Part 11

"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata, he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin, nimeltä _jaunting-car_. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."

Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:

"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss' oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken säestänyt).

"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa! Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä, soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä pysähdyn eteenne -- niin silloin laulakaa."

Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.

Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu. Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.

Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään näppäili kieliä täysin voimin.

Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:

Irlannin vihreä kolmikkolehti renkaana yhdessä varressaan: lempi ja usko ja rohkeus rehti, niissäpä taika ja mahti on maan.

Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla. Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä, että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.

Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina kolmoislehteä Irlannin?

Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen otsalleen.

Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen myös saatte."

"Mitä hyvänsä?" sammalsi Freckles.

"Mitä hyvänsä", toisti keiju.

Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.

Polulla Lintunainen kääntyi McLeaniin päin hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä Jumala!" jupisi McLean.

"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyi Lintunainen hiljaisella äänellä.

"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas auttakoon häntä!"

Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri samatenhan minäkin olisin tehnyt."

"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta pojalle."

"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön. Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus. Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi voinut."

McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.

Lintunainen oli siellä ensi kertaa, ja ennenkuin hän läksi pois, lähetti hän hakemaan kameransa ja valokuvasi joka puolen siitä ja tuomiokirkosta. Hän oli aivan haltioissaan paikan ihanteellisesta kauneudesta, ja hänen silmänsä seurasivat Frecklesiä, ikäänkuin olisi mahdotonta uskoa, että tuo kaikki oli hänen suunnittelemaansa ja suorittamaansa.

Se oli onnellinen päivä. Lintunainen oli tuonut mukanaan välipalaa, ja he järjestivät sen ynnä Frecklesin päivällisen lattialle, istuivat, lepäsivät ja iloitsivat. Mutta tyttö pisti kitaran takaisin koteloon ja keräsi ääneti nuottinsa kokoon, eikä kukaan puhunut konsertista.

Lintunainen jätti McLeanin ja tytön korjaamaan pois ruuan tähteet ja tarkasteli Frecklesin kanssa hänen majansa seiniä, kertoen kaikki mitä tiesi hänen pensaistaan ja kukistaan. Hän selitti erään kardinaalikukan laatua ja osoitti hänelle, mitä hän oli halunnut tietää kaiken kesää -- miksi mehiläiset turhaan surisivat sen ympärillä, jota vastoin mesilinnut siinä pitivät jokapäiväisiä kemuja. Jotkut Frecklesin keräämistä kasveista olivat niin harvinaisia, ettei hän tuntenut niitä, ja polvistuneina, kasvio keskellään, he tutkivat eri lajeja. Hän vaelsi Frecklesin kanssa pitkin tuomiokirkon kuorikäytävää, ja hänen neuvostaan poika valaisi alttariaan leimuavalla tulikukkarivillä.

Kun Freckles palasi kotiin vietettyään rämeellä pitkän päivän, näki hän Kana-rouvan liitelevän etelään ja ihmetteli, minne se oli menossa. Hän astui valoisaan, herttaiseen pikku keittiöön, ja ottaessaan alas pesuvadin emännälleen teki erään kysymyksen.

"Kuulkaapa, lähtevätkö suudelmat pesussa pois?"

Niin lämmin aalto tulvahti vaimon sydämeen, että heikko puna peitti hänen poskensa. Hän oikaisi olkapäitään ja katsoi käsiinsä hellästi.

"Herra varjele, eihän toki, Freckles", vastasi hän. "Ei ainakaan sitten, kun on saanut suudelman siltä, jota rakastaa. Ne suudelmat eivät jää pinnalle. Ne syöpyvät sisään, kunnes osuvat keskelle sydäntä ja pysähtyvät sinne, eikä mikään voi ottaa niitä pois, tuskinpa edes kuolemakaan... Niin, poikaseni, voit olla ihan varma siitä, että suudelmat eivät lähde pesussa pois."

Freckles laski vadin penkille ja mutisi, painaessaan kuumat, hehkuvat kasvonsa veteen: "Eihän minun sitten tarvitse pelätä, vaikka pesenkin, sillä se syöpyi sisään."

11. luku.

PERHOSET HURJISTELEVAT, JA FRECKLES TOIMITTAA SANAN LINTUNAISELLE.

"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin, mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen nähdä."

"No mitä, Freckles?" kysyi Saara Duncan.

"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles. "Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija, mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan, sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle. Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon, pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä näe."

"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä tarkoitat, Freckles?"

"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä on joukko kovakuoriaisia -- turilaita, luulen ma -- väriltään ruskeita, sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni, vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta, että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.

"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa! Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."

"Enpä ole koskaan kuullut mokomaa", sanoi Saara Duncan.

"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.

"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma. Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi. Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron hänelle asian."

Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää. Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei voinut keksiä mitään jälkeä.

Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien seassa.

"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."

Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.

Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui, että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä -- pitkän, kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli päässyt sen perille.

Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta, miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.

Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin pihalla kookkaat kimot.

Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin. Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.

Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki, että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä seuralta riensi keiju häntä kohti.

"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan? Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"

"En ymmärrä", vastasi Freckles. "Odotitteko minua?"

"No, luonnollisesti!" huudahti keiju. "Ettekö ole tullut juhlaani? Ettekö saanut kutsuani? Lähetinhän teille kirjeen."

"Postitseko?" kysyi Freckles.

"Niin", sanoi tyttö. "Minun piti auttaa valmistuksissa enkä ehtinyt ajaa sinne, mutta minä kirjoitin kirjeen ja ilmoitin, että Lintunainen panee toimeen minulle juhlan, ja me odotimme varmasti teidän tulevan. Minä käskin konttoriväen panna sen Duncanin postin mukaan."

"Sittenpä tiedänkin, missä se nyt on", sanoi Freckles. "Duncan tulee kaupunkiin vain kerran viikossa, toisinaan ei sitäkään. Hän on kotona tänä iltana, ensi kertaa koko viikkoon, ja pitää minun puolestani vähän aikaa vahtia, minä kun läksin puhumaan Lintunaiselle eräästä asiasta, josta arvelin hänen mielellään kuulevan. Voinko saada tavata häntä?"

Tytön kasvot synkistyivät.

"Sepä ikävää!" pahoitteli hän. "Minä niin toivoin voivani esitellä teidät ystävilleni. Ettekö mitenkään voi jäädä?"

Freckles loi silmänsä pitkävartisista saappaistaan eräitten keijun ystäväin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hymyili veitikkamaisesti, mutta nyt ei ollut enää pelättävissä, että hän käsittäisi tyttöä väärin.

"Tiedättehän, etten voi, keiju", sanoi hän.

"Kenties ette voikaan", virkkoi tyttö alakuloisesti. "Se on hyvin ikävää! Mutta jotakin minä toivon vielä hartaammin kuin osanottoanne juhlaani, nimittäin sitä, että pidätte puolenne ja menestytte toimessanne. Minä ajattelen teitä joka päivä ja sydämestäni toivon, että nuo varkaat eivät pääse teistä voitolle. Niin, Freckles, pitäkää visusti vahtia."

Tyttö oli niin viehättävän näköinen seisoessaan siinä hänen edessään, hehkuen hänen asiansa puolesta, että Freckles ei voinut irroittaa silmiänsä hänestä pannakseen merkille mitä ystävät ajattelivat. Ellei tyttö siitä välittänyt, miksi siis hän? Kaiken kaikkiaan, jos he todella olivat keijun ystäviä, niin totta kai he olivat paremmin perehtyneet hänen tapoihinsa.

Hänen kasvonsa ja kaulansa ja paljaat käsivartensa olivat kuin villiruusun kukkia. Kevyt valkea tyllihame liehui leppoisessa iltatuulessa. Kauniit kultaiset kiharat, jotka hyväillen painuivat hänen ohimoilleen ja korvilleen, oli kammattu ylöspäin ja sidottu leveällä sinisellä silkkinauhalla. Hänellä oli sininen vyö, ja samanväriset ruusunauhat kannattivat hänen hameensa poimuja.

"Täytyykö minun mennä hakemaan Lintunaista?" kysyi hän alistuvana.

"Täytyy todellakin", vastasi Freckles varmasti.

Tyttö meni pois, mutta palasi sanomaan, että Lintunainen oli paraikaa kertomassa jotakin sisällä oleville eikä voinut vähään aikaan tulla.

"Ettekö tahdo astua sisälle?" kysyi hän.

"En kehtaa", sanoi Freckles. "En ole puettu siten, että minun sopisi esiintyä ystäväinne parissa, ja sitäpaitsi voisin unohtaa itseni ja viipyä liian kauan."

"No sitten", sanoi keiju, "ei mennä sisälle, jotta emme häiritsisi, mutta minä tahdon, että tulette ulkotietä kasvihuoneeseen saamaan joitakin syntymäpäivämakeisiani ja vähän kakkua viedäksenne rouva Duncanille ja pienokaisille. Eikö se ole mukavaa?"

Tyttö ojensi hänelle ison lasin, reunoja myöten täynnä jotakin jääkylmää, kuohuvaa juomaa, jonkalaista hänen kitalakensa ei koskaan ennen ollut maistanut, sillä hän ei ollut tottunut kylmiin hedelmämehuista sekoitettuihin juomiin. Ilta oli lämmin, ja keiju ihanteellisen kaunis ja ystävällinen. Kolmenlainen päihtymys valtasi hänen sielunsa, mielensä ja ruumiinsa ja sytytti hänessä uhkarohkean miehuullisuuden. Hän raotti hieman raskaita uutimia, jotka eroittivat kasvihuoneen viereisestä suojasta, ja silmäsi sinne. Hengitys melkein salpautui häneltä. Hän oli kyllä lukenut senkaltaisesta, mutta ei milloinkaan nähnyt.

Avoin tila näytti ulottuvan halki puolen tusinan huoneen, jotka kaikki uivat valossa, tuoksuivat kukkasten paljoudessa ja kuhisivat täynnä hienosti puettuja vieraita. Hän näki vilaukselta kiilloitettuja permantoja, säteileviä kuvastimia ja kauniita huonekaluja. Jossakin kuului nousevan ja laskevan hänen rakkaan Lintunaisensa ääni.

Keiju seisoi melkein kiinni hänessä ja katseli sinne myös.

"Eikö se näytä sievältä?" kuiskasi hän.

"Luuletteko, että taivas on kauniimpi kuin tuo?" kysyi Freckles.

Tyttö nauroi.

"Tahdotteko nauraa vielä makeammin?" kysäisi Freckles.

"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"

"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni parastakin vastaan heistä."

"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin pettyneenä.

"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua silmiin", kummasteli Freckles.

"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne, missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."

"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."

Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.

Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles, ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"

"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin puolesta", vastasi Freckles.

Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.