Part 8

Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää, miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan.

Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui polvilleen ja valaisi lunta.

Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan nähnyt häntä.

Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan. Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä.

Hetken kuluttua lähestyi Pitkä-Bengt suurta asuinrakennusta. Hän ei astunut kyökin tietä, vaan kiipesi raskain askelin kuistille ja hapuili eteisen oven lukkoja ja säppejä päästäkseen sisään. Kello oli tuskin viisi, eikä kukaan muu paitsi vanha emännöitsijä ollut ylhäällä. Hän kuuli hapuilua ovelta ja tuli aivan pelästyksissään avaamaan. "Hyvänen aika, Pitkä-Bengt, sinäkö se olet? Mikä sinua vaivaa, kun tulet suurta tietä?"

Pitkä-Bengt työnsi hänet syrjään sanomatta sanaakaan. Hän astui suoraan makuukamariin, missä pappi ja hänen rouvansa nukkuivat parhaassa unessaan, ja avasi oven.

"Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?" Pappi kohosi vuoteellaan pystyyn.

"Pitkä-Bengt täällä on, pastori. Aioin ilmoittaa, että ankka on tänä yönä kadonnut kuopasta."

"Sehän oli ikävä, Bengt, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tulla keskellä yötä -- --"

"Sekä ankka että kettu ovat kuopassa."

"Sinä olet hupsu, Bengt. Tiedäthän, että vasta tulin kotiin häistä. Töin-tuskin olin ennättänyt nukahtaa."

Mutta Pitkä-Bengt tokaisi, sopivan väliajan jälkeen.

"Susi seurasi ketun jälkiä. Sekin on joutunut kuoppaan."

Pappi sanoi nopeasti: "Sano keittiössä, että tulevat sytyttämään tulta, jotta voin nousta!"

Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro.

"Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa."

Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni ulos.

Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä, siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat, Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä.

Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle.

Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti päästä lähemmäksi katsomaan.

Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia.

Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä basiliskojakin pahemmat.

Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta.

"Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa. Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa."

Nyt hän seisoi kuopan reunalla ja katsoi vihdoinkin alas. Kuoppa oli neliskulmainen ja laudoilla sisustettu aivan kuin kaivo, joskin paljoa laajempi.

Hän etsi katseillaan suuria kitoja, joihin sellainen pikku tyttö kuin hän voisi kadota kokonaan. Mutta hän ei voinut nähdä niitä, ja hän käännähti taakseen ja silmäsi pappiin.

"Katso kuopan nurkkiin!"

Hän kumartui alas vieläkin kerran. Kuopassa oli varsin hämärä, mutta nyt hän jo eroitti jotakin. Neljä elukkaa oli tuolla alhaalla, yksi kussakin nurkassa. Kaikki neljä pysyttelivät aivan hiljaa, silmät vain välähtivät, kun ne katsoivat valoon ja ihmisiin.

Nurkassa aivan pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.

Hiljaisuus alhaalla kuopassa oli hirvittävä. Pikkupiika peräytyi yhtä vaiti kuin kaikki muutkin kuopan reunalta.

Kun kaikki olivat katselleet kylliksensä, kerääntyi muutamia miehiä yhteen neuvottelemaan. Pitihän heidän tappaa sudet, mutta ei ollut niinkään hyvä sanoa, miten se oli tehtävä.

Helppohan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa.

Kun ei muusta ollut kysymys kuin ketusta, niin hyppäsi tavallisesti joku mies alas kuoppaan, iski kettua päähän, jotta se tuli tajuttomaksi, kiinnitti silmukan sen kaulaan ja hinasi sen ylös.

Ketusta ei kuoppaan hypätessä ollut vaaraa. Toista se oli, kun siellä ei ollut vähemmän koin kokonaista kaksi sutta.

Pitkä-Bengt otti nuijansa, jolla hän tavallisesti iski ketun tainnoksiin ja katsoi alas kuoppaan, mutta hän pudisti päätään ja kääntyi jälleen toisten puoleen.

Toinen Vetterin pojista laittoi suopungin nuorasta. Hän asettui kuopan reunalle ja laski suopungin toisen suden eteen. Jos hän saisi vain silmukan suden kaulaan, niin ei olisi mikään konsti saada sitä ylös hinatuksi.

Suopunki laskeutui yhä alemmaksi, se kosketti jo suden kuonoa eikä susi liikahtanutkaan. Mutta äkkiä susi heitti hiukan päätään ja haukahti. Kaksi hammasriviä välkähti ja silmukka putosi poikkipurtuna kuopan pohjalle.

Kaikki, jotka sen näkivät, hätääntyivät suuresti. Eipä ollut hauska ruveta sellaisen kanssa otteluun, joka yhdellä puraisulla sai nuoran poikki.

"Ei tässä muu auta, kuin ampua ne kuoppaan", sanoi pappi. "Me saamme kaivaa uuden kuopan ensi talveksi."

Nyt astui kuopan reunalle eräs mies, joka varhemmin oli pysytellyt toisten takana. Se ei ollut kukaan muu kuin Henriksbergin seppä, joka oli saapunut Loby'hyn edellisenä iltana heinää ostamaan. Mutta häätalossa oli ollut niin paljon yövieraita, etteivät he voineet tarjota hänelle siellä yöpaikkaa, ja Björn Hindriksson oli pyytänyt pappia ottamaan hänet pappilaan. No niin, yliskamari pappilan ullakolla oli aina kunnossa vieraita varten ja siellä hän oli maannut. Mutta nyt aamulla oli kaikkien ihmisten ajatukset olleet vain susissa, eikä kukaan ollut muistanut häntä.

Hän katsoi kuoppaan ja otti sitten käteensä Pitkän-Bengtin nuijan ja punnitsi sitä kädessään. Mutta ei kukaan luullut hänen sitä tekevän muuta kuin leikillä. Hän oli hyvin pitkä ja solakka eikä näyttänyt erittäin vahvalta. Kädet olivat kapeat ja valkoiset, eivät ne olleet lainkaan sepän käsien näköisiä. Ei tuossa miehessä näyttänyt olevan mitään erityistä pontta. Kun näki hänen silmänsä, niin tuli ajatelleeksi, että kaikki se suru, jota hän elämässä oli kokenut, oli varmaan kohonnut niihin, vaikkeivät kyyneleet olleet koskaan huuhtoneet sitä pois, ja kun hän liikkui, saattoi ymmärtää, että hän kantoi raskasta taakkaa, sillä hän oli hiljainen ja hidasliikkeinen niinkuin väsähtynyt ihminen ainakin.

Nyt hän kuunteli ääneti toisten miesten keskustelua, ja kun hän huomasi, kuinka neuvottomia he olivat, kiiruhti hän vielä kerran kuopan reunalle ja hyppäsi alas kaikkien villien petojen keskelle.

Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli ennättänyt nousta pystyyn. Ensimäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän.

"Heittäkää nuora tänne!" huusi vieras toisille.

Pitkä-Bengt heitti suopungin hänelle. Hän kietoi sen ensin toisen suden kaulaan, sitten toisen ja sai ne ylös hinatuksi.

Nyt kettu oli saanut eloa itseensä. Se heittäytyi hyppien kuopan reunoja vasten, mutta vieras ei välittänyt siitä.

"Laskekaa portaat alas! Rengit saavat pitää huolta molemmista muista."

Kun hän tuli ylös, saattoi nähdä, kuinka hämmästyneitä kaikki olivat, sekä miehet että naisväki. He eivät sanoneet sanaakaan. Naiset olivat pelästyneet niin pahasti, kun hän hyppäsi kuoppaan, että he seisoivat vieläkin siinä ja vapisivat, ja miehet häpesivät hiukan, etteivät he itse olleet uskaltaneet sitä tehdä.

Mutta pappilanneiti astui vieraan luokse ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen", sanoi hän. "Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut."

Mies katsoi häneen surullisine silmineen. "Kaikki koko maailmassa", näyttivät ne puhuvan, "on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista."

Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.

"Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa", sanoi hän.

TAALARI.

Eihän siinä oikeastaan ollut mitään surun syytä. Mutta olipa pappilanneiti sittenkin ollut kovin pahoilla mielin kaksi kokonaista viikkoa, kun hän ei voinut käsittää, mistä hän saisi hankituksi yhden taalarin.

Jospa hän vain olisi pyytänyt sitä isäkullalta heti häitten jälkeisenä aamuna, niinkuin hän oli aikonut! Mutta äitikulta oli torunut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut sepälle, kun tämä nousi ylös ketunkuopasta. Eikä hän ollut nuhdellut häntä vain sen johdosta, mitä hän oli sanonut, mutta myöskin siksi, että hän tuolla tavalla oli hyökännyt suoraan vieraan luokse. Sehän oli näyttänyt aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lentää hänen kaulaansa. Milloin hän voisi päästä niin pitkälle, että hän osaisi käyttäytyä kuin siivo ihminen eikä kuin kaksitoista-vuotias tyttöletukka?

Tämän jälkeen hän ei tullut pyytäneeksi rahoja. Aivan mahdotonta oli tavata yksin isäkultaa, ja jos hän olisi puhunut siitä äitikullalle, niin siitä olisi vaan syntynyt jälleen melua ja hälinää.

Ikävä se sittenkin oli, että hän oli jättänyt asian myöhemmäksi, sillä seuraavana päivänä ei voinut olla kysymystäkään siitä, että hän olisi uskaltanut tuoda asiaa enää esille. Ensinkin oli äitikulta sattunut kuulemaan, että morsian ja sulhanen ja koko hääsaatto Loby'stä oli käynyt pappilassa. Se kävi aivan liiaksi hänen tunnolleen. Hän olisi varmaan pahastunut vieläkin enemmän, jos hän olisi saanut tietää, että Maija Liisa oli ollut niin vallaton ja antanut pois kokonaisen taalarin.

Mutta mitä kauemmin pappilanneiti oli puhumatta tästä lainasta, sitä ikävämpi oli tunnustaa isä- ja äitikullalle, että hän oli joutunut niin suureen velkaan. Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan uskaltaisi pyytää heiltä rahaa. Ei siinä mikään auttanut. Hänen täytyi koettaa hankkia ne muualta.

Hän ajatteli tätä asiaa sekä ommellessaan lakanoita että maatessaan yöllä vuoteessaan. Sillä täytyihän hänen maksaa sepälle. Hän ei voinut kestää sitä häpeää, ettei hän voisi suorittaa velkaansa sille, joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä.

Jospa hän olisi voinut matkustaa Anna Brogrenin luo! Mutta sitä oli mahdoton edes ajatella. Ei äitikulta koskaan päästäisi häntä sellaisen luo, joka rakasti häntä.

Mutta kenen muunkaan puoleen hän voisi kääntyä? Isoäiti oli yhtä köyhä kuin hän itse eikä hänellä ollut mitään muuta kuin minkä isäkulta antoi hänelle. Ja Ulla Moreus tuskin eläissään oli pitänyt taalaria kädessään.

Olipa hän nyt pahassa pulassa. Eihän hän voinut myöskään mennä kenen luo hyvänsä sanomaan, ettei hän uskaltanut pyytää isä- ja äitikullalta yhtä ainoaa taalaria.

Ollessaan aivan neuvoton iski hänen mieleensä, että hänellä oli täti, äidin sisar, elossa, joka ehkä voisi häntä auttaa. Voi kuitenkin! Kylläpä hänen täytyi nauraa ajatellessaan miltä täti näyttäisi, jos hän menisi häneltä rahoja pyytämään.

Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri, leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan.

Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää apulaispappia.

Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa, ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle.

Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa.

Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita. Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta.

Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan unohtaa Svanskogin tätiä.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon! Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän sittenkään uskaltaisi pyytää apua.

Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään?

Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä, että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi sinne äitikullan kanssa.

Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat.

Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa äitikullan kanssa samassa reessä!

Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt, ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin. Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua, mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella, sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä hevosella hakemaan.

Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista, oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan kanssa.

Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa, tarvitsiko hän jotakin.

Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut, ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat pitää hänestä huolta.

Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika.

He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä.

Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha, mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias, ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät siihen pitkäkseen nauramaan. -- Heidän tultuansa perille Svanskogiin ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä, joka palasi kotiin kyytimatkalta.

Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin kyydittä.

Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä, mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei täti varmaankaan häntä auttaisi.

Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti, tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset.

Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään huomaamatta vähintäkään eroa.

Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä itselleen että muille?

Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä. Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa.

Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut. Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia.

Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen.

Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä. Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen.

Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät, kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden pakosalle.

Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen, valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä tehdessään heittänyt päältään.

Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä.

Tädin molemmat kädet olivat vedessä. Hän nosti toisen ylös, mutta ei hän huolinut sitä pyyhkiä, vaan ojensi sen sellaisenaan sisarentyttärelleen.

"Vai niin, sinäkö se siis lopulta tulitkin tänne", sanoi hän. "Uusi pappilanrouva on kai liian hieno tullakseen tervehtimään talonpoikaista väkeä."