Part 7

Ennenkuin hän oli ehtinyt avata turkkinsa, oli hän saanut selittää jo kymmenet kerrat, miten ikävää se oli, ettei Maija Liisa tahtonut jättää vanhaa isoäitiä yksin kotiin.

Useimmat tyytyivät tähän, mutta häätalon isäntäväki tahtoi saada tarkempaa selitystä.

Vanha Björn Hindriksson ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuosikausia houkutella nuorinta tyttärentytärtään, talon perillistä, suostumaan miehelle, jonka he olivat valinneet hänelle. Ja hänen myöntyväisyytensä palkaksi he tahtoivat nyt pitää hänelle niin komeat häät kuin suinkin.

Björn Hindriksson oli niin vanha, että hän muisti herra Olavuksen, ensimäisen Lövdalan papin ja hänen vaimonsa, rouva Katrina Hesselgrenin, ja se kunnioitus, jota hän tunsi heitä kohtaan, ei voinut koskaan kadota hänestä. Koska pitäjässä oli vielä yksi herra Olavuksen jälkeläisiä, niin piti hänen välttämättä olla mukana häissä, muuten niistä ei tullut sellaista kuin hän oli mielessään kuvitellut.

Hän ei tahtonut tyytyä siihen selitykseen, ettei pappilanneiti muka voinut päästä kotoa isoäidin vuoksi, vaan kysyi heti, eikö joku palvelustytöistä olisi tänään voinut pitää huolta rouva Beatasta. Ei suinkaan hän ollut kuoleman kielissä.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli oikein pahoillansa ja ettei tuo ollut vain kohteliasta puhetta. Olihan hän tietysti mielissään siitä, että uusi pappilanrouva oli saapunut häihin, mutta eihän hän kuitenkaan ollut vanhaa pappissukua.

Pappilanrouva vastasi, että hän oli ollut aivan samaa mieltä kuin isäntäkin ja oli sen sanonutkin Maija Liisalle. Mutta pappilanneiti, hän piti niin hellää huolta vanhasta isoäidistään, ettei hän tahtonut millään lähteä kotoa, jos isoäidillä oli pieninkin vamma.

Nyt oli pappilanrouva saanut turkit yltään, ja hän tiesi vallan hyvin näyttävänsä niin komealta sekä olevansa niin hienosti puettu, etteivät he sen parempaa pappilanrouvaa olisi voineet saada mistään. Mutta tuntuipa kuitenkin siltä kuin talonpojat eivät olisi laisinkaan huomanneet häntä.

Björn Hindrikssonin vaimo ihmetteli, ettei Beata rouva itse ollut vaatinut tyttärensätytärtä lähtemään häihin. Tiesihän hän sen, että joka kerta, kun heidän aikanaan tässä talossa oli vietetty häitä, aina joku pappilan väestä oli tanssinut morsiamen kanssa.

Pappilanrouva ojensi selkäänsä ja hänen äänensä muuttui karheaksi. Mistä hän saattoi tietää, että se oli niin kovin tärkeätä, muuten hän olisi voinut itse jäädä kotiin. Mutta eihän mikään estänyt häntä lähtemästä vaikka aivan heti paikalla, jotta Maija Liisa saisi tulla häihin.

Täten pappilanrouva pääsi voitolle. Isäntäväki tuli kovin pahoillensa, ja asia päättyi siten, että heidän oli pakko rukoilla ja pyytää häntä jäämään.

Ylhäällä salissakin sai pappilanrouva kuulla samoja kysymyksiä ja vastata niihin aivan loppumattomasti kulkiessaan ympäri huonetta ja tervehtiessään kaikkia niitä, jotka seisoivat pitkin seiniä odottaen vihkimistä. Pappilanrouvaa alkoi äkkiä kuumoittaa, vaikka hänen oli ollut kylmä koko päivän. Vasta sitten, kun hän istuutui sohvaan, ei kukaan enää kysynyt Maija Liisaa. Kaksi pitäjän arvokkainta emäntää istui hänen molemmilla puolillaan, ja he olivat aivan ääneti. He tiesivät, ettei sopinut jutella, kun odotettiin jotakin niin juhlallista kuin vihkimistä.

Pappilanrouva tunsi, että hänen poskillaan paloi kaksi punaista pilkkua. Kummallista, että kaikki ahdistivat häntä! Pappi sitä vastoin sai olla aivan rauhassa. Luulivatko he, ettei papilla ollut enää mitään sanottavaa talossaan?

Ulla Moreus, lukkarin emäntä, näyttäytyi ovessa. Hän astui esiin ja tervehti. Nyt seuraisi tietysti uusia kysymyksiä. Olihan hän Maija Liisan parhaita ystäviä. Mutta hän ei näyttänyt muistavankaan Maija Liisaa. Hän oli anoppinsa kanssa pukemassa morsianta. He olivat nyt valmiit, mutta he olivat ajatelleet -- -- Niin, heistä tuntuisi niin turvalliselta, jos rouva Raklitz olisi tahtonut tulla ullakkokamariin katsomaan morsiamen pukua.

Pappilanrouva tiesi, ettei kukaan koko Värmlannissa tiennyt sen paremmin kuin Ulla Moreus ja hänen anoppinsa, miten talonpoikaismorsian oli puettava. Mutta olihan hyvin kohteliasta, että he tahtoivat kuulla hänen mieltään.

Hän meni Ullan kanssa kamariin, missä morsian seisoi valmiiksi puettuna ja odotti, että morsiussaatto tulisi häntä hakemaan. Täällä ajateltiin vain kukkia ja koreuksia. Tuntui oikein helpoittavalta, kun sai vastata, olivatko kultavitjat suorassa, pitäisikö ripustaa enemmän helmiä morsiamen kaulaan ja oliko korkea pahvikruunu, jonka Ulla Moreus edellisenä yönä oli valmistanut punaisesta ja vihreästä silkistä ja kultapaperista, kauniin muotoinen. He olivat viimeiseen asti arvelleet, että vanha kruunu voisi kelvata, mutta myöhään eilen illalla oli Ulla ajatellut, että nämähän häät olivat suurimmat, mitä koko tänä talvena vietettäisiin ja sen vuoksi hän oli leikannut uuden kehän ja päällystänyt sen.

Pappilanrouva kehui sitä sekä kaikkea muutakin.

Mutta vanha muori Moreus näytti sittenkin hiukan huolestuneelta, ja hetken kuluttua hän uskoi pappilanrouvalle huolensa.

Olihan se hauskaa, että sisar Raklitz oli tyytyväinen morsiuspukuun, mutta hänen omasta mielestään oli kaikki aivan epäonnistunutta, kun morsian ei voinut näyttää iloisemmalta. Mikä huvi oli koristaa sellaista, josta olisi voinut luulla, että häntä aiottiin viedä mestauslavalle.

Morsian kääntyi muihin selin ja sanoi jotakin, jota ei kukaan kuullut. Hän ei välittänyt vähääkään kaikesta siitä koreudesta, jota hänen ylleen puettiin, kun mamseli Maija Liisa ei ollut mukana häissä. Olihan hän luvannut senkin seitsemän kertaa, että hän tulisi katsomaan häntä morsiamena.

Nyt Ulla Moreus sekaantui asiaan. Hänen äänensä oli iloinen ja raikas, niinkuin ainakin ihmisellä, joka mielellään sovittaa ja selvittää kaikki asiat.

Eiköhän Maija Liisa voisi hetkeksi jättää isoäitiä yksin kotiin. Isäntäväki kyllä mielellään lähettäisi häntä hakemaan. Eihän tuo matka kovinkaan pitkä ollut.

Vanha muori Moreus puhui myös asian puolesta.

"Maija Liisa ja Britta olivat rippikoulutovereita, ja siitä saakka he ovat olleet hyviä ystäviä."

Pappilanrouva ei vastannut kovinkaan ystävällisesti.

"Niin, niin, rakas sisar, tokko pitäjässä on ainoatakaan talonpoikaistyttöä, joka ei olisi Maija Liisan hyvä ystävä."

Hän heitteli niskaansa ja astui ulos ullakkohuoneesta. Ei kukaan sanonut hänelle sanaakaan.

Veri oli noussut hänelle päähän taaskin. Turhaa heidän oli luulla, ettei hän ymmärtänyt, että he olivat houkutelleet hänet ullakkohuoneeseen vain saadakseen puhua Maija Liisasta -- --

Vihkiäiset olivat ohitse, ja kaikki oli käynyt hyvin. Morsian tunsi, että häävieraat kuiskailivat nyt keskenänsä siitä, miltä hän oli näyttänyt vihkiäisten aikana. Sekä vanhempien että isovanhempien vuoksi hän olisi toivonut, ettei hän olisi näyttänyt niin itkettyneeltä.

Jos mamseli Maija Liisa olisi tullut, niin olisi hän kestänyt kaikki iloisin mielin. Pappilanneiti oli sanonut, että hänestä olisi niin hauska nähdä häntä morsiamena. Ehkäpä hän oli sanonut sen vain rohkaistaakseen hänen mieltään. Mutta nyt hänestä tuntui, että ainoa ilonaihe, jota hänellä tänään olisi voinut olla, oli riistetty häneltä.

Vihkiäisten aikana hän oli kääntänyt päätään ja katsellut ovelle pari kertaa. Hän oli toivonut, että mamseli Maija Liisa tulisi sittenkin. Hän ei voinut olla etsimättä häntä katseellansa.

Kuinka ihmiset saattoivat tällaisena päivänä olla niin kovia ja kieltää häneltä sitä ainoaa mitähän pyysi! Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ajatellessaan sitä.

Kun suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli katettu ja hääväki istahti sen ääreen ja rupesi syömään, alkoivat kaikki hänen ympärillään iloita. Kaikki muut söivät, joivat ja laskivat leikkiä, mutta hän tunsi koko ajan vain ahdistusta. Ei siitä voinut olla kysymystäkään, että hän olisi mitään syönyt. Hän leikkeli vain leipäpalasia, jotta muut luulisivat hänen syövän. "Jospa vain mamseli Maija Liisa olisi tullut tänne tänään!" ajatteli hän. "Kaikki olisi silloin ollut toisin. Hän olisi tehnyt tämän asian minulle helpoksi."

Hän katsoi sulhaseen pelästyneenä ja ihmetteli oliko tämä kuullut mitään. Hänestä tuntui, että hän oli puhunut ääneen.

Hetken kuluttua hän hätkähti jälleen. Hän huomasi mutisevansa hiljaa itsekseen: "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!"

"Mitä sinä puhelet itseksesi?" kysyi sulhanen.

Morsian toisti nuo sanat melkein vastoin tahtoansa. "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!"

Sulhanen tiesi, kuinka kauan hän oli saanut rukoilla ja pyytää, ennenkuin tämä rikas talonpoikaistyttö oli päättänyt ottaa hänet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että isovanhemmat olivat pakoittaneet häntä, ja kun sulhanenkin näytti noin surkealta hääpöydässä, niin silloin vasta nuo puheet oikein pääsisivät valtaan. Hän alkoi nuhdella morsianta. Ei hänen pitänyt panna sitä niin pahakseen. Voisihan hän saada tavata pappilanneittä toistekin.

Morsian ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän leikkeli vain leivänkuoriaan, ja hetken kuluttua hän huokasi jälleen. "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa saanut nähdä minua morsiamena!"

Vieläkin kerran koetti sulhanen nuhdella häntä. "Kuinka sinä tuollaisen asian vuoksi voit saattaa itsesi pilkan ja naurun alaiseksi!" sanoi hän. "Luuletko sinä, että mamseli Maija Liisa välittää sinusta? Tietäähän sen, kuinka paljon herrasväki huolii meistä talonpojista."

Tällä kertaa käännähti morsian äkisti sulhasen puoleen.

"Sinä et puhuisi tuolla tavalla, jos tietäisit jotakin. Sinä et istuisi siinä, missä nyt istut, jollei pappilanneiti olisi puhunut sinun puolestasi ja sanonut, että hän luuli sinun kohtelevan minua hyvästi."

Nyt sulhanen vuorossaan vaikeni. Kun vieraat häntä vastapäätä aikoivat puhua hänen kanssaan, oli heidän pakko huutaa oikein kovasti, ennenkuin hän kuuli mitä he sanoivat.

Ei sitä voinut auttaa, että lähimmät pöydässä sen huomasivat. Hekin vaikenivat ja tulivat rauhattomiksi ja katsoivat vain pitkään morsiuspariin.

Mutta juuri samassa, kun kaikki näytti kaikkein tuskallisimmalta, kääntyi sulhanen morsiamen puoleen. "Jos sinä olet vain tämän asian vuoksi pahoillasi", sanoi hän, "niin voihan sen kai saada autetuksi. On minussa miestä järjestämään asiat siten, että mamseli Maija Liisa saa nähdä sinut morsiamena."

Morsian katsoi ihmeissään häneen ja huomasi, että hän oli vakavissaan.

"Minä en unohda koskaan, että sinulla on niin paljon sydäntä, että tahdot auttaa minua", sanoi hän. Ja samalla hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi.

-- -- -- -- -- --

Pappilanneiti istui lieden ääressä kyökkikamarissaan Lövdalassa ja itki.

Kyyneleet vuosivat viljanansa. Hänen oli aivan mahdoton hillitä niitä. Hän koetti kyllä parastansa, Sillä olihan kovin ikävää, että palvelusväki luuli hänen itkevän vain siksi, että hänen täytyi istua yksin kotosalla, kun isä- ja äitikulta olivat vieraissa huvittelemassa.

Mutta ei hän sitä surrut, ei, ei lainkaan, vaan hän suri sitä, ettei hän saanut pitää lupaustaan, jonka hän oli antanut Britalle. Kuinka he olivatkaan yhdessä jutelleet näistä suurista häistä! Eihän Britta sittenkään voinut tulla suopeaksi sulhaselle, mutta hänen mielensä oli kuitenkin virkistynyt, kun pappilanneiti oli sanonut iloitsevansa siitä, kun hän saisi nähdä hänet morsiuspuvussa.

Hänen täytyi pakostakin itkeä. Kuinka raskaalta tuntuikaan, kun hänen oli täytynyt pettää Britta.

Kummallista! Hän oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Ja viulun soittoa, siitähän oli mahdoton erehtyä.

Soitto kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Ihan varmaan hän kuuli jotakin. Mutta mistä ihmeestä se saattoi tulla? Hän nousi pystyyn ja astui itäisen ikkunan ääreen, josta näki aina lehtikujalle saakka.

Kun hän oli sytyttänyt tulen uuniin tuntia sitten, oli ulkona ollut pimeä ilta. Nyt tuli oli palanut loppuun, jotta kamarissa oli aivan pimeä. Mutta sillä välin oli ulkona tullut valoisammaksi. Taivas oli tähdissä. Lumi maassa ja huurre puissa oli omin päin ruvennut valaisemaan. Kun hän tuli ikkunan luo, niin saattoi hän katsoa ikäänkuin valaistuun huoneeseen.

Hän näki aivan selvästi, että morsiussaatto ajoi pitkin lehtikujaa ja vanhojen rakennusten ohitse takapihalle. Ensimäisessä reessä istuivat pelimannit viulut leukojen alla ja vinguttivat kaikin voimin jousiaan. Toisessa istui morsian ja sulhanen, eikä morsian ollut kietonut edes mitään huivia päähänsä, vaan antoi kruunun kimmeltää valkeassa lumenvalossa. Sitten seurasi reki toistaan häävieraineen. Hän tunsi lukkari Moreuksen valkean hevosen, kirkkoväärtin punaisen reen ja --

Hänen päätänsä huimasi. Hänen täytyi istahtaa tuolille ikkunan ääreen. Hän ei voinut käsittää mitä tämä oli. Miksikä hääväki ajoi Loby'stä tänne tyhjään pappilaan?

Ehkäpä hän luuli vain näkevänsä sellaista siksi, että hänen ajatuksensa koko päivän olivat olleet häätalossa.

Hän kuuli, että he pysähtyivät portaiden eteen, että eteisen ovi avautui ja että väkeä tunkeutui sisään. Mutta hän jäi sittenkin paikoilleen istumaan.

Ei häntä lainkaan peloittanut. Mutta olisi tuntunut niin harmilliselta mennä heitä vastaan, jollei siellä olisi ollutkaan ketään!

Nyt he olivat salissa ja nyt he avasivat kyökkikamarin oven.

Pelimannit tulivat ensimäisinä. Sitten lukkari Moreus ja Ulla käsipuolessaan. Sitten morsian ja sulhanen, joita kaksi sulhaspoikaa valaisi kolmihaarakynttilöillä, ja heidän jäljessään koko liuta nuorisoa, sekä tyttöjä että poikia.

Kun kaikki olivat tulleet sisään, keskeytti Jan Öster ja hänen toverinsa soittonsa, ja lukkari Moreus astui esille pappilanneiden eteen ja piti pienen puheen. Asian laita oli nyt sellainen, että Loby'n Britta välttämättä tahtoi näyttää pappilanneidelle kuinka kaunis hän oli morsiamena, ja hän ja hänen miehensä olivat aikoneet ajaa tänne yksin, mutta silloin lukkari sekä muutkin arvelivat, ettei pappilanneidellä olisi paljonkaan iloa morsiamesta, jollei hän samalla saisi myös nähdä morsiussaattoa, ja siksi olivat nyt kaikki ne tulleet tänne, jotka eivät olleet liian unisia hääaterian jälkeen.

Pappilanneiti oli aina huonosti puettu sen jälkeen kuin hän oli saanut emintimän. Mutta sekä hän itse että muutkin unohtivat sen kokonaan, sillä morsiussaaton tulo sai ilon syttymään hänen kasvoilleen, jotta hän suloudessaan oli aivan vastustamaton.

Totta se oli, mitä näistä Lövdalan papintyttäristä sanottiin, he saattoivat todellakin panna kaikkien ihmisten päät aivan pyörälle. Aivan mahdotonta oli käsittää, miten se oikeastaan kävi, mutta kun hän nyt syleili morsianta ja puristi sitten sulhasen sekä kaikkien muidenkin kättä, niin nyt vasta heistä tuntui oikealta hääilolta.

Kas, pappilanneiti saattoi aivan unohtaa kaikki huolet ja tulla niin iloiseksi, että muut ihmiset ajattelivat: "Ei mikään ole niin suloista kuin elämä. Se ei ole totta, että elämä on vain ikävää ja täynnä huolia. Se on vain yhtä ainoaa iloa."

Kun pappilanneiti katsahti morsiameen ja kehui hänen kruunuaan ja koko morsiuspukua, avautuivat kaikkien silmät. He eivät olleet aikaisemmin huomanneet, kuinka kaunis hän oli koristeissansa.

Kun pappilanneiti kääntyi nyt sulhasen puoleen ja kiitti häntä siitä, että oli tullut tänne Britan kanssa ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän oli saanut Britan vaimokseen, niin sulhasenkin silmät ikäänkuin avautuivat. Hän huomasi, ettei hän ollut nainut vain rikkaimman talon Loby'ssä, vaan myöskin parhaimman talontyttären.

Mitä pappilanneiti sanoi Britalle, sitä ei kukaan voinut kuulla, mutta jälkeenpäin saattoi Britasta nähdä, että hän oli sanonut juuri sen, mitä hän oli kaivannut tullakseen iloiseksi koko päivän varalta.

Heillä oli kestitystäkin mukana, jonka he panivat pöytään, sillä he tahtoivat, että pappilanneiti saisi myös maistaa hääruokaa. Niin, selvästi saattoi kyllä nähdä, että kaikki oli erinomaista hänen mielestänsä. Mutta hän ei tahtonut sittenkään syödä, ennenkuin häävieraat olivat lähteneet. Tiesihän hän, etteivät he voineet kauan viipyä. Kumma, että he lainkaan olivat päässeet irtaantumaan.

Ulla kertoi, että he olivat pitäneet varansa ja hiipineet talosta heti päivällisen jälkeen. Vanha väki oli ollut hiukan väsynyt ja kaivannut päivällislepoa. He eivät olleet tienneet asiaakaan, ennenkuin nuoriso oli jo matkassa. Mutta he aikoivat heti palata takaisin, kun morsian vain oli saanut tanssia Maija Liisan kanssa.

He läksivät nyt saliin ja väkijoukko asettui pitkin seiniä katselemaan tanssia. Pelimanni Jan Öster alkoi soittaa polskaa, ja morsian ja pappilanneiti pyörähtivät lattialle.

Mutta kesken ensimäistä kierrosta kalpeni pappilanneiti tuskasta. Hän oli ollut niin iloinen, että hän kokonaan oli unohtanut tanssirahat. Häissä tuli kaikkien, sekä suurten että pienten tanssia morsiamen kanssa, ja jokaisen, joka tanssi hänen kanssaan, täytyi antaa hänelle rahaa. Mutta hänellä, köyhällä raukalla, ei ollut ainoatakaan penniä.

Morsian ei ollut unohtanut mitään. Pöydälle salin nurkkaan hän oli asettanut hajuvesipullon ja morsiusrasian, jossa oli pastilleja ja rusinoita ja morsiusmausteita, joita hänen tuli tarjota tanssin jälkeen.

Sen pahempaan pulaan ei pappilanneiti mielestään koskaan ollut joutunut. Eihän hän voinut rikkoa vanhaa tapaa. Ihmiset luulisivat muuten, että se tuottaisi onnettomuutta.

Britta oli varmaan arvannut hänen tuskansa, sillä hän kuiskasi kesken tanssia, että mamseli Maija Liisa voisi olla vaan antavinaan hänelle jotakin kouraan. Eihän hänellä voinut olla varattuna tanssirahoja, kun he näin yllättivät hänet.

Pappilanneiti omisti kultaiset korvarenkaat ja kultasoljen, jotka hän oli perinyt äidiltään. Hän olisi mielellään antanut toisen niistä Britalle, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän sitä tehdä. Miten kävisi, jos emintimä saisi sen tietää?

Ei ollut tapana tanssia muuta kuin yksi ainoa kierros morsiamen kanssa, mutta pappilanneiti tanssi tuumiessansa sekä kaksi että kolmekin kierrosta. Vaikka olihan väärin sanoa, että hän tuumi. Hän oli niin suuressa tuskassa, että ajatukset pyörivät vain hänen päässään.

Hän tanssi niin hitaasti kuin suinkin, ja nyt hän ajatteli hopealusikkaa, jonka hän oli saanut kummilahjaksi. Mutta voisihan helposti sattua siten, että Raklitza seuraavana päivänä menisi häätaloon vaatimaan sitä takaisin, jos hän lahjoittaisi jotain niin kallista.

"Ei muu auta, kuin sanoa Britalle, että hän saa tanssirahansa toisella kertaa", tuumi hän.

Mutta samassa hän hätkähti ja tanssi sitten hyvällä vauhdilla kierroksensa loppuun. Joku oli pitänyt varansa hänen tanssiessaan ohitse ja pistänyt rahan hänen käteensä.

Lopettaessaan tanssin saattoi hän antaa Britalle kokonaisen kiiltävän taalarin.

Morsian hämmästyi niin suuresti, ettei hän muistanut tarjota morsiusmausteita, ja pappilanneiden täytyi kysyä, eikö hän saisikaan mitään.

Pirskoitellessaan päälleen hajuvettä katseli hän ympärilleen saadakseen selkoa, kuka oli hänelle antanut tuon taalarin.

Hän tiesi saaneensa sen pyörähtäessään juuri uunin ohitse. Varmaankin tuo pitkä, tummaverinen mies, joka seisoi lieden ja kaapin välissä, oli auttanut häntä.

Hän kumartui nyt eteenpäin ja otti pastilleja rasiasta. Samassa hän kuiskasi jotain morsiamelle. Olisihan hänen pitänyt tuntea joka ainoa ihminen koko pitäjässä, mutta hänen oli aivan mahdoton muistaa tuon miehen nimeä, joka seisoi kaapin vieressä.

Morsian vastasi puoleksi kuiskaten, ettei se ollut lainkaan kummaa, sillä tuo mies oli kotoisin toisesta pitäjästä. Hän oli seppä, Henriksbergin tehtaalta Västmarkenista, ja hän oli juuri tänään saapunut Loby'hyn ostamaan heiniä hänen isoisältään. Ei hän tiennyt, niiksi hän oli tullut mukana tänne. Sillä ei hän kuulunut hääväkeen! Eihän hän ollut häävaatteissakaan.

Ja totta tosiaan, tuo vieras mies olikin puettu mustaan lammasnahkaturkkiin, jota nahkavyö piteli kiinni vyötäisiltä! Pappilanneiti tuumi, mitenkähän hän pääsisi häntä kiittämään, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä nyt häävieraat tulivat jättämään hänelle hyvästit. Hän kiitti heitä heidän käynnistään, auttoi päällysvaatteet heidän ylleen ja vilkutti heille kättään kuistilta.

Kun hän palasi takaisin saliin, hämmästyi hän hiukan huomatessaan, että vieras mies seisoi yhä siellä.

Mutta varsin pian hän ymmärsi, miksi hän oli jäänyt toisista jälkeen. Hän tahtoi kai tiedustella, miten hän saisi takaisin taalarin, jonka hän oli lainannut hänelle. Kukapa tiesi? Ehkäpä hän oli ottanut sen niistä rahoista, jotka pehtori oli antanut hänelle heinänostoa varten.

Näytti siltä, kuin mies mieluimmin olisi kieltänyt koko asian. Ja kun pappilanneiti piti puoliaan, selitti hän, ettei asiasta yhtään maksanut vaivaa puhua.

Mutta pappilanneiti ei voinut rauhallisella mielellä ottaa vastaan kokonaista taalaria vieraalta mieheltä. Hän sanoi pyytävänsä isäkullalta rahaa kohta kun tämä tulisi kotiin, ja lupasi lähettää ne häätaloon heti huomis-aamuna, jotta hän saattaisi maksaa heinät.

Hyväntahtoinen hymyily kirkasti kuin auringonsäde miehen kasvoja.

Pappilanneiti sai tehdä niinkuin hän itse halusi. Hänellä oli kylliksi rahaa, jotta hän tuli toimeen taalarittakin.

Pappilanneiti katsoi ihmeissään häneen.

Vai niin, hän oli luullut, että vieras rahojen vuoksi oli jäänyt toisista jälkeen.

Niin, miksipä muuten?

Mies pyyhkäisi pitkän hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi tytön ohitse toiseen seinään. "Ah, en tiedä", sanoi hän, "ehkäpä minua halutti puhua jostakin muusta."

Pappilanneiti astui askeleen ovea kohti. Hän tuli hiukan kärsimättömäksi.

Nyt mies katsoi häneen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä en ymmärrä noita toisia, kuinka he saattoivat lähteä pois täältä", sanoi hän.

Pappilanneiti punastui. Hän kulki edelleen ovelle.

"Heidän olisi pitänyt ottaa teidät mukanaan tanssimaan eikä jättää teitä yksin tänne."

Äänen sävy oli hyväntahtoinen, jotta pappilanneiti ei voinut suuttua. Hän kääntyi hänen puoleensa ja naurahti. "Oi, ei minun nyt ole vaikea jäädä yksin, sillä minun mieleni on iloinen. Menkää vaan tekin. Minä olen tyytyväinen, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan minun tähteni."

KETUNKUOPPA.

Pitkä-Bengt seisoi varhaisena aamuna lyhty kädessä ja katseli alas ketunkuoppaan. Jotakin nurinkurista siinä oli. Ei eläissänsä hän ollut kokenut ketunkuoppaa, joka oli ollut tuon näköinen.

Pitkä-Bengt tiesi vallan hyvin, että hän, jos kuka, osasi virittää ketunkuopan. Ja eilis-iltana oli hän asettanut sen kuntoon aivan samalla tavalla kuin konsanaan ennen.

Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä.

Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai veti sen mukanaan alas kuoppaan.

Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa.

Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä riippuivat vain riimunpäät jäljellä.

Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa. Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai livistänyt tiehensä.

Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia!