Part 12

Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa. Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre- ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että niihin ei saanut kajota.

"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta", lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".

Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta, vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.

Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut, ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa ja verta.

Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa. Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut hyvin suopea maisille hullutuksille.

Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin, levätäkseen jonkun tunnin.

12. luku.

MUSTA JAAKKO KAHLEHTII FRECKLESIN JA KEIJU JAAKON.

Kun Freckles poistui vartiolinjaltaan, nousi notkosta aivan läheltä eteläistä veräjää neljä isoa vankkaa miestä ja painui hiljaa ja varovasti ajotietä pitkin rämeelle. Kaksi heistä kantoi isoa sahaa, kolmas köysiä ja rautalankanippua, ja kaikki olivat vahvasti asestetut. Yhden miehen he jättivät vahdiksi veräjälle. Muut kolme taivalsivat tietänsä pimeässä niin hyvin kuin taisivat ja pääsivät pian Frecklesin majalle. Hän oli lähtenyt nevalta pyörällänsä läntistä tietä. He laskivat, että hän palaisi pitkin itäistä linjaa, ennenkuin joutuisi tänne.

Vähän alempana Frecklesin majan läntistä sisäänkäytävää Musta Jaakko astui nurmikolle, kiinnitti rautalangan lujasti vaivaistammen ympäri, veti sitä aaltoilevan ruohon juurta myöten, jännitti tiukalle polun poikki ja sitoi puuhun rämeen puolelle. Sitten hän poisti kaikki puuhansa merkit ja järjesteli lankaa peittäviä ruohoja, kunnes sadin oli niin kerrassaan peitossa, että vain ylen tarkka tutkiminen sen paljastaisi. Karkeasti kiroillen ja leikkiä laskien he astuivat Frecklesin majaan. Muutaman minuutin kuluttua oli hänen kokoelmalaatikkonsa kallisarvoisine sisällyksineen paiskattuna suolle ja saha puremassa yhtä Limberlostin kauneimmista puista.

Ensimmäinen ilmoitus, jonka vahtiin pantu mies toi, vihjaisi heille, että Duncan oli ajanut eteläkämpälle; toinen, että Freckles oli tulossa. Vahtimies lähetettiin katsomaan, mille taholle poika kääntyi pitkin polkua; kuten he olivat odottaneet, läksi hän itäänpäin. Hän oli hiukkasen väsynyt ja pää koko lailla raskas, sillä hän ei ollutkaan saanut nukutuksi niinkuin oli toivonut, mutta hän oli perin onnellinen. Vaikka hän katseli ja tarkasteli niin, että silmiä kivisti, ei hän voinut nähdä merkkiäkään, että joku olisi tunkeutunut tänne.

Hän kajahutti hilpeän tervehdyksen kaikille kanoilleen. Käärmeojalla hän oli miltei pudota pyörältä hämmästyneenä: sahalintua ympäröi neljä honteloa poikasta, jotka kirkuivat murkinaa, ja niiden isä harppaili siinä pöyhkeänä kuin paras rummunlyöjä.

"Ei maksa vaivaa odottaa Lintunaista tänään", tuumi Freckles. "Mutta kylläpä hän riemastuisi tämän nähdessään."

Heti kun nuorukainen ennätti kauas pitkin itäistä linjaa, asetettiin vahti matkan päähän hänen majastaan läntiselle reitille hänen tulostaan ilmoittamaan. Kului vain muutamia minuutteja, kun merkki tuli. Silloin saha pysähtyi; köysi laitettiin kuntoon ja pantiin aukikäärittynä nuoren näreen viereen. Wessner ja Musta Jaakko ryömivät rämeen reunalle vähän loitommas rantalangasta ja kyyristyivät siihen odottamaan.

He kuulivat Frecklesin, ennenkuin näkivät. Hän tuli pyörällään reippaasti polkua pitkin ja poikiessaan hyräili hiljakseen:

"Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina kolmoislehteä Irlannin?"

Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli puuhun sidottuna, kapula suussa.

Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa. Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.

Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.

Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä -- hän itse sidottuna, kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.

Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon, menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"

Ja saha puri puremistansa.

Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta kuin yksi mahdollisuus.

Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.

"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te sanotte, pojat?"

"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista. "Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut, että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha. Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."

"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat, lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."

"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa, olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut; ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."

"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme, niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti. Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee, niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus, jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."

"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!" ärisi hän Frecklesille.

Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun, Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.

Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle, ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner vielä aikoi hänelle tehdä?

Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä, mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi hänet häpeään.

Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen kunniaansa.

Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen keijuun.

Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.

Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan? Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.

Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.

"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani, äitinikö" -- hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi hetkisen ja lopetti sitten -- "_äitinikö sen toimitti?_"

"Freckles, Freckles, hei, Freckles!" kuului silloin huutavan tytön ääni.

Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi syvälle lihaan.

"Hitto!" kiljahti Musta Jaakko. "Mitä se on? Tiedätkö sinä?"

Freckles nyökkäsi.

Jaakko veti esiin revolverin ja kiskaisi kapulan nuorukaisen suusta.

"Sano pian, taikka olet mennyttä miestä -- kuka se on?"

"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasi Freckles kuivin, pöhöttynein huulin.

"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner. "Siitä me otimme selon viime viikolla."

"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten voitte jatkaa roistontyötänne."

"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme häntä eilen."

"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.

"Freckles, Freckles!" kuului tytön kärsimätön ääni yhä lähempää.

"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa. Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa kokea, jos koskee jompaankumpaan."

"Freckles, missä te olette?" kysyi keiju.

Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui: "Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"

Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön -- se oli epäilemättä eri asia. Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä huolinut odottaa vastausta.

"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"

Pari miestä astui esiin ja nosti laatikon varovasti.

"Tuonne! Siellä on parempi!" komensi tyttö. "Freckles, minua kummastuttaa, että olette niin huolimaton. Olisi häpeällistä tärvellä nuo viehättävät perhoset vanhan puun takia. Onko se kallisarvoinen puu? Miksi ette puhunut eilen illalla siitä, että olitte aikeissa kaataa puun tänä aamuna? Kuulkaapa, oletteko ehkä pistänyt kaappinne tuohon suojelemaan puuta Musta Jaakko nimiseltä varkaalta ja hänen joukkioltaan? Lyön vaikka vetoa, että niin juuri teitte. No, olipa se sukkela temppu! Mitä laatua se puu on?"

"Se on kultatammi", sanoi Freckles.

"Sellainen, josta tehdään ruoka- ja tarjoilupöytiä?"

"Niin."

"Kas vaan!" huudahti keiju. "Minä en tiedä tukkipuista yhtään mitään, mutta isä tahtoo, että minä oppisin kaikkea mahdollista. Minäpä pyydän, että saan tulla tänne oppimaan teiltä, kunnes osaan kylliksi komentaakseni työläisjoukkoa itse. Onko teistä puiden kaataminen hauskaa, herrat?" kysyi hän miehiltä suloisesti kuin enkeli.

Joku heistä näytti hölmistyneeltä, joku äkäiseltä, mutta yksi sai sanotuksi, että kyllä se huvitti.

Sitten tytön silmät kääntyivät Mustaan Jaakkoon, ja samalla hän mitä suloisimmalla tavalla hätkähti.

"Oo! Melkeinpä luulin teitä aaveeksi!" huudahti hän "Mutta nyt näen, että olettekin todellinen elävä olento. Oletteko milloinkaan ollut Coloradossa?"

"En", sanoi Jaakko.

"Niinpä niin, ette te olekaan sama mies", sanoi tyttö. "Nähkääs, me olimme Coloradossa viime vuonna, ja siellä oli muuan _cowboy_, kaunein mies koko niillä tienoin. Hänen oli tapana ratsastaa kaupunkiin joka ilta, ja me kaikki tytöt suorastaan jumaloimme häntä. Voi, mutta kylläpä hän olikin kaunis! Minä luulin tosiaan ensi silmäykseltä, että te olette sama mies, mutta hän ei sittenkään ollut niin kookas ja vankka varrelta kuin te ja vain puoliksi niin kaunis."

Miehet rähähtivät leveään nauruun, ja Jaakko karahti punaiseksi. Tyttö yhtyi nauruun.

"Niin, sanokaas muuta! Eikö hän ole kaunis?" kysyi hän kuin uhmaten. "Sen cowboyn kasvoja ei voinut verratakaan teidän kasvoihinne. Ainoa vika teissä on, että vaatteenne pilaavat ulkonäköänne. Vaatetushan tekee puolet cowboyien ulkonäöstä. Jos te olisitte siististi puettu, voittaisitte seudun kauneimman tytön sydämen."

Nyt muut käänsivät silmänsä Mustaan Jaakkoon ja ensi kertaa älysivät, että hän oli erinomaisen pulska: kuusi jalkaa pitkä, hartiakas, täydessä lihassa, tumma, sileä pinta, isot mustat silmät ja täyteläiset punaiset huulet.

"Minäpä sanon teille jotakin!" huudahti tyttö. "Minä niin mielelläni näkisin teidät hevosen selässä. Ei mikään pue kaunista miestä niin oivallisesti! Ratsastatteko?"

"Kyllä", sanoi Jaakko, ja hänen silmänsä paloivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut tunkea tytön sielun syvyyksiin.

"Hyvä", sanoi keiju mairittelevasti. "Sitten tiedänkin, mitä teidän oikein pitää tehdä. Teidän täytyy antaa Mustenne kasvaa vähän pitemmiksi. Sitten teillä pitää olla sininen flanellipaita, vähän auki rinnasta, punainen kaulahuivi, leveäreunainen huopahattu, ja teidän pitää ratsastaa meidän kotimme ohitse iltasin. Minä olen aina silloin kotona ja melkein aina kuistilla... voi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä teidät! Teettekö mielikseni?"

Mahdotonta on kuvata, kuinka taitavasti tyttö lausui tämän kysymyksensä. Hän katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin, jotka olivat karkeat ja kovettuneet syntisestä ja hillittömästä elämästä, mutta nyt saivat kokonaan eri ilmeen. Häijyt piirteet kävivät lempeämmiksi ja pehmeämmiksi tytön kirkkaan katseen vaikutuksesta. Tumma puna paloi miehen pronssinkarvaisilla poskilla, ja hänen silmiinsä ilmeni valoisa kimmellys.

"Kyllä", sanoi hän, ja silmäys, jonka hän loi miehiin, oli senlaatuinen, ettei yhdenkään tehnyt mieli muuttaa ilmettään.

"Voi, kuinka viehättävää!" huudahti tyttö keikkuen varpaillaan. "Minä käsken kaikkia tyttöjä katsomaan, mutta ei heidän tarvitse sekaantua asiaan. Mehän voimme tulla toimeen ilmankin, eikö niin?"

Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja tyttö oli viettelevä käärme.

"Niin kai", virkkoi mies.

Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan teidän olkapäähänne asti?"

Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.

"Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin", sanoi hän puoleksi kuiskaten.

Jaakko näytti kasvavan tuuman verran.

"Mitä?" kysyi hän käheästi.

"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"

Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten. Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei, ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut: 'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin! Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään. Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.

Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.

"Nämä varret ovat niin lujia ja sitkeitä", sanoi hän. "En saa niitä poikki. Lainatkaa minulle puukkonne", komensi hän Frecklesiä.

Kurottaessaan ottamaan puukkoa hän kääntyi sekunnin ajaksi selin miehiin. Hän katsoi Frecklesiin ja iski merkitsevästi silmää. Sitten hän katkaisi varret, heitti puukon Frecklesille, astui Jaakon luo ja kiinnitti kukat hänen rintaansa.

Tuskanhiki pusertui Frecklesistä. Hän oli sanonut, että keiju olisi turvassa kiljuvien villienkin keskellä. Pitikö se paikkansa? Jos Musta Jaakko yrittäisi kajota häneen, tiesi Freckles jostakin saavansa voimaa tappaa tuon miehen. Hän mittasi ajatuksissaan matkaa nuijansa luo ja jännitti lihaksensa hyppäykseen. Mutta ei -- tuo iso mies paljasti vapisevin käsin päänsä. Keiju veti hatustaan hopeaneulan ja kiinnitti kukat lujasti.

Freckles läähätti. Mitä nyt seuraisi? Mitähän keiju suunnitteli? Tokko hän käsitti, missä vaarassa oli noiden miesten keskellä ja kuinka todella välttämätöntä oli toimia?

Poistuessaan Jaakon luota tyttö keikisti päätään toiselle puolelle ja vilkui häneen samoin kuin Freckles oli nähnyt pienen keltaisen lintunsa katselevan satakin kertaa linjalla, ja sanoi: "Hyvä, se sopii! Eikö se ole kaunista? Katsokaa, kuinka se komistaa häntä, pojat! Älkää unohtako, että kaulaliinan tulee olla punainen, ja tehkää ensi ratsastus pian! Minä en jaksa odottaa kovin kauan. Nyt minun täytyy mennä. Lintunainen on kai valmis lähtemään ja tulee pian tänne minua hakemaan, sillä hänellä on tänään kiire. Mitä varten minä tänne tulinkaan?"