuttaan vaatiessaan menemään sitä tietä. Hän koetti kuvitella, kuinka kauan keijun kestäisi astella vaunuille saakka. Olikohan lintunainen riisunut hevosen, mietti hän. Hän seurasi tytön joka askelta ja kuvitteli mielessään, milloin hän ehtisi aukeamalle, sivuuttaisi syvän hetteen, jossa hänen sammakkonsa eleskeli, kävelisi Käärmeojan poikki ja pääsisi ajoneuvojen luo.

Hän koki myös arvailla, mitä tyttö sanoisi Lintunaiselle ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin he kokoisivat tavaransa ja lähtisivät pois. Hän tiesi nyt, että he ymmärtäisivät asian laidan ja että keiju koettaisi saada isännän sinne ajoissa pelastamaan vetonsa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan voisi tehdä, sillä puu oli jo yli puoleksi sahattu ja Jaakko ja Wessner hakkaamassa toiselta puolelta. Näytti siltä, että he saisivat ainakin sen puun kaadetuksi, ennenkuin McLean ennättäisi saapua, ja silloin oli veto menetetty.

Kytkisivätkö he sen kaadettuaan hänet jälleen ja jättäisivät Wessnerin mielettömän koston uhriksi vai veisivätkö mukanaan seuraavan puun luo ja suoriutuisivat hänestä vasta varastettuaan kaikki puut, joihin pääsisivät käsiksi? Jaakko oli sanonut, että häneen ei kajottaisi, ennenkuin hän itse olisi poissa. Varmaankaan hän ei ollut heittäytynyt tähän vaaraan vain tämän yhden puun takia, kun hänellä oli merkittynä monta muuta paljon arvokkaampaa. Freckles tunsi, että hänellä oli hieman toivoa mihin tarttua, mutta huomasi kuitenkin rukoilevansa, että keiju kiiruhtaisi.

Kerran Jaakko tuli Frecklesin luo ja kysyi, oliko hänellä vettä. Freckles nousi ja näytti hänelle, missä piti juomavettänsä. Jaakko joi pitkin siemauksin ja ojentaessaan sangon takaisin sanoi: "Kun miehellä on toiveita napata niin sievä tyttö kuin tuo, ei hänen pitäisi olla missään roskaisissa hommissa. Toivoisinpa olevani erilläni tästä."

Freckles virkkoi hartaasti: "Samaa minäkin toivoisin."

Jaakko katseli häntä hetken verran ja rähähti sitten karkeaan nauruun. "Sen kyllä ymmärrän", lausui hän. "Mutta olihan sinulla hyvät mahdollisuudet. Me tarjosimme sinulle korean kaupan, ja sinä annoit Wessnerille vastauksesi. Mutta tosiaankaan en kadehdi sinua, kun hän sen sinulle maksaa."

"Teitä on kuusi yhtä vastaan", vastasi Freckles. "Helppohan teidän on tappaa ruumiini, mutta, hiisi periköön teidät kaikki, sieluani ette voi mustata."

"Jaa-a, antaisinpa kaikki, mitä osaat nimittää, jos olisin yhtä rehellinen kuin sinä", vastasi Jaakko.

Kun mahtava puu kaatui, vavahti Limberlost ja valitti ääneen. Freckles ähki epätoivoisena, mutta työmiesjoukon rohkeus kasvoi. Sitä myöten oltiin siis valmiit. Jos he saisivat sen nopeasti pois, tiesivät he, missä se ilman joutavia kysymyksiä turvallisesti muutettaisiin rahaksi. Ennen päivän loppua he voisivat kuljettaa pois kolme muuta, kaikki sopivia puuviiluksi ja paljon arvokkaampia kuin tämä. Sitten he jättäisivät Frecklesin Wessnerin huostaan ja laittautuisivat turvaan taskussa rahaa runsaammin kuin koskaan olivat uneksineet.

13. luku

KEIJU VAPAUTTAA FRECKLESIN, JA MUSTA JAAKKO KIROO.

Linjapolulla keiju vilkaisi taaksensa nähdäkseen, oliko Musta Jaakko palannut työhönsä. Sitten hän kokosi helmansa polvia myöten ja lähti juoksuun. Pian hän tapasi Frecklesin pyörän. Samassa hän älysi, miksi poika oli kivenkovaan vaatinut häntä kulkemaan pitkin polkua. Hän tarttui pyörään ja hyppäsi sen selkään. Satula oli liika korkealla, mutta hän oli taitava pyöräilijä ja osasi aina tavoittaa polkimet niiden noustessa ylös. Hän pysähtyi Duncanin tuvalle niin pitkäksi aikaa, että ennätti korjata tämän epäkohdan, ja samalla kertoi vaimolle, mitä oli tekeillä, ja käski hänen mennä pitkin itäistä polkua, kunnes tapaisi Lintunaisen ja ilmoittaisi tälle, että hän oli mennyt hakemaan McLeania ja että oli parasta lähteä nevalta niin pian kuin mahdollista.

Vaikka pelko Frecklesin puolesta oli kannustamassa Saara Duncania, kalpeni hän ja alkoi vapista ajatellessaan, että hänen taas täytyisi lähteä Limberlostiin. Tyttö katsoi häntä silmiin.

"Ei tässä auta, kuinka kovasti te pelkäätte, teidän täytyy lähteä", sanoi hän. "Jollette lähde, niin Lintunainen menee Frecklesin majalle minua hakemaan, ja he saattavat tehdä hänelle pahaa. Jos hän ei saa huomautusta lähteä heti, seuraavat he minua kukaties, ja kun näkevät minun olevan poissa, tekevät he Frecklesille jotakin hirveää. Minä en voi lähteä -- sehän on selvä -- sillä jos he saavat minut kiinni, niin ei ole ketään, joka voi hakea apua. Ette suinkaan usko, että he ovat tulleet viemään anastamansa puut pois ja sitten päästävät Frecklesin siitä vapaasti kertomaan? Murhata ne aikovat hänet, se on ihan varmaa. Juoskaa, juoskaa henkenne edestä. Frecklesin hengen edestä. Voitte ajaa takaisin Lintunaisen kanssa."

Tyttö näki vaimon lähtevän ja alkoi sitten polkea eteenpäin.

Tuo kauhean pitkä telatie! Eikö se koskaan päättyisi? Hän ei tohtinut antaa mennä liian rajusti, sillä jos pyörä särkyisi, ei hän pääsisi jalkaisin ajoissa perille. Missä tie oli mahdoton pyörällä ajaa, hyppäsi hän alas ja talutti tai kantoi sitä ja riensi niin nopeasti kuin taisi. Päivä oli hirvittävän kuuma. Aurinko paahtoi polttavalla elokuun helteellä. Oksaan tarttui hänen hattunsa, mutta hän ei silti pysähtynyt.

Missä ajo suinkin kävi päinsä, nousi hän pyörälle ja polki jälleen telatietä eteenpäin. Hän oli läkähtyä ponnistuksesta ja melkein menehtynyt saapuessaan viertotielle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli ajanut -- ja vain kaksi penikulmaa oli takana. Hän kurottausi ohjaustangon yli, melkein seisten poikimilla, ja pinnisti parhaansa mukaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja päätä huimasi, mutta hän piti suoraa suuntaa. Hän tuntui seisovan paikallaan puitten ja talojen kiitäessä hänen ohitsensa.

Kerran erään maalaisen iso koira ryntäsi äkäisenä tielle, ja yrittäessään väistää hän oli kaatua, mutta pääsi jälleen tasapainoon, jännitti lihaksensa ja polki niin vinhaan kuin taisi. Viimein hän kohotti päätänsä. Eihän varmaankaan enää voinut olla kuin penikulma jäljellä. Hänellä oli takanaan kaksi penikulmaa telatietä ja ainakin kolme pitkin viertotietä, eikä kaikkiaan ollut kuin kuusi.

Hän horjui satulassa, mutta tarttui ohjaustankoon uudella tarmolla ja kiiti eteenpäin. Aurinko poltti hänen paljasta päätään ja käsiään. Juuri kun hän oli tukehtua tomuun ja nääntyä kuumuuteen ja uupumukseen -- niin rauskis! hän ajoi särkyneeseen pulloon. Samassa pamahti rengas puhki, pyörä kääntyi ja suistui kumoon. Tyttö kierähti tien paksuun keltaiseen pölyyn ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kaukaa alkoi Duncanille häämöittää jokin omituinen, tomuinen esine tiellä, kun hän ajoi kaupunkiin päivän ensimmäistä puukuormaa.

Hän joudutti juhtiaan minkä taisi. Lähestyessään tyttöä hän näki, että siinä oli nainen ja särkynyt pyörä. Samassa hän oli kaatuneen vieressä. Hän kantoi naisen pensasaidan siimekseen, laski hänet ruoholle ja pyyhki pölyn pois viehättäviltä, nyt lian tahraamilta ja merkillisen kalpeilta kasvoilta.

Polkupyörät olivat kylläkin yleisiä. Monella maalaistyttöselläkin oli semmoinen ratsu, mutta hän tunsi nuo tyttöset; nämä kasvot olivat oudot. Hän katseli tytön ryvettyneitä vaatteita ja silkinhienoja hiuksia vaaleine silkkinauhoineen ja huomasi pyöräilijän kadottaneen hattunsa. Hänen huulensa kiristyivät pahaa-aavistavasti värähtäen. Hän jätti tytön ja nosti pyörän pystyyn; hän tunsi sen, kuten oli aavistellutkin. Tämä oli siis Frecklesin keiju. Nyt eivät asiat Limberlostissa olleet tolallaan, ja tyttö oli sortunut tielle ajaessaan McLeanin luo. Duncan käänsi hevoset aidannurkkaukseen, sitoi toisen kiinni, päästi toisen valjaista ja ratsasti lähimpään maalaistaloon lähettääksensä sieltä apua tytölle. Hän tapasi erään vaimoihmisen, joka otti pullon kanverttia, vesiruukun ja muutamia pyyheliinoja ja juoksujalkaa lähti liikkeelle.

Duncan pani ratsunsa laukkaamaan ja riensi miesten työpaikalle.

Yksikseen jätettynä tyttö makasi hetkisen hiljaa, sitten hän värähti ja aukaisi silmänsä. Hän näki olevansa ruoholla ja huomasi särkyneen pyörän vierellään. Heti hän älysi, että joku oli kantanut hänet sinne ja lähtenyt hakemaan apua. Hän nousi pystyyn ja katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat hirsikuormaan ja toiseen hevoseen. Joku oli ratsastamassa hankkiakseen apua.

"Voi, Freckles parka!" valitti hän. "Nyt ne ehkä tappavat hänet. Voi, kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut?"

Hän harppasi hevosen luo ja vapisevin käsin irroitti sen, sieppasi käteensä ison maassa makaavan mustan piiskan, tarttui ohjaksiin ja kumartui hevosen kaulaa pitkin, ja ensi kertaa tuo kelpo hepo sai selässään tuntea ruoskaa, jota Duncanin oli tapa vain läjähytellä sen korvissa. Se säikähti ja karkasi nelistämään.

Tiellä tyttö sivuutti hurjasti huitovan ja kirkuvan naisen ja vähän etäämpänä miehen, joka samoin kuin hänkin näytti ratsastavan suuressa kiireessä. Mies huusi hänelle jotakin, mutta hän vain painui syvemmälle ja piiskaten hevosta lisäsi vauhtia. Pian kuuluikin miehen hevosen kavionkopse yhä kauempaa.

Eteläkämpällä lastattiin paraikaa toisia vankkureita, kun keiju ilmestyi ratsastaen Duncanin hevosella, joka oli aivan läpimärkä ja vaahtosi, ja hän huusi: "Joka mies Frecklesin avuksi! Siellä on varkaita ryöstämässä puita ja he ovat sitoneet hänet. Aikovat tappaa."

Hän pyöräytti hevosen ympäri ja läksi takaisin Limberlostiin. Koko leiri hälytettiin liikkeelle. Työmiehille se ei ollut yllätys. McLean hyppäsi Nellien selkään ja karahutti tytön jälkeen. Kun he kohtasivat Duncanin, käänsi hänkin ympäri ja seurasi heitä. Pian oli maantiellä jono satulatta ratsastavia olentoja, jotka hurjasti ajoivat nelistäviä hevosiansa rämeelle päin.

Isäntä ratsasti tytön vieressä. Yhä uudelleen hän vaati keijua pysähtymään ja jäämään pois leikistä, kunnes tuli ajatelleeksi, että ehkä tarvitsisi häntä näyttämään tietä. Silloin hän myöntyi ja ratsasti hänen rinnallaan, sillä tyttö piti hevostaan niin hurjassa menossa, että toisten oli täysi työ pysyä perässä. McLean näki, ettei tyttö häntä kuullut. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Duncanin olevan aivan likellä. Jotakin kammottavaa oli tuossa isossa miehessä, kun hän siinä kiiti eteenpäin. Paha päivä tulisi sille, johon Duncanin viha nyt saisi purkautua! Ihan kiinni hänessä oli neljä muuta ja koko maantie mustanaan työläisiä; niinpä McLean oli rohkealla mielellä ja ratsasti edelleen tytön rinnalla. Yhä uudelleen hän kyseli, mikä oli hätänä, mutta ei saanut vastausta. Tyttö vain tempasi ohjaksia, painui hevosen kaulalle ja löi piiskallaan. Sieraimet verestävinä ja kyljet huohottaen laukkasi höyryävä hepo minkä kaviot kestivät.

Karahuttaessaan tuvan ohitse he huomasivat siinä Lintunaisen vaunut ja Saara Duncanin ovella vääntelevän käsiään, mutta Lintunaista ei näkynyt missään. Tyttö käänsi ratsunsa läntiselle tielle, ja miehet seurasivat ryhmässä häntä. Kun hän saapui Frecklesin majan edustalle, oli hänen mukanaan neljä miestä ja kaksi muuta takana aivan lähellä. Hän pudottausi alas hevosen selästä ja kiskaisten pikku revolverin taskustaan ryntäsi pensaikkoon. McLean taivutti oksia syrjään ja ase koholla tunkeutui sinne hänen rinnalleen. Siinä he pysähtyivät hämmästyneinä.

Lintunainen seisoi majan ovella. Pienen oksan varassa lepäsi hänen revolverinsa ojennettuna lyhyen matkan päässä Mustaa Jaakkoa ja Wessneriä kohti, jotka seisoivat kumpikin kädet pään yli nostettuina.

Freckles oli jälleen sidottuna puuhun, kapula suussa, ja veri virtasi ilkeästä haavasta ohimolta alas kasvoja. Muut miehet olivat menneet. Musta Jaakko raivosi kuin hourupää, ja kun he katsoivat tarkemmin, olikin hän nostanut vain vasemman kätensä. Oikea käsivarsi, josta käsi oli murskattu, riippui avuttomana hänen sivullaan, ja hänen revolverinsa lojui Frecklesin jaloissa. Wessnerillä oli ase vyössä, ja hänen vieressään Frecklesin sauva.

Frecklesin kasvot olivat kalmankalpeat ja huulet valjut ja värittömät, mutta silmissä sädehti lannistumaton rohkeus. McLean työntäytyi Lintunaisen ohitse huudahtaen: "Pitäkää niitä vielä hetkinen paikallaan!"

Hän tempasi revolverin Wessnerin vyöstä ja kumartui ottamaan Jaakon asetta.

Sillä hetkellä keiju syöksi hänen ohitsensa. Hän päästi kapulan Frecklesin suusta, tarttui köyteen, joka oli sidottu hänen rinnalleen, ja kiskoi sitä epätoivoisesti. Hän saikin sen sormillaan irti ja heitti sen McLeanille. Miehet tunkeutuivat sisälle, ja Duncan tarttui Wessneriin. Kun keiju näki Frecklesin seisovan vapaana edessään, kurotti hän käsivarsiaan ja kaatui eteenpäin. Karmiva kirous pääsi Mustan Jaakon huulilta. Vaikka henki olisi mennyt, ei Freckles olisi saattanut olla heittämättä voittajan katsetta Jaakkoon, tuntiessaan keijun lepäävän sylissään ja laskiessaan hänet sammalelle.

Lintunainen käski hakemaan vettä, rientäessään heidän luoksensa. Joku lähti, ja toinen yritti murtaa auki kaappia, saadakseen konjakkia. Kun McLean Wessnerin sidottuaan ojentausi suoraksi, kuultiin huudettavan, että Jaakko oli paennut.

Hän oli jo kaukana rämeellä, juosten pitkin loikkauksin sen tiheimpään osaan päin. Kaikki miehet, joita vailla voitiin olla, ryntäsivät ajamaan takaa.

Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan. Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.

Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi, Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää. Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.

Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen, hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä. Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli. McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään. Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä kultapiiskuja.

Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.

Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin? Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään! Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon, paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.

"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät. Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät tohtineet!"