Part 1

LIMBERLOSTIN VARTIJA

Luonnonromaani

Kirj.

GENE STRATTON-PORTER

Tekijän luvalla suomentanut

Heikki Impivaara

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

1. Otetaan suuri vastuu ja Limberlostiin pestataan vartija. 2. Freckles näyttää luonnettaan ja tapaa ystäviä. 3. Putoaa sulka ja synty sielu. 4. Freckles katsoo urhoollisesti vaaraa silmiin, ja uusien kokemuksien tie avautuu. 5. Keiju ruumiillistuu, ja mies palvoo. 6. Sattuu kahakka, ja naiset ampuvat. 7. Freckles saavuttaa kunniaa ja keksii tiellä jalanjäljen. 8. Freckles tapaa liikemiehen eikä siitä menetä mitään. 9. Limberlost ahdistaa rouva Duncania, ja Freckles ehättää apuun. 10. Freckles ahertaa kovasti ja salokeiju palkitsee. 11. Perhoset hurjastelevat, ja Limberlost toimittaa sanan lintunaiselle. 12. Musta Jaakko kahlehtii Frecklesin ja keiju Jaakon. 13. Keiju vapauttaa Frecklesin, ja Musta Jaakko kiroo. 14. Frecklesillä on sydänsuru, ja Musta Jaakko jää laskuista pois. 15. Freckles ja keiju yrittävät ottaa valokuvaa, ja pikku kana on kuvattavana. 16. Keiju keksii kallisarvoisen puun ja aterioi työläisten kera. 17. Freckles panee rakkaudesta henkensä alttiiksi ja runneltuu. 18. Freckles hylkää rakkauden, kun ei tiedä syntyperäänsä kunnialliseksi, ja keiju lähtee sitä tutkimaan. 19. Freckles saa esikoisoikeutensa, ja keiju menettää sydämensä. 20. Freckles palaa Limberlostiin, ja loordi O'More purjehtii Irlantiin ilman häntä.

1. luku.

OTETAAN SUURI VASTUU JA LIMBERLOSTIIN PESTATAAN VARTIJA.

Freckles [englanninkielessä tavallinen lisänimitys kesakkoiselle. Suom.] käveli pitkin telatietä, joka vie Limberlostin alapään poikki. Ensi silmäykseltä häntä olisi kenties pitänyt irtolaisena, mutta hän oli tosiaan työnhaussa. Kiihkeästi hän tahtoi asettua jonnekin ja saada työtä melkein minkälaista tahansa, joka voisi toimittaa hänelle ruokaa ja vaatteita.

Jo kauan, ennenkuin hän sai näkyviinsä Suurten Putousten Puutavarayhtiön työmaan, hän saattoi kuulla miesten hilpeitä ääniä ja hevosten hirnumista ja samaten haistaa kiehuvan ruuan ärsyttävää tuoksua. Apeana hän tunsi, kuinka koditon ja vailla ystäviä hän oli. Pysähtymättä tuumimaan hän kääntyi vastaraivatulle tielle ja seurasi sitä työpaikalle asti, missä miehet olivat laittautumassa iltaselle ja makuulle.

Näky oli erinomaisen miellyttävä. Alempana oli tiheä räme tummana taustana, jonka yläpuolella kohousi jättimäisiä puita. Miehet huutelivat leikkisästi toisilleen, valjaista riisuessaan väsyneitä hevosia, jotka jyväännöksensä saatuaan lopen tyytyväisinä heittäytyivät lepoasentoihinsa ja purra rouskuttivat ruokaansa. Duncan, jäntevä skotlantilainen ajomiesten päällikkö, pyyhkieli hellästi kahden kookkaan raudikon kylkiä melooninlehdillä ja vihelteli hiljaa: "Missäs on mun kultani siis?" ja sirkka lehtien alla hänen jalkainsa juuressa säesti häntä. Risuvalkea sihisi ja rätisi iloisesti. Kierteisinä kaartelivat tulenliekit isojen mustien kattilain ympärillä, ja kun kokki kohotti kansia, pistääkseen sinne koetinhaarukkansa, lemahti sieltä makeita tuoksuja.

Freckles astui hänen luoksensa.

"Haluan puhua johtajan kanssa", sanoi hän.

Kokki katsahti häneen ja vastasi välinpitämättömästi: "Hän ei voi käyttää teitä."

Frecklesin kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän virkkoi rauhallisesti: "Jos tahdotte olla ystävällinen ja näyttää hänet minulle, niin saammehan antaa hänen itsensä päättää."

Hämmästyneenä kohauttaen hartioitaan kokki ohjasi askeleensa karkeatekoisen pöydän luo, jonka ääressä istui vankka, leveäharteinen mies kumartuneena tilikirjojen kimpussa.

"Herra McLean, tässä on taaskin mies, joka tahtoo kai päästä joukkoon", sanoi hän.

"Hyvä", kuului reipas vastaus. "En koskaan ole ollut hyvän miehen tarpeessa kipeämmin kuin juuri nyt."

Päällikkö käänsi lehteä ja aloitti huolellisesti uuden rivin.

"Ei kannata vaivautua tämän pojan takia", neuvoi kokki. "Hän on toiskätinen."

Frecklesin kasvoilla paloi puna tummempana. Hänen huulensa ohenivat pelkäksi viivaksi. Hän suoristi itseään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi oikeata käsivarttaan, jonka hiha heilui tyhjänä ranteen kohdalla.

"Hyvä on, Sears", kuului johtajan ääni terävänä. "Minä kyllä puhuttelen tätä miekkosta, kun olen päässyt kirjoittamasta."

Hän kiintyi jälleen työhönsä kokin kiirehtiessä tuliensa ääreen. Freckles seisoi hetkisen samassa jännittyneessä asennossa, johon oli asettunut kohdatakseen päällikön katseen; sitten hänen käsivartensa painui, ja kasvot valahtivat kelmeiksi. Johtaja ei ollut edes kääntänyt päätänsä. Hän oli puheessaan käyttänyt leikillistä vähennysmuotoa. Kun johtaja nimitti häntä "miekkoseksi", niin Frecklesin nälkäinen sydän avautui hänelle.

Poika vetäisi hytisten henkeä. Sitten hän sieppasi päästään vanhan hattunsa ja huolellisesti karisti siitä tomut pois. Vasemmalla kädellään hän tarttui oikeaan hihaan, pyyhki hikisiä kasvojaan ja koetti sormillaan oikoa hiuksiaan. Hän taittoi viereltään rautayrtin ja käytti sen punaisia kukkia koputtaakseen tomua hartioilta ja lahkeista. Toinen saattoi kirjoitustyössäänkin epämääräisesti seurata näitä siistimispuuhia takanaan ja merkitsi ne miehen hyväksi.

McLean oli skotlantilainen. Hänen tapansa oli työskennellä verkalleen ja järjestelmällisesti. Hänen työmaillaan eivät miehet olleet koskaan nähneet hänen kiirehtivän tai menettävän malttiansa. Kuri oli vääjäämätön, mutta isäntä oli aina ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset. Hän vietti samaa leirielämää kuin työläisetkin. Ainoa näkyvä varallisuuden merkki oli iso jäätä ja tulta kimalteleva timantti, joka välkehti ja paloi hänen sormessaan, ja se siro, puhdasrotuinen tamma, jolla hän ratsasti työpaikkojen väliä ja liikeasioissa muualla tienoossa.

Ei yksikään McLeanin työläisistä voinut todenperään sanoa, että häntä koskaan olisi rasitettu liialla työnteolla tai maksettu hänelle liika vähän. Isäntä ei ollut milloinkaan vaatinut nöyryyttä miehiltään, mutta niin mahtava oli hänen persoonansa, ettei kukaan heistä ollut koskaan yrittänyt ruveta tuttavalliseksi. He tiesivät kaikki, että hän oli gentlemanni kiireestä kantapäähän ja että suuressa puutavarakaupungissa hänellä oli monta miljoonaa hallussaan.

Hän oli sen McLeanin ainoa poika, joka oli lähettänyt maailmalle kauneimmat alukset, mitä Skotlannissa milloinkaan on rakennettu. Isän hartain toivo oli, että hänen poikansa jatkaisi samaa tointa hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli lähettänyt pojan opiskelemaan Oxfordin ja Edinburghin yliopistoihin ja sallinut hänen moniaita vuosia matkustella, ennenkuin hänen tarvitsisi ryhtyä liiketoimintaan.

Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä, suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas, väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien, lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.

Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle. Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin. Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä, suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi sivistyneihin koteihin.

Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen, solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.

"Te etsitte työtä?" kysyi McLean.

"Kyllä", vastasi Freckles.

"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä -- voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis. Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja tuskin kyllin vahvakaan."

Hattu kädessä Freckles seisoi silmät naulittuina McLeaniin.

"Ja mitä oikein ajattelitte semmoisen miehen työksi panna?" kysyi hän.

Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin. Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä. Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne, ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.

"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.] etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan. Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."

Freckles oli kumartunut eteenpäin, ahmien joka sanan niin kiihkeänä, että houkutteli johtajan selvittelemään seikkoja, joita ei ikänään ollut aikonut ottaa puheeksi.

"Mutta mikäs siinä, ettei se olisi maailman parasta työtä minulle?" virkkoi hän pyytävästi. "Minä en sairasta koskaan. Minä jaksaisin vaeltaa sen polun pari kolme kertaa joka päivä ja koko ajan pitää visusti silmällä."

"Mutta olettehan tuskin muuta kuin nuorukainen, ja tästä tulee aimo urakka karaistulle miehellekin", vastasi McLean.

"Nähkääs, ensinnäkin te pelkäisitte. Rajalinjaa laittaessamme me tapoimme kuusi kalkkarokäärmettä, jotka olivat melkein teidän mittaisia ja niin paksuja kuin käsivartenne. Hengenvaarallista on rämpiä rämettä saartavassa saraheinässä, ellei jaloissa ole paksua nahkaa yli polvien.

"Teidän pitäisi myös osata uida, jos vesi noustessaan uurtaa pois sen tilapäisen sillan, jonka olemme rakentaneet siihen, missä Käärmeoja kääntyy rämeeseen. Syksyllä ja talvella ilmat vaihtelevat äkisti ja jyrkästi ja minä vaadin tarkkaa vahdinpitoa joka päivä. Te olisitte aina yksin, enkä minä mene takuuseen siitä, mitä Limberlostissa saattaa piillä. Metsä on saanut olla täällä sellaisenaan aikain alusta asti ja se on täynnä kaikenmoisia haamuja ja ääniä. Enkä minä ota sanoakseni, mistä ne kaikki tulevat; mutta päättäen muutamasta näkemästäni hiiviskelevästä varjosta ja selkää karmivasta huudosta, joita olen kuullut, minä itsekin olisin mieluummin kohtaamatta niiden omistajia enkä minä ole heikko ja arka.

"Pahinta kaikesta on, että joka mies, joka tunkeutuu rämeelle merkkaamaan ja varastamaan puita, on hurjapäinen olento. Muuan apulaisistani, John Carter, oli minun pakko ajaa tiehensä monesta painavasta syystä. Hän tuli tänne, meni yksin nevalle, valitsi ja merkkasi joukon arvokkaita puita ja yritti sitten myydä niitä eräälle toiselle yhtiölle, joka kilpaili kanssamme, kun me hankimme tämän metsän. Hän on vannonut ottavansa nämä puut, vaikkapa hänen sitten täytyisi ne saadakseen kuolla taikka tehdä murha; ja hän onkin sellainen mies, ettei vahvinkaan kernaasti häntä kohtaisi."

"Mutta jos hän tulisi varastamaan puita, niin totta kai hän toisi mukanaan ison joukon juhtia ja miehiä, niin ettei tarvitsisi muuta kuin pitää silmät auki ja lähteä hakemaan teitä?" tuumi poika.

"Niinpä kyllä", vastasi McLean.

"No, miksikä en minä voisi pitää vahtia yhtä visusti ja juosta yhtä nopeasti kuin joku vanhempi ja vahvempi mies?" kysäisi Freckles.

"Ka miksei, lempo soi!" huudahti McLean. "Enpä tiedä, onko miehen koko puoleksikaan niin tärkeä kuin hänen uskaliaisuutensa ja luotettavuutensa -- jos oikein asiaa ajattelen. Istukaahan tuohon pölkylle ja tuumitaan hieman. Mikä teidän nimenne on?"

Freckles puisti päätään, kun häntä kehoitettiin istumaan, ja käsivarret ristissä hän seisoi suorana kuin puut ympärillään. Hän kävi hieman kalpeammaksi, mutta silmät eivät rävähtäneetkään.

"Freckles", sanoi hän.

"Käy laatuun kotioloissa", naurahti McLean, "mutta tuskinpa voin pistää semmoista nimitystä yhtiön kirjoihin. Sanokaahan oikea nimenne?"

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi poika. "En ymmärrä", virkkoi McLean.

"Sitä minäkin arvelin äänestänne ja kasvoistanne, ettette ymmärtänyt", sanoi Freckles verkalleen. "Olen sitä miettinyt enemmän aikaa kuin mitään muuta elämässäni enkä ymmärrä. Mitäs se on mielestänne, että joku ottaa vastasyntyneen lapsen ja kurittaa sitä niin, että se on ihan sinelmille piesty, hakkaa siltä toisen käden poikki ja sitten purevan kylmänä yönä nakkaa köyhäinkodin portaille muukalaisten hoitoon? Niin on joku tehnyt minulle."

McLean tuijotti kummissaan. Hänellä ei ollut mitään vastausta valmiina, ja vasta tuokion kuluttua hän matalalla äänellä virkahti: "Ja sitten --?"

"Kotiin minut otettiin ja siellä olin lain määräämään ikään asti ja jonkun vuoden ylikin. Useimmat meistä olivat irlantilaisten lapsia. Aina he saattoivat löytää koteja toisille lapsille, mutta ei kukaan tahtonut ottaa minua käsivarteni takia."

"Olivatko ne hyviä teille?" McLean katui kysymystä heti sen tehtyään.

"Enpä tiedä", vastasi Freckles. Vastaus kajahti niin toivottomalta hänen omiinkin korviinsa, että hän kiiruhti selittelemään lisäämällä: "Nähkääs, asia on näin. Hyvyyttä nuo ihmiset ovat palkatut antamaan oikein urakalla, mutta sehän kuuluu yhtä hyvällä oikeudella muutamalle sadalle muulle, niin ettei sitä kellekään pojalle riitä niin erikoisen paljon."

"Jatkakaa", sanoi McLean päännyökkäyksellä ilmaisten ymmärtäneensä.

"Sen kertomisella ei maksa vaivaa kuluttaa teidän aikaanne", vastasi Freckles. "Koti oli Chikagossa, ja siellä minä olen ollut koko ikäni paitsi viimeiset kolme kuukautta. Kun olin liian vanha saamaan samaa kohtelua kuin pikku lapset, antoivat he minun käydä lähintä kansakoulua niin kauan kuin laki salli, mutta minä en koskaan ollut kuin muut lapset, ja sen tiesivät kaikki. Minun täytyi olla siellä kuin vankina ja ahertaa töitä varhain ja myöhään ruuan ja vaatteiden maksuksi. Minä olen aina kovin halunnut oppia jotakin, mutta sittenkin olin mielissäni, kun se oli ohi.

"Harva se päivä, niin kauan kuin muistan, minut kutsuttiin konttoriin. Siinä sitten syynättiin ja evättiin koti ja rakkaus käteni ja ruman ulkomuotoni takia, enkä ole eläissäni tuntenut muuta kotia. Minä en näyttänyt kuuluvan minnekään.

"Sitten saatiin köyhäinkotiin uusi johtaja. Hän ei ollut ensinkään toisten kaltainen ja hän vannoi ensi töikseen kitkevänsä minut pois. Hän keksi sen konstin, että lähetti minut maalle erään miehen luo, joka hänen tietääksensä tarvitsi apupoikaa. Mutta samalla hän ei muistanutkaan kertoa tuolle miehelle, että minä olen käsipuoli, ja uusi isäntä suomi minut pahanpäiväiseksi heti kun sai kuulla, että juuri minut oli hänelle lähetetty. Keskipäivästä iltaan olivat hän ja hänen suunnilleen minun ikäiseni poika saaneet minut kutakuinkin samaan tilaan kuin missä minut ensin tavattiin, niin että makasin yön valveilla ja karkasin tieheni. Olisinpa mielinyt suoria tilini tuon pojan kanssa ennen lähtöäni, mutta en tohtinut, kun pelkäsin herättää ukkoa, ja tiesinhän minä, etten piisaisi molemmille, mutta ehkä tapaan hänet yksin vielä joskus ennen kuolemaani."

McLean pureskeli viiksiänsä salatakseen hymyn huulillaan ja mieltyi poikaan tuon tunnustuksen takia yhä enemmän.

"Eipä minun tarvinnut edes varastaa vaatteita päästäkseni lähtemästä lastenkodin puvussa", jatkoi Freckles, "sillä he olivat jo ottaneet siistit, puhtaat vaatekappaleeni pojalle ja pistäneet minut hänen ryysyihinsä, ja se teki melkein yhtä kipeää kuin selkäsauna, sillä lastenkodissa oli meitä toki aina pidetty siistissä ja hajuttomissa vaatteissa. Minä ryntäsin suoraan tähän valtioon, ennenkuin sain selville, ettei mies olisi voinut pidättää minua, vaikka olisi tahtonutkin. Kun sitten luulin olevani hyvässä turvassa häneltä, rupesin hakemaan työtä, mutta kaikkihan tekevät juuri samoin kuin tekin, sir. Isoja, vahvoja, virheettömiä miehiä tahdotaan -- muista ei huolita."

"Minä olen tuuminut tätä asiaa", vastasi McLean. "Enkä tahdo varmasti väittää, ettei teidän ikäisenne ja kaltaisenne mies voisi suorittaa tätä työtä varsin hyvin, jos hän vain ei ole pelkuri ja jos hän olisi luonteeltaan luotettava ja ahkera."

Freckles astui askeleen eteenpäin.

"Jos te voitte antaa minulle toimen, jossa voin hankkia ruuan ja vaatteet ja nukkumasijan", sanoi hän, "ja jos voin saada isännän, jonka hyväksi voin työskennellä kuin muutkin miehet, ja semmoisen paikan, jossa tunnen saavani olla, niin minä teen täsmälleen mitä määräätte tekemään tai sitä yrittäessäni kuolen".

Hän sanoi sen niin levollisesti ja vakuuttavasti että McLean uskoi häntä, vaikka sydämessään tiesi, että ventovieraan ottaminen palvelukseen olisi huono kauppa miehelle, joka hänen laillansa oli vastuussa suurista asioista.

"Hyvä on", vastasi isäntä. "Minä merkitsen teidät palkkaluetteloihini. Haukataanpa tässä illallista, ja sitten toimitan teille puhtaat vaatteet, kahluusaappaat, piikkiaidan korjaus vehkeet ja revolverin. Ensi työksi huomenaamulla aion itse kulkea kanssanne kierroksen vahtipolulla ja täydellisesti selittää, mitä vaadin tehtäväksi. En teiltä pyydä muuta kuin että te heti tulette luokseni toiselle työmaalle rehellisenä miehenä ilmoittamaan, jos huomaatte työnne liian raskaaksi. Sitä en kummaksuisi. Ei sellaista työtä monikaan mies suorittaisi säntilleen. Minkä siis kirjoitan nimeksenne?"

Freckles ei hellittänyt jäykkää katsettaan McLeanista, ja tämä näki sen äkillisen tuskan värähdyksen, joka vilahti orvon ilmeikkäillä kasvoilla.

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi hän jäykästi, "paitsi ehkä jokin sellainen, joka minulle annettiin, kun minut pantiin lastenkodin kirjoihin, ja sehän oli yhtä mitätöntä kuin jos olisi annettu nimi kissalle Olen kylliksi usein nähnyt, kuinka he ristivät noita pieniä orporaukkoja, ja tunnen siis sen asian. Minulle annettu nimi kuuluu minulle yhtä vähän kuin teille. Minä en tiedä, mikä se oli, enkä saakaan sitä koskaan tietää, mutta nyt mielelläni otan minkä nimen vain tahdotte minulle antaa. Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että määräätte minulle nimen, herra McLean?"

Isäntä käännähti äkisti ja alkoi pinota kirjojansa. Hän ajatteli luultavasti samaa, mitä jokainen muu kunnon mies olisi ajatellut näissä olosuhteissa. Silmät vielä maahan luotuina ja ääni oudon käheänä hän vastasi:

"Minäpä sanon mitä tehdään, poikaseni. Isäni oli minun miesihanteeni ja minä rakastin häntä enemmän kuin ketään olen koskaan rakastanut. Hän jätti tämän maailman viisi vuotta sitten, mutta minä uskon vahvasti, että hän olisi ollut ylpeä, jos olisi saanut antaa nimensä teille. Jos minä annan teille lähimmän omaiseni ja rakkaimman miehen nimen -- kelpaako se?"

Frecklesin jäykkä asento höltyi äkkiä. Hänen päänsä painui, ja suuret kyyneleet tippuivat likaiselle karttuunipuserolle. Äänettömyys ei hämmästyttänyt McLeania, sillä hän käsitti kyllä, ettei puhuminen käynyt ylen helposti juuri nyt.

"Hyvä!" sanoi hän. "Kirjoitan sen siis luetteloon -- James Ross McLean."

"Kiitän teitä tuhannesti", sanoi Freckles. "Nythän minä jo melkein tunnen kuuluvani johonkin."

"Niin kuuluttekin", vastasi McLean. "Kunnes joku täydellisen oikeuden nojalla tulee vaatimaan teitä, olette minun. Tulkaa nyt kylpemään, saamaan vähän illallista ja sitten makuulle."

Kun Freckles seurasi häntä työmaan valoon ja hälinään, lauloi hänen sydämensä ja sielunsa ilosta.

2. luku.

FRECKLES NÄYTTÄÄ LUONNETTAAN JA TAPAA YSTÄVIÄ.

Seuraavana aamuna Freckles oli puhtaissa, eheissä vaatteissa, kylläinen ja levättyään pirteä. Sitten McLean hankki hänelle tarpeelliset varusteet ja huolellisesti ohjasi häntä aseen käytössä. Isäntä kävi hänen kanssaan kierroksen vahtipaikalla ja toimitti hänet täysihoitoon ajurinsa Duncanin luo, jonka hän oli tuonut kerallansa Skotlannista. Tämä asui rämeen ja telatien välillä. Kun työväki siirtyi eteläkämpälle, jätettiin Freckles vartioimaan kokonaista omaisuutta Limberlostissa. Mutta eipä hän tiennyt, että hän itsekin oli nuo ensi viikot valvonnan alaisena.

Joka ainoa tunti oli suoranaista piinaa pojalle. Suppea elämä suurkaupungin lastenkodissa oli äärimmäisenä vastakohtana siihen, millaista oli Limberlostissa. Joka hetki hän pelkäsi henkensä puolesta. Kuumuus oli paahtava. Raskaat, pitkävartiset saappaat hieroivat hänen jalkojaan, niin että ne tulivat verille. Hän oli kipeä ja kankea pitkästä vaelluksesta ja oleskelusta ulkoilmassa. Tuo seitsenpenikulmainen vartiotie tuotti sieluntuskaa joka hetki. Iltaisin hän Duncanin johdolla harjoitteli, kunnes sai varmuutta revolverinsa käytössä. Hän katkaisi itselleen vankan pähkinäpuisen sauvan, jonka päässä oli nyrkinkokoinen pahka, ja sitä hän ei koskaan hellittänyt kädestään. Mutta mitä hän ajatteli noina ensi päivinä, sitä hän ei itsekään voinut selvästi muistaa perästäpäin.

Hänen sydämensä hyytyi joka kerta, kun hän näki kauniin saraheinän alkavan aaltomaisesti liikehtiä tuulenhenkeä vastaan, kuten McLean oli sanonut sen tekevän. Hän juoksi pyyhälsi puoli peninkulmaa ensi kerran kuullessaan ruovonpäristäjän äänen, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn aina kun harmaa haikara kirkaisi. Kerran hän näki kapean varjontapaisen olennon tulevan perässään ja laukaisi revolverinsa. Mutta samassapa hän säikähti entistä pahemmin, peläten että se olisi voinut olla Duncanin paimenkoira.

Ensimmäisenä iltapäivänä, jolloin hän huomasi piikkilankoja olevan poikki ja hänen täytyi painua polvia myöten mustaan suomutaan sitoakseen päät yhteen, hänen tuli niin paha olla pelosta ja hermostuksesta, että tuskin saattoi pakottaa vapisevan kätensä työhön. Joka askelella hän tunsi menettävänsä tukevan jalansijan ja solahtavansa johonkin limaiseen hornaan. Sanattoman toivottomana hän saapasti eteenpäin, tarrautuen aidanpylväisiin ja puihin, kunnes oli lopulta saanut langat solmituksi ja huomannut kaikki taas eheiksi. Siihen oli mennyt aimo aika. Yö oli tulossa. Limberlost liikahti hiljalleen, ravisti sitten itseään, murahti ja heräsi hänen ympärillään.