Part 10

Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.

"No totta vie!" tuumi hän itsekseen, "eipä se liikuta häntä lainkaan!"

Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan mieheen.

"Olkaa hyvä ja antakaa tietä", sanoi tyttö.

Esiliinainen mies väistyi ja päästi hänet menemään. Tyttö astui hänen ohitsensa, valitsi korkean välkehtivän lasin, melkein niin ohuen kuin paperi, ja pisti sen maljaan, jossa oli jäänpalasia seassa.

"Tahdon itse sekoittaa juomaa ystävälleni", sanoi hän. "Hänellä on pitkä, hiostava ajo edessään, enkä minä siedä, että hän lähtiessään saa sellaista kielelle makeaa, mutta äitelää juomaa, jollaista te sekoitatte vain siinä mielessä, että mies tulisi takaisin kymmenen minuutin päästä." Tarjoilupöydän äärestä kuului hyväksyvä naurahdus.

"Minä tahdon kirkasta, raikasta, kuohuvaa juomaa, jossa on kirpeän hapahko maku. Missä on kirsikkamehua? Siitä tulee kyllä hyvä, kun se ei ole liian makeaa, vai mitä arvelette?"

Tarjoilija oli samaa mieltä. Hän osoitti eri hanat, ja keiju sekoitti juomaa, Frecklesin seisoessa niin suorana että melkein nojautui taaksepäin, silmät luotuina vain häneen ja ensinkään huomaamatta muuta ympärillänsä. Saatuaan lasin reunoja myöten täyteen tyttö tipahutti hieman sen sisällyksestä toiseen lasiin ja maistoi.

"Se on aivan liian makeata janoiselle miehelle", sanoi hän.

Hän kaatoi pois puolet, täytti lasin uudelleen ja maistoi toistamiseen. Tuloksen hän alisti tarjoilijalle. "Eikö se nyt ole parahultaista?" kysyi hän.

Mies vastasi ihastuneena: "Saisin kai kympin lisää palkkaa kuussa, jos oppisin tuon tempun!"

Tyttö vei täyden, kylmän juomalasin Frecklesille, joka otti hatun pois päästään, ja nostaen jääkylmän juoman hänen silmiensä tasalle ja katsoen suoraan niihin sanoi kaikkein pehmeimmällä äänellään: "Juon tämän salokeijun terveydeksi."

Samoin kuin hän oli sanonut tytölle ensi päivänä, niin nyt tyttö vuorostaan varoitti: "Juokaa hitaasti."

Kun kääntöovi sulkeutui heidän takanaan, kysyi eräs pöydän luona seisovista tarjoilijalta: "Mitähän tuo merkitsee?"

"Juuri sitä, mitä näitte", vastasi toinen kuivasti. "Me olemme siihen tottuneet. Tuskin kuluu päivääkään näinä helteisinä aikoina, ettei se tyttö keksi jotakuta kaikkien hylkäämää poloista ja tuo tänne. Sitten hän menee tarjoilupöydän taakse itse ja valmistaa juoman aina asianhaarain mukaan. Hänellä on kaikenlaisia päähänpistoja siitä, mikä soveltuu mihinkin aikaan ja tilanteeseen, ja voitte panna veikkaa, että hän osaa oikeaan. Ei yksikään apulainen täällä osaa laittaa hänen makunsa mukaista juomaa. Siinä hän on kerrassaan taituri. Joskus itse isäntäkin pyytää häntä sekoittamaan itselleen hyvän siemauksen."

"Ja hän suostuu?" kysyi mies virnistäen.

"No varmasti! Mutta ensin hän panee isännän lujille ja ottaa selon siitä, milloin hän on viimeksi juonut. Mitä hän on juonut. Kuinka kuuma hänen on. Milloin hän viimeksi söi. Sitten hän tulee tänne ja sekoittaa lasiin kivennäisvettä, hiukan happoa ja vähän kirsikkaa, sitruunaa, rypälenestettä, ananasia tai jotakin muuta hapahkoa ja virvoittavaa. Sen hän sitten kohottaa sinisten silmiensä tasalle, ja se on sitten osunut paikalleen jos koskaan mikään. Luulenpa tosiaan, että puolet salaisuudesta on juuri tuossa hänen _harrastuksessaan_, sillä vaikka pidänkin häntä visusti silmällä, en koskaan pääse perille hänen sekoituksistaan. Hänellä on täällä avoin tili. Isä maksaa kerran kuussa. Yhdeksän kymmenettä osaa hän tarjoaa muille. Itse hän maistaa tuskin milloinkaan, mutta kun hän niin tekee, käskee hän minun valmistaa juoman. Hän on kaikkien lemmikki. Meidän siivoojapoikakin tappelisi hänen puolestaan. Sitä kestää vuoden ympäri, sillä talvella hän lämmittelee kohmettuneita vaivaisia kuumalla kahvilla ja suklaalla."

"Olipa hänellä tällä erää mukanaan merkillinen otus", virkkoi muuan. "Iiriläinen, käsipuoli, suora kuin seipään niellyt ja jotakin mielenkiintoista silmissä. Huomasitteko, kuinka hattu lensi päästä? Entä hänen silmänsä? Siinäkin yksi, joka voisi 'tapella hänen puolestaan'. Kuka se lienee?"

"Se on kai", arveli eräs kolmas, "se McLeanin vahti sieltä Limberlostista, ja minä luulen, että tyttö on käynyt siellä rämeellä Lintunaisen kanssa kuvia ottamassa ja sitä tietä tullut hänet tuntemaan. Olen kuullut puhuttavan, että se mies on perin näppärä lintuja hoitamaan, ja sehän sopii Lintunaiselle kuin puuron keskelle silmä."

Kadulla keiju käveli Frecklesin rinnalla ensi risteykseen ja seisahtui siihen. "Lupaatteko polkea kyllin nopeaan voittaaksenne takaisin ne viisi minuuttia, jotka tuohon menivät?" kysyi hän. "Minä olen hieman levoton rouva Duncanin puolesta."

Freckles käänsi pyöränsä sivukadulle. Hänestä tuntui, että hän oli niellyt tuon ihanan jäisen juoman jokaiseen ruumiinsa hermoon, eikä vatsaansa. Kihosipa se päähänkin.

"Siksikö te kivenkovaan tahdoitte itse valmistaa sen juoman, että tiesitte, kuinka päihdyttävä siitä tulisi?" kysyi hän.

Tämä kohteliaisuus oli hieno ja miellytti tyttöä. Hän naurahti iloisesti.

"Ensi kerralla te kenties ette niin paljon kursaile", härnäsi hän.

"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla toistamiseen?"

Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän liikkeelle jo nyt."

Freckles ei voinut kestää epätietoisuutta; hänen täytyi siitä päästä.

"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani, ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin pidän, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä hetkellä.

"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri ennätätte pois alta. No, hyvästi!"

9. luku.

LIMBERLOST AHDISTAA ROUVA DUNCANIA, JA FRECKLES EHÄTTÄÄ APUUN.

Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä -- se varmaankin tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?

Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas, maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta toiselle _ei mitään_.

Hän kuuli pahaenteistä jyrinää, havahtui, kaappasi pyöränsä ja läksi vilistämään rämeelle päin. Hänen mieltään ahdisti, kun näki saappaittensa lojuvan tuvan ovella; lapset, jotka leikkivät puupinolla, kertoivat äidin sanoneen, että ne olivat niin raskaat hänen pitää jalassa, ja äiti oli palannut ja heittänyt ne pois. Lopen säikähtyneenä Freckles pysähtyi vain vetämään ne jalkaansa ja kiirehti sitten minkä kerkesi Limberlostiin. Länteen päin oli pitkä musta, kovaksi tallattu tie selvä, mutta kaukana itäisellä taholla hän saattoi nähdä jotakin muodotonta ruskeata virumassa poikkipuolin polulla. Hän painalsi eteenpäin kaikin voimin.

Saara Duncan makasi kasvot maata kohti polulla. Freckles käänsi hänet seljälleen ja hänen verensä hyytyi, kun hän näki jähmettyneen kauhistuksen vaimon kasvoilla. Hän kuuli heikkoa huminaa, ja jotakin lehahti häntä vastaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja hätkähti, sillä villi mehiläisparvi oli asettunut vaivais-orjantappuraan ainoastaan muutaman metrin päähän. Ilma oli sakeana ärtyneitä, rauhattomia mehiläisiä, jotka hankkiutuivat lentämään edelleen, etsien soveliasta asuntoa. Silloin hän luuli käsittävänsä, ja sydämestään iloiten siitä, että vaimo oli pelastunut, vaikkakin nipin napin, Freckles nosti hänet maasta ja riensi häntä kantaen pitkin polkua, kunnes he olivat kaukana vaaran ulottuvilta. Hän laski taakkansa siimekseen, nouti vettä suolta hattunsa pohjassa ja valeli sillä vaimon kasvoja ja käsiä, mutta taintunut makasi hievahtamatta, ilman elonmerkkiäkään.

Frecklesin saappaat olivat vaimosta olleet niin isot ja raskaat, että hän oli palannut ja heittänyt ne pois, vaikka niin kovasti pelkäsi rämettä niitä vailla. Se ajatus, että hänen nyt tuli lähestyä sitä, hermostutti häntä, ja pelkoa lisäsi vielä se seikka, ettei hän koskaan ollut käynyt siellä yksin. Hän ei ollut vaeltanut polkua montakaan metriä, ennenkuin hänen hätänsä alkoi. Hän ei ollut Freckles, eikä yksikään linjan lintu eksynyt pitämään häntä tavallisena vartijana.

Ne tulivat suhisten pesistään, pyrähtivät odottamattomista paikoista ja lehahtivat hänen päänsä ja jalkojensa ympärillä nopein äkillisin liikkein, niin että hän yhtä mittaa hätkähteli. Ennenkuin Freckles oli puolitiessä kaupunkiin, oli vaimo-parka aivan suunniltaan, eikä Limberlost ollut vielä laulanut eikä soittanut hänelle.

Mutta paha oli tulossa. Ilma oli tyyni ja paahtavan kuuma, hiljaisuus sitä tukahuttavaa laatua, joka ennustaa kesäistä myrskyä, ja kaikki höyhen- ja turkispukuiset metsän asukkaat olivat hermostuneita. Linnut päästelivät vain joitakin katkenneita säveliä ja lentelivät etsien suojapaikkoja. Yhdellä hetkellä kaikki näytti elottomalta, seuraavalla taas kaikkialta kuului äkkiä surinaa, kimeitä huutoja ja siipien lepatusta. Metsän sisällä oli yhtenä kohinana murinaa, suhinaa, röhinää ja ärinää.

Notkelman ruoho painui litteäksi raskaiden tuulenhenkäysten tieltä, ja isot mustat kanat kiertelivät yhä alempana rämeen yllä. Pilvenriekaleita kerääntyi taivaalle peittäen auringon ja himmentäen koko maailman, mutta seuraavassa tuokiossa ne olivat pyyhkäistyt pois. Päivä paistoi taas polttavan kirkkaasti, ja kaikkialla vallitsi rauha.

Saara Duncan seisahtui polulle. "Enpä minä jäisi tälle paikalle miljoonankaan kuukausipalkalla", lausui hän ääneen, mutta oman äänen kuuleminen ei tuottanutkaan huojennusta, sillä se oli niin erilainen kuin mitä hän oli odottanut, että hän pikaisesti vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, hänkö itse tosiaan oli puhunut. Vavisten hän kuivasi hien otsaltaan päähineensä liepeeseen.

"Kauhean kuuma", läähätti hän käheällä äänellä. "Luulen, että aika rajuilma on nousemassa. Kai se Freckles koettaa rientää."

Leuka tärisi hänellä kuin säikähtyneellä lapsella. Hän otti hilkan päästään korjatakseen sen asentoa ja tölmäsi viereistä pensasta vasten. Suhahtaen lensi sieltä melkein päin silmiä yöhaukka, joka oli ojentautunut oksalle päiväuntansa ottamaan. Vaimo kirkaisi ja syöksi linjaa pitkin polkaisten sammakkoa, joka juuri loikki tien poikki. Se hirveä rääkäisy, jonka se päästi joutuessaan tallatuksi, ihan huumasi. Hän huusi vimmatusti ja hyppäsi toiselle puolelle. Samalla hän joutui notkelmaan, jossa ruoho ulottui miltei vyötäisille, ja kun hänet nyt yllätti käärmeitten pelko, riensi hän lennossa vanhalle puunrungolle tieviereen. Hän kapusi sille nelinkontin, mutta se oli niin ontto ja laho, että hän vajosi sen läpi polvia myöten. Pudotessaan hän yritti tarrata piikkilankaan, mutta ei onnistunut, vaan raapaisi ranteensa piikkiin niin pahasti, että siihen tuli pitkä, vertavuotava naarmu. Hänen sormensa puristuivat kuin suonenvedossa toisen langan ympärille. Hän oli nyt liiaksi pelästynyt huutaakseen. Hänen kielensä jäykistyi. Hurjana hän takertui notkuvaan lankaan ja sai siitä viimein kiinni toisellakin kädellä. Sitten hän voi kurottaa ylimpään lankaan ja sillä tavoin kiskoa itsensä ylös, saaden varman jalansijan. Sitten hän nosti maasta sauvan, joka oli häneltä pudonnut. Raskaasti nojautuen siihen hänen onnistui palata tielle, mutta hän vapisi niin, että tuskin jaksoi kävellä. Muutaman askeleen päästä hän joutui ensimmäisen sieltä viedyn puun kannolle.

Hän istui siellä suorana ja jäykkänä kuin kynttilä ja aivan hiljaa, koettaen koota ajatuksensa ja voittaa pelkonsa. Orava pudotti hänen yläpuoleltaan pähkinän, ja kun se ratisten tuli alas, kimmoten oksalta oksalle, repi se hänen joka hermoaan. Ja kun sitten orava kiukustuneena kirkaisi, syöksyi hän polulle.

Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O' jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan, ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen.

Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti, ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä, kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.

Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi, että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine, jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle, hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi -- kalisteli niin että vaimensi mehiläisten äänet.

Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen, joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä, kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.

Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet löysi, ja makasi liikkumatta.

Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.

Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen kumoon, ja lapset parkuivat.

Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa. He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."

Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut; sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no, herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut, kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä. Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."

McLean myhäili. "Entä kuinka oli viime puun laita?" sanoi hän.

Freckles punastui ja näytti miettiväiseltä.

"Keijukaiset ja Lintunaiset eivät kuulu tavallisten joukkoon, sir", vakuutti hän arkailematta.

McLean nauroi satulassa istuessaan.

10. luku.

FRECKLES AHERTAA KOVASTI, JA SALOKEIJU PALKITSEE.

Lintunainen ja keiju eivät näyttäneetkään kuuluvan tavallisiin ihmisiin, sillä he saapuivat aikanaan ottamaan kolmatta kuvasarjaa ja tapasivat McLeanin juttelemassa Frecklesin kanssa linjalla. McLean oli ihastuksissaan Lintunaisen eräästä nevamaita koskevasta kirjoituksesta, jonka juuri oli lukenut, ja pyysi nyt saada seurata häntä rämeelle nähdäkseen, millä tavoin kuvia otettiin sellaisessa paikassa.

Lintunainen selitti, että paraikaa kuvattava malli teki asian helpoksi, ja kun pikku kananpoikanen oli liian pieni pelästyäkseen miestäkään, mutta kyllin iso tuottamaan vastusta, hän oli iloinen saadessaan seuraa. He menivät yhdessä lintujen pesäpuulle, jättäen onnellisen Frecklesin asiaksi huolehtia keijusta. Tämä oli ottanut kitaran mukaansa ja käärön laulunuotteja, joita toivoi Frecklesin hänelle laulavan. Lintunainen sanoi heille, että he voisivat harjoitella Frecklesin majassa, kunnes hän oli saanut kuvatuksi pikku kananpoikasen, ja sitten hän ja McLean saapuisivat konserttiin.

Kello oli lähes kolme, kun he olivat lopettaneet puuhansa ja kävelivät läntistä tietä pitkin lepäämään ja haukkaamaan välipalaa. McLean astui etumaisena pitäen tarkasti silmällä tietä ja poistaen sitä varjostavista puista pudonneet oksat. Ison kaarnanpalasen hän lennätti kauas notkelmaan, mutta pysähtyi samalla ja tuijotti tiehen.

Lintunainen kumartui katsomaan. Yhdessä he tutkivat tuota keijun jalanjälkeä. Viimein heidän silmänsä kohtasivat toisensa, Lintunaisen täynnä kummastusta, McLeanin säälin kostuttamina. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan, mutta he käsittivät kaikki. McLean astui notkoon ja haki taas esille kaarnankappaleen. Hellävaroen hän pani sen takaisin paikalleen, ja Lintunainen astui varovaisesti ylitse. Heidän saapuessansa majan sisäänkäytävän pensaille pysähdytti heidät tytön ääni, sillä se oli perin käskevä ja hyvin kärsimätön.

"Freckles James Ross McLean", kuului hän sanovan. "Tehän saatte minut vallan sysimustan epätoivoiseksi. Laulatte ikäänkuin äänenne olisi lasia ja uhkaisi murtua millä hetkellä hyvänsä. Miksi ette laula niinkuin viikko sitten? Vastatkaapa, olkaa hyvä!"

Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.

"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te laulatte... tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"

"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen, ja tällä kertaa aion pinnistää."

"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani ja laulaisin."

"Ja mistä minulla on syytä ylpeillä?" kysyi Freckles kohteliaasti.

"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että Limberlost on täynnä epämieluisia asioita -- todellisia vaaroja, samalla ollen perin epäterveellinen -- ja että se niin pitkälle kuin ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan dollarin kuukausipalkasta -- sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.