Part 9

Hän ei sanonut todellakaan mitään muuta eikä hän puhunut sen epäystävällisemmin kuin muulloinkaan, mutta varmaankaan ei Maija Liisa ollut yhtä kärsivällinen kuin ennen, sillä hän purskahti nyt itkuun.

Mieluimmin hän olisi hyökännyt ulos ja lähtenyt kotiin yhtä päätä. Hän menikin aina ovelle saakka, mutta kun hän tuli sinne, tunsi hän niin suurta heikkoutta, että polvet eivät kannattaneet häntä. Oven vieressä oli pieni penkki, ja siihen hän jäi istumaan.

Koko ajan hän saattoi niin elävästi kuvailla mielessään, mitä täti ajatteli nyt hänestä, joka tuli itkemään hänen luokseen ja häiritsi hänen pyykinpesuaan. Vaikka eipä hän näyttänyt kovin levottomalta. Hän lakkasi hieromasta vaatteita, mutta kaatoi kuitenkin vielä kauhallisen kuumaa vettä pesupunkkaan ja heitti pari halkoa uuniin ennenkuin hän astui Maija Liisan luo.

"Et suinkaan sinä nyt noin pahaksesi pane", sanoi hän. "Ehkä minä en kuitenkaan ole niin vaarallinen kuin miltä näytän."

Mutta jos hän oli luullut sillä saavansa pappilanneiden itkun taukoamaan, niin hän erehtyi vallan. Hänen kyyneleensä tulvivat niin syvästä ja runsaasta surunlähteestä, että kun ne kerran olivat alkaneet vuotaa, täytyi sitä kestää tuntikausia.

Pappilanneiti ei voinut vastata sanaakaan, vaikka hän käsitti kyllä, että täti varmaan tuli kärsimättömäksi, sillä olisihan hänen pitänyt saada pestä pyykkiään. Mutta täti ei ollut kuitenkaan neuvoton, vaan kääntyi pikkupiian puoleen, joka koko ajan oli pysytellyt pappilanneiden vieressä ja siveli nyt aivan pelästyksissään hänen kättänsä.

"Ehkäpä sinä tiedät, miksi hän itkee? Ei suinkaan hän loukkaantunut vaan siitä, etten ennättänyt kunnolla tervehtiä häntä?"

Hänen äänessään oli leikkisä sävy, ikäänkuin hän olisi tahtonut nauraa koko jutulle, ja sen varmaan pikkupiika ymmärsi, sillä hän tuli äkkiä aivan hurjaksi.

"Eikö hänellä muka ole syytä itkeä, kun te kohtelette häntä tuolla tavalla? Tässä hän tulee pyytämään apua äitinsä omalta sisarelta, ettekä te sano hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa!"

Pappilanneiti koetti kiireesti sulkea pikkupiian suun kädellään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pikkupiika tuli pahoilleen nähdessään mamseli Maija Liisan itkevän, ja kaikkein surkein myrsky -- tuulimieli sai hänessä nyt vallan.

Mahdotonta oli huomata, oliko täti suuttunut pikkupiikaan, mutta hän alkoi nyt puhua paikkakunnan murretta, ja hänen äänensä oli kovin mariseva ja hidas.

Millä tavalla hän voisi auttaa Maija Liisaa? Olihan hänellä niin hyvä olla Lövdalassa, ettei hän suinkaan kaivannut köyhän talonpoikaisvaimon apua.

Se oli paras keino saada pikkupiian suun käyntiin. "Te olette varmaan samaa maata kuin hänen emintimänsäkin", sanoi hän. "Mutta sen minä voin sanoa, että hän tuli tänne pyytämään teiltä -- --"

Nyt pappilanneiti tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, että hän vaikeni. Mutta täti ei ollut huomaavinaankaan keskeytystä.

"Onko Maija Elisalla niin vaikea olla siksi, että hän on saanut emintimän? Sanotaan, että se joka saa emintimän, Saa myös isintimän, mutta niin ei suinkaan hänen ole käynyt. Ei suinkaan häneltä kielletä mitään mitä ikänä hän tahtoo?"

Pappilanneiti teki kaikenlaisia merkkejä pikkupiialle, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun täti tällä tavalla häntä yllytti?

"Kyllä te itsekin voitte nähdä, miten hänen laitansa on", sanoi pikkupiika, "jos teillä vaan on silmät päässä. Eihän hän ole juuri paremmin vaatetettu kuin minäkään, ja sitten hän on vain nahkaa ja luuta. Sanotaan, että veri on paksumpaa kuin vesi, mutta niin ei suinkaan ole teidän laitanne. Te ette välitä siitä, vaikka emintimä kiusaisi hänet hengiltä."

Kaikki tuo oli kovin kiusallista pappilanneidelle. Tukalaa se oli, ettei hän voinut hillitä itkuaan, mutta vieläkin pahempi, että täti viekoitteli pikkupiikaa puhumaan jos jotakin. Kukapa tiesi, miten täti sen vielä käsittää? Ehkäpä hän oikein vihasi sisarensatytärtä ja oli vaan mielissään siitä, mitä hän kuuli.

Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon -- ja kaatui lattialle --

Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa. Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati, joka oli peitetty liinalla.

Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari.

Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän nukahti.

Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut, mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja alkoi syödä.

Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän itki kunnes hän nukahti.

Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä.

Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin, ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä, kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä Henriksbergiin.

Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin? Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä karsinassa?

Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä.

Lopuksi hän puhui hiukan itsestäänkin.

"Minäpä sanon sinulle, että ensi aikoina, ollessani naimisissa, kävin minä kotona Lövdalassa niin usein kuin suinkin. Minä huomasin, että väki täällä Svanskogissa ei pitänyt siitä, mutta minä menin sittenkin, sillä minun oli sinne niin ikävä. Minun oli niin vaikea ensi alussa viihtyä täällä. Ei se ollut niinkään helppoa, tiedä se. Minulla oli anoppi, joka kohteli minua samalla tavalla kuin sinun emintimäsi. Olipa täällä eräs toinenkin, joka oli hyvin kova ja ankara minulle. Me emme olleet silloin niin hyviä ystäviä kuin sitten myöhemmin, ja se olikin kaikkein vaikeinta.

"Mutta sitten minä huomasin, että joka kerralta, kun kävin Lövdalassa, oli minun yhä vaikeampi palata kotiin. Ja vihdoin minun täytyi tutkia itseäni ja kysyä mitä minä oikeastaan halusin. Tämän talonhan minä olin valinnut kodikseni, ja täällä minun täytyi elää ja siksi minä olin tyhmä, kun kulutin elämäni ikävöimällä jotakin, jonka olin jättänyt taakseni. Minä tein päätökseni: minä päätin, etten koskaan enää menisi Lövdalaan enkä olisi minkäänlaisessa tekemisessä Lövdalan asukkaiden kanssa. Minä tahdoin irtaantua kokonaan kaikesta entisestä. Ja se oli ainoa oikea minulle. Sen jälkeen minä tulin levollisemmaksi, ja muutkin alkoivat kohdella minua toisin, kun he ymmärsivät, että minä toden teolla tahdoin kuulua heihin.

"Voit arvata, kuinka he pitivät minua silmällä, kun te tulitte tänne minua tervehtimään. Mutta he näkivät ja ymmärsivät, että minä koetin pysytellä teille vieraana.

"Niin, minä olin pystyttänyt niin lujan muurin itseni ja teidän välillenne, ettei mikään olisi voinut sitä repiä alas. Mutta minä en ollut koskaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että Lövdalan pappilan tytär voisi tulla pienenä ja heikkona, sellaisena kuin minä itsekin olin hänen ikäisenään, pyytämään minulta apua. Kas, silloin minun voimani olivat lopussa.

"Mutta älä luule, että minulle sen johdosta koituu ikävyyksiä täällä kotona. Tiedätkö, mitä minä äsken tein sinun nukkuessasi? Minä tartuin miestäni takinhiasta kiinni ja vedin hänet tänne ovelle ja annoin hänen kurkistaa sisään. Ja sitten minä kerroin hänelle, kuinka asiat olivat ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että minä autoin sinua. Ja nytpä saat kuulla mitä hän vastasi. 'Tuo, joka makaa tuolla sisällä, on niin sinun näköisesi, aivan sellainen kuin olit tullessasi tänne, että se, joka ei auta häntä, joutuu minun kanssani tekemisiin.'"

SUOMALAISPAPPI.

Olipa aivan kuin loihduttua. Maija Liisa ei voinut olla ajattelematta äitikultaa. Kaiken aamua hän oli hänen mielessään, ja vaikka hän tiesi hänen olevan täydessä työssä ja valavan kynttilöitä Lövdalassa, niin hän ei sittenkään voinut olla hätkähtämättä joka kerta, kun joku avasi oven, sillä hän pelkäsi, että äitikulta tulisi sisään ja näkisi, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi.

Jospa äitikulta olisi tiennyt, että hän nukkui aina kello kahdeksaan asti aamulla! Ja vielä sen lisäksi: että täti oli ollut niin hyvä hänelle ja tarjonnut hänelle kahvia vuoteella, vaikka itse Kuninkaallinen Majesteetti oli kieltänyt kaiken kahvinjuonnin! Äitikulta, hän seurasi niin tarkasti kaikkia määräyksiä! Kylläpä se olisi häntä kauhistuttanut siihen määrään, että punaiset täplät olisivat jälleen syttyneet poskipäihin.

Tai olisipa äitikulta nähnyt, että täti tänään heitti kaikki työt kesken ja istui vain penkillä ikkunan ja leveän pöydän välissä jutellen Maija Liisan kanssa! Tai olisipa hän kuullut, miten täti nauroi, kun sisarentytär kertoi äitikullasta ja kaikista hänen urotöistään! Sillä nyt, kun Maija Liisa oli saanut kyllikseen levätä, ei hän enää itkeä tilluttanut, vaan nauroi vain kaikille vaikeuksilleen. Tietysti äitikulta oli luullut, että täti olisi yhtä kova Maija Liisalle kuin äitikultakin. Kylläpä häntä olisi harmittanut, jos hän olisi saanut tietää, kuinka suuresti hän oli erehtynyt.

Mutta eipä olisi ollut niinkään vaarallista, vaikka äitikulta olisi yllättänyt Maija Liisan nyt, kun hän istui yksin tädin kanssa. Mutta jos hän olisi tullut hiukan myöhemmin päivällä, niin se vasta olisi ollut paha.

Puolenpäivän aikana ajoi matkustaja kestikievarin pihalle. Maija Liisa käännähti ikkunaan päin ja näki pitkän, kauniin miehen nousevan pienestä, vihreäksi maalatusta reestä. Hän oli puettuna kotikutoisiin sarkavaatteisiin, niin vaaleihin, että ne olivat melkein valkoiset, eikä hänellä ollut turkkia yllään, mutta siitä ujostelemattomasta tavasta, millä hän tervehti kestikievarin isäntää, saattoi nähdä, että hän oli sittenkin herrasmies.

Täti oli niin tottunut matkustajiin, ettei hän viitsinyt edes katsoa ulos. Maija Liisan täytyi pyytää häntä kääntymään ikkunaan ja sanomaan kuka tuo kaunis mies oli.

Olipa se hauska, että täti saattoi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Mies, joka seisoi tuolla ulkona, niin, se oli tosiaankin Finnerudin pappi, pastori Liljecrona.

Olisipa äitikulta nyt ollut siellä näkemässä, miten Maija Liisa säpsähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Tätikin huomasi sen ja tuli uteliaaksi, mutta se ei tehnyt mitään, sillä hän oli sellainen, että Maija Liisa saattoi mielellään kertoa hänelle sekä unipannukakusta että unestaan. Sitä juttua olisi ollut mahdoton kertoa äitikullalle. Hän olisi vain halveksivasti nykäissyt niskaansa koko asialle.

Täti sen sijaan käsitti asian aivan vakavasti. "Eipä tuo olisi niinkään tyhmää, jos voisit saada hänet", sanoi hän. "Ei siinä kyllin, että hän on kaunis, vaan hän on oikein kelpo mieskin."

Maija Liisa hämmästyi suuresti. Eihän täti voinut tarkoittaa, että hän menisi naimisiin Finnerudin papin kanssa? Finnerud sijaitsi kovin kaukana pohjoisessa, vieläkin kauempana kuin Västmarken. Eikä siellä asunut muita kuin suomalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne pari sataa vuotta sitten, eivätkä osanneet ruotsia. Maija Liisalle Finnerud oli yhtä outoa seutua, kuin jos se olisi ollut aina Lapissa saakka.

Mutta täti rauhoitti häntä. Ei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa Finnerudiin. Pastori Liljecrona oli ollut siellä pappina yksitoista vuotta, mutta nyt hän luultavasti muuttaisi pois sieltä ja tulisi Sjöskogan kirkkoherraksi.

Silloin Maija Liisa alkoi ymmärtää, miksikä täti oli tullut niin intoihinsa. Hän, joka oli entinen pappilanneiti, tiesi kyllä, että Sjöskoga oli paras paikka koko hiippakunnassa.

Mutta Maija Liisa ei välittänyt Finnerudista eikä liioin Sjöskogasta. Hänen tulevan miehensä piti olla pappina Svartsjössa ja asua Lövdalassa.

"Niin, siten sinä nyt sanot, mutta kunhan oikea tulee, niin et sinä kysy kartanoa etkä pitäjää."

Täti puhui niin vakavasti, että Maija Liisan täytyi kääntyä vielä uudestaan ikkunaan ja katsoa ulos. Olipa pappi todellakin hyvin kaunis, kuinka komea vartalo ja loistavat siniset silmät hänellä olikaan. Hänen kirkas ja iloinen äänensä kuului aina sisään saakka. Kestikievarin isäntä seisoi ja kuunteli häntä tyytyväisen näköisenä, ja tallista ja hihasta kiiruhtivat rengit päästämään hevosta valjaista.

"Kas, kuinka he kiiruhtavat joka puolelta! Kylläpä voi huomata, että Finnerudin pappi on liikkeellä. Hänestä kaikki pitävät! Toivotaan, ettei hän lähde heti paikalla, vaan viipyy täällä hetken aikaa, jotta sinä saat puhua hänen kanssansa."

Tuskin täti oli sen sanonut, niin ovi avautui ja pappi tuli sisään heidän luokseen.

Jo kynnykseltä hän huusi, että kestikievarin isäntä oli pyytänyt häntä astumaan sisään hienoon saliin, mutta ei hän tahtonut olla siellä yksin. Ei suinkaan Margareta muorilla ollut mitään sitä vastaan, jos hän tuli hänen luokseen suurtupaan? Hän sai varmaan odottaa hyvän aikaa kestikievarissa. Hänen veljensä, Henriksbergin isännöitsijä, tahtoi tavata häntä täällä, mutta hän ei ollut vielä tullut. Ei hän tiennyt lainkaan, mistä oli kysymys, oli vain saanut sanan erään suksimiehen mukana myöhään yöllä ja lähtenyt kotoa varhain aamulla. Isännöitsijän olisi oikeastaan pitänyt joutua tänne ennen häntä.

Sanat tulivat aivan tulvimalla. Täti astui häntä vastaan ja tervehti häntä, ja Maija Liisa tuumi mielessään, että täti piti hänestä varmaan aivan yhtä paljon kuin miehetkin ulkona pihalla. Vihdoin sai täti suunvuoroa ja pyysi häntä istumaan ja viipymään suurtuvassa niin kauan kuin häntä halutti. Eihän hän enää monta kertaa kulkenut tätä tietä. Hän sai luvan onnitella häntä, kun hänellä oli tiedossa niin suuri paikka, vaikka hänestä tulisikin tuntumaan tyhjältä, kun hän ei enää saisi tilaisuutta nähdä häntä.

Pappi teki kärsimättömän liikkeen. "En tiedä, mitä minun pitää tehdä, Margareta muori. Kyllä kai minun täytyy kieltäytyä koko hommasta. Mutta tuhat tu... Ei, en minä kiroile, kun kerran olen pappi!"

Hän oli päästänyt tuon huudahduksen vain sen vuoksi, että hän äkkiä oli huomannut pappilanneiden. Tämä oli istunut kaiken aikaa ikkunapenkillä, ja nyt vasta pappi näki hänet.

Eipä Maija Liisa tullut niinkään vähän ymmälle, kun pappi kysyi kovalla äänellä: "Minkä kumman korukapineen te olette saanut taloon, Margareta muori?"

Täti kertoi kuka hän oli, mutta pappi ei käyttäytynyt sittenkään sen paremmin.

Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta!

Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta. Äitikulta... Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä Lövdalassa.

Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti estää pappia tuijottamasta tyttöön.

Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän. Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot pääsivät niin lihavan paistin ääreen.

Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli.

Mutta olihan hän hakenut?

Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa.

Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa, vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis, että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi, saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään.

Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi, että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen. Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista.

Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että nukke sekä kuuli että ajatteli.

Kun pappi nyt alkoi puhua tädin kanssa, kävi hän leveän pöydän ääreen istumaan selin pappilanneitiin. Maija Liisa luuli, ettei pappi enää häntä muistanutkaan. Mutta kesken kaikkea hän keikahti kaksin reisin eräälle tuolille ja tuijotti häneen.

No, kaikkein ensiksi hän tahtoi nyt kysyä Margareta muorilta, oliko hän kuullut, kuinka paljon huolta ja vaivaa hän oli tuottanut Finnmarkenin asukkaille aina siitä saakka kuin hän tuli sinne. Tiesikö hän, että jo ensi kerralla, kun hän saarnasi Finnerudin kappelissa, olivat suomalaisukot ja -akat tuumineet, mitähän pahaa hän oli tehnyt, koska hän oli joutunut aina sinne saakka?

Täti aikoi vastata, mutta pappi ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Niin, se oli aivan totta, että he olivat sitä ihmetelleet, ja ehkäpä heillä olikin ollut siihen täysi syy. Tiesiväthän he, millainen se puustelli oli, jonka he saattoivat tarjota papilleen, ja kuinka paljon palkkaa hän siellä sai, ja he olivat myös selvillä siitä, etteivät he voineet saada muunlaisia pappeja, kuin sellaisia, joita ei kukaan muu halunnut. Ja kun he nyt olivat saaneet hänet...

Komea mies keskeytti puheensa eikä tiennyt, miten hän sitä jatkaisi, mutta täti lopetti lauseen hänen puolestaan.

"He arvelivat kai, että pastori oli liian nuori ja kaunis tullakseen heidän perukkaansa."

Pappi jatkoi jälleen täydellä vauhdilla. No, näkiväthän he, ettei hän ollut mikään ikäloppu, ja vaikkeivät he ymmärtäneet hänen puhettaan, koska hän saarnasi ruotsiksi, niin kuulivathan he sittenkin, että hän osasi sekä puhua että laulaa. He päättivät, sekä ukot että akat, että hänen olisi pitänyt saada asua sellaisessa pappilassa, jossa oli suuret huoneet ja lasi-ikkunat, ja ettei hän koskaan olisi muuttanut heidän luokseen, jollei hänessä olisi ollut jotakin vikaa.

"Ehkei ollut niinkään helppo uskoa muuta."

"Niin, ehkei se ollutkaan niin helppoa. Ja joka kerta kun joku matkusti ruotsalaisalueelle myömään karhuntaljoja ja lampaannahkoja, annettiin hänelle toimeksi ottaa selkoa siitä, mikä vika papissa oikeastaan oli."

Hän hypähti ylös tuolilta ja astui edes-takaisin lattialla. Varmaan vielä nytkin tämä asia kiihoitti hänen mieltänsä. Täti vain nauroi ja kysyi, olivatko lähetit saaneet mitään tietoja.

"Ah! Mitä tietoja he olisivat voineet saada? Eivät he takaisin tullessaan tietäneet mitään muuta, kuin että hänet omasta pyynnöstään oli lähetetty Finnerudiin.

"Suomalaisukot ja -akat olivat siis yhtä viisaita kuin ennenkin. Ei tietystikään kukaan voinut keksiä sitä, että hän oli tullut heidän luokseen siksi, että he olivat kaikkea hoitoa ja huolenpitoa vailla ja erossa omasta kansastaan. Siinä täytyi olla joku muu syy."

"He ovat niin viisaita olevinaan, nuo Finnmarkenin asukkaat, nähkääs. Ei heistä saa pitää niin tarkkaa lukua."

"Kun he nyt saivat aivan varmalta taholta kuulla, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin täytyihän heidän sitä uskoa. Mutta he eivät rauhoittuneet, ennenkuin he olivat keksineet oman selityksensä asiaan. Hän oli varmaan tullut heidän luokseen vaan siksi, että hän tottuisi papinvirkaa hoitamaan. Varmaan hän aikoi muuttaa pois niin pian kuin hän olisi saarnastuolissa kuin kotonaan."

"Ja siinäkin suhteessa he erehtyivät!"

"Niin, he erehtyivät. Nyt minä olen ollut siellä yksitoista vuotta." Hän naurahti harmissaan. "Mutta vielä tänäkin päivänä heidän täytyy vaivata päätään minun tähteni. Koko pitäjässä ei ole ainoatakaan herrasmiestä, ja jos minä olisin valittanut yksinäisyyttäni, niin he olisivat ymmärtäneet minua. Tai jos olisin hautautunut pappilaani kirjoineni, niin senkin he olisivat ymmärtäneet. Mutta pappi, joka alituisesti oli liikkeellä ja tyytyi vain suomalaisrahvaan seuraan! Sellainen, joka tahtoi ottaa selkoa siitä, miten he viljelivät soitaan ja polttivat kaskiaan, ja joka metsästi heidän kanssaan, sellainen pappi oli heidän mielestään kerrassaan käsittämätön."

Hän istui jälleen kaksinreisin tuolilla ja pyöräytti sen ympäri, jotta hän näki Maija Liisan aivan silmästä silmään.

Mutta hän jatkoi puhettaan tädin kanssa.

Kun hän oli oleskellut Finnerudissa jonkun vuoden, saarnasi hän eräänä sunnuntaina suomeksi. He itkivät kirkossa joka ainoa, niin liikutettuja he olivat. Eikä varmaankaan ainoakaan heistä tullut ihmetelleeksi hänen yritystään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa. Mutta heti kun he pääsivät kirkosta, alkoivat he jälleen vanhaan tapaansa. Mitähän pappi tarkotti sillä, että hän puhui suomeksi? He menivät Pietarin puheille, joka oli renkinä pappilassa ja kysyivät häneltä. Luuliko hän, että pappi toivoi uutta pappilaa? Pekka ei ollut koskaan huomannut muuta, kuin että pappi oli tyytyväinen tavalliseen suomalaistupaansa, savupirttiin, jossa savu uunia lämmittäessä pääsi vain räppänän kautta ulos tunkeutumaan. Ja he saivat mennä matkoihinsa käsittämättä enempää kuin ennenkään. Täytyihän sitä pakostakin väsyä tuollaisiin, eikö totta?

"Tietäähän pastori, ettemme me täällä kotona aina ole kohdelleet niinkään hyvin noita muukalaisia."

Kumma se oli, etteivät he voineet ymmärtää niin yksinkertaista asiaa, että heille tahdottiin vain hyvää! He olisivat olleet oikein mielissään, jos hän olisi näyttänyt surulliselta, ja ikäänkuin surrut sitä, että paras nuoruudenaika meni hukkaan köyhien suomalaisten parissa. He olivat huolissaan sen johdosta, että hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.