Part 6

Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä.

Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut, että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta.

"Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait kynttilän?"

"Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti.

"Olkoon kenen hyvänsä, niin pidän minä sittenkin huolta siitä, ettet sinä saa köyhdyttää meitä", sanoi pappilanrouva. "Kyllä minä opetan sinua tuhlaamaan kynttilöitä."

Sitten pappilanrouva läksi pois, mutta hetken kuluttua hän palasi takaisin kangaspala käsivarrella.

"Koska sinä tahdot valvoa öisin, niin saat ainakin tehdä jotakin hyödyllistä", sanoi hän. "Ompele reikäompelu valmiiksi huomenaamuksi!"

Nyt hän läksi taas pois, mutta pappilanneiti sai valvoa työnsä ääressä koko yön.

Eikä pikkupiikakaan voinut yhtään nukkua, sillä hän oli niin onneton siitä, että hän oli kertonut pappilanrouvalle, että pappilanneidellä oli tapana lukea öisin.

Juuri tämän asian vuoksi hän iloitsi niin suuresti äidin tulosta.

Hän ei voinut ajatellakaan mitään hirveämpää, kuin että pappilanneiti saisi tietää, mitä hän oli tehnyt, ja hän pyysi, että äiti veisi hänet mukanaan kotiin. Hän ei tahtonut jäädä enää pappilaan.

Äiti koetti selittää hänelle, kuinka hyvä hänen oli olla pappilassa, mutta pikkupiika ei välittänyt siitä, vaikka hän saisikin palella ja nähdä nälkää, kunhan hän vain pääsisi pois, ennenkuin pappilanneiti suuttuisi häneen.

Mutta äiti tahtoi kaiken mokomin, että hän jäisi taloon. "Kauan ei Raklitza saa hallita tällä tavalla talossa", sanoi hän. "Minä sanon papille. Minä tunnen hänet ennestään. Kyllä hän uskoo minua."

Samassa viittasi pikkupoju sormellaan käytävään. "Joku seisoo tuolla", sanoi hän.

Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta seinää vasten.

He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli kuullut?

"Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle.

"Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää. Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua."

He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt kokoon.

"Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö, Marit."

Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn.

"Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana navetasta ulos.

UNIPANNUKAKKU.

Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla. Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt, niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon.

Sinä jouluna oli tavattoman paljon kestejä sekä talollisten luona että herraskartanoissa, jotta päivät tuskin riittivät niihin. Pappilan väen oli ollut pakko lähteä vieraisiin uudenvuoden-aattonakin, mutta mamseli Maija Liisa ei tietystikään päässyt mukaan. Hänen piti muka olla kotona ja katsoa, että palvelusväki sai kyllikseen kestitystä, sekä kalaa että puuroa aivan niinkuin jouluaattonakin, ikäänkuin vanha emännöitsijä ei olisi voinut pitää siitä huolta.

Mutta pappilanneiti oli sittenkin ollut hyvällä tuulella.

Osan iltapäivästä hän oli kertonut satuja ja laulanut pikkupiialle, jolla varmaan ei koskaan ollut niin hauska ollut.

Illallista syötyä ei mamseli Maija Liisa mitenkään tahtonut mennä nukkumaan. Hän oli sanonut, että uudenvuoden-aattona hän tahtoi saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ennenkuin hän meni levolle. Hän kysyi, tahtoisiko pikkupiika yhdessä hänen kanssaan laittaa unipannukakkua.

Pikkupiika ei tiennyt lainkaan, mitä unipannukakku oli, mutta hän vastasi sittenkin myöntyvästi. Ja tietysti hän olisi myöntynyt, vaikka mamseli Maija Liisa olisi kysynyt häneltä, tahtoisiko hän keittää soppaa kyykäärmeestä.

"Mutta sinä et saa puhua etkä nauraa sillä aikaa kuin me sitä laitamme", sanoi pappilanneiti, "etkä saa kaataa lattialle pisaraakaan vettä tai ainoatakaan jauho- tai suolahituista."

"Sellaistako se olikin?" sanoi pikkupiika. Hän saattoi olla puhumatta ja nauramatta vaikka kuinka kauan.

Sitten oli vielä se huoli voittamatta, että työssä piti aina olla kolmaskin, muuten se ei onnistunut. Pappilanneiti ei tiennyt, mistä hän saisi kolmannen miehen.

He menivät keittiöön ja kysyivät, tahtoiko joku tulla laittamaan unipannukakkua. Mutta palvelustytöt peittivät vain kasvonsa käsiinsä ja kielsivät heti, kun he kuulivat, mistä oli kysymys. Sellaista he aikoinaan olivat jo kylliksi tehneet. Syötyään pannukakun he eivät olleet nukkuneet eivätkä uneksineet mitään. Ei kukaan saisi heitä narratuksi sellaista syömään vielä toistamiseen. Pappilanneiti jäi tuumimaan. "Mennään isoäidin luo ja pyydetään, että hän auttaa meitä", sanoi hän.

Ja sen vuoksi he olivat lähteneet pimeänä uudenvuoden-aattona ulos ja hapuilivat nyt eteenpäin keskellä lumikinoksia.

Pappilanneiden mielestä oli aivan paikallaan, että yö oli niin pimeä ja läpinäkymätön. Se oli samanlainen kuin tulevaisuuskin, jota ei kukaan voinut selittää.

Isoäiti asui ullakkokamarissa panimon yläpuolella. Vaikeinta oli päästä ylös rappusia, jotka kulkivat monessa askelmassa pitkin seinää, ja jonka portaat olivat kapeat ja jyrkät, lumiset ja liukkaat. Ne olivat melkein hengenvaarallisia.

Mutta Lövdalassa sai luvan tottua pimeässä kulkemaan. Pappilanrouva ei antanut käyttää valoa muualla kuin navetassa ja tallissa.

Varmaan isoäiti oli kuullut heidän tulonsa, sillä kun he olivat puolitiessä ylhäällä, avasi hän oven. Pöydällä sohvan edessä paloi haarakynttilä ja takassa oli tuli.

Isoäiti oli pitkä ja laiha ja näytti kovin heikolta. Hän ei ollut lainkaan pappilanneiden näköinen, eikä hän sitä juuri olisi voinutkaan olla, sillä hän oli ollut vain hänen äitinsä äitipuoli. Mutta hän rakasti pappilanneittä aivan kuin jos hän olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.

Näytti aivan siltä, kuin Beata rouvalla olisi ollut aivan erikoisia konsteja, sillä vaikka muualla olisi ollut millaista tahansa, niin hänen huoneessaan oli aina lämmintä ja siistiä ja puhdasta. Hänellä oli yksi ainoa kamari, jossa hän sekä nukkui että keitti ruokaa, mutta hänen vuoteensa ja valkoiset uutimet, jotka riippuivat kullatusta nuolesta alas, olivat vain huoneen koristuksena, ja samaa saattoi sanoa hänen pienistä kiiltävistä kuparikastrulleistansa ja porsliinilautasistansa astiahyllyllä.

Hän oli itsekin soma ja hieno, mutta hänen kätensä oli luuvalo turmellut, jotta sormet olivat aivan koukkuiset eikä niitä voinut saada suoriksi. Kovin oli vaikea ottaa häntä kädestä kiinni, sillä ei tiennyt miten sitä oikeastaan tekisi.

Pappilanneiti kertoi hänelle asiansa, ja isoäiti lupasi hymyillen auttaa heitä. Hän odotti alituisesti jotakuta tulevaksi, ja hän tahtoi tietää, tulisiko hän ehkä tulevana vuonna.

Parasta oli siis jäädä isoäidin luo laittamaan unipannukakkua.

Ensin he ottivat pieneltä hyllyltä lieden takaa vadin, ja kaikki kolme pitivät reunasta kiinni, kun he laskivat sen pienelle kyökinpöydälle.

Sitten piti heidän ottaa esille puulusikka. Ja kaikki kolme menivät hakemaan lusikkaa pienestä kulmakaapista, joka oli isoäidin ruokakaappina, kaikki kolme pitivät kiinni varresta, kun he kantoivat sen pöydälle ja laskivat sen vatiin.

Sitten he panivat kolme lusikallista vettä vatiin ja kaikki hakivat he yhdessä veden isoäidin kupariämpäristä, eikä kukaan puhunut eikä kukaan nauranut heidän ollessaan toimessa.

Kun se oli tehty, kaatoivat he kolme lusikallista jauhoja veteen. Ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kun he upottivat sen jauhovakkaan, kaikki kolme nostivat sen ylös ja sekoittivat jauhot veteen. Ei kukaan päästänyt irti lusikkaa, ei kukaan puhunut, ei kukaan nauranut eikä kukaan tiputtanut ainoatakaan jauhohituista lattialle.

Sitten he sekoittivat joukkoon kolme lusikallista suoloja.

Eikä nytkään kukaan puhunut eikä nauranut eikä tiputtanut ainoatakaan suolaraetta maahan.

Mutta ajatelkaahan, kun he olivat ennättäneet näin pitkälle, niin kysyi isoäiti, pitäisikö panna rasvaa pannuun!

Samassa kun hän sen sanoi, heitti pappilanneiti lusikan pois kädestään, istuutui tuolille ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja pikkupiika piteli kiinni lusikasta, mutta hänkin purskahti niin kovaan nauruun, ettei hän voinut seisoa, vaan heittäytyi lattialle nauramaan.

Isoäitikin veti hiukan suutaan hymyyn. Ehkäpä hänen ei olisi tarvinnut erehdyksestä puhua, mutta hän muisti ennestään, että jollei tapahtunut jotakin pientä onnettomuutta unipannukakkua laitettaessa, niin ei koko juttu ollut hauska.

Ja hän oli hyvillään, kun pappilanneiti unohti huolensa ja sai hiukan nauraa.

Kun he vihdoin olivat nauraneet kyllikseen, aikoivat he alkaa uudestaan, sillä nyt ei kelvannut mikään, mikä jo oli tehty, vaan kaikki oli alotettava alusta.

Mutta se ei ollut enää niinkään helppoa, kun he kerran olivat tulleet naurutuulelle.

Ensin he kaatoivat kolme lusikallista vettä vatiin.

Sen pitemmälle he eivät päässeet, ennenkuin he purskahtivat nauruun uudestaan. Pappilanneiti oli kaikista pahin. Pikkupiika ei ollut lainkaan niin herkkä nauramaan kuin hän.

Kokonaista viisi minuuttia he olivat aivan naurusta suunniltaan.

Sitten sanoi pappilanneiti toisille, että heidän täytyi hillitä itseään, muuten ei unipannukakku tulisi valmiiksi ennen sydänyötä.

"Kyllä me molemmat hillitsemme itsemme", sanoi isoäiti, "kun sinä itse vaan voit pysyä vakavana".

Ensin he kaatoivat vettä ja sitten jauhoja ja sitten suolaa, ja sitten he sekoittivat sen puuroksi. Ja kaikki kolme pitivät kiinni kauhasta sekoittaessaan taikinaa, eikä kukaan heistä nauranut, ei kukaan puhunut, ei kukaan tiputtanut ainoatakaan hiventä lattialle.

Kun he olivat sekoittaneet pannukakun, panivat he sen paistinpannuun. Unipannukakku ei näyttänyt maukkaammalta kuin sellainen puuro, jota annetaan kanoille ja porsaille. Mutta sen lisäksi se oli aivan sitkeä ja kova ja kimalteli paljosta suolasta.

He panivat sen tulelle ja paistoivat sen toiselta puolelta, sitten he käänsivät sen, ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kaikki kolme käänsivät sitä yhdessä eikä kukaan pudottanut sitä tuhkaan.

Silloin se oli valmis syötäväksi.

Nyt sekä pappilanneiti että pikkupiika tulivat niin innokkaiksi, ettei ollut lainkaan pelkoa siitä, että he purskahtaisivat nauruun. He ajattelivat, että ehkäpä he nyt saisivat silmätä kauaksi tulevaisuuteen, ja siksi he eivät tahtoneet hukata tätä hyvää tilaisuutta.

Unipannukakku oli niin kiiltävä suolasta, että rohkeutta siltä kysyttiin, joka uskalsi sitä maistaa. Mutta he jakoivat sen kolmeen osaan, ja sitten he söivät niin hyvin kuin he taisivat.

Pikkupiika söi oman osansa, sillä hän tiesi, että niin sitä oli tehtävä, ja hän tahtoi tarkasti seurata kaikkia määräyksiä. Isoäiti maisteli vain pientä palaa, eikä ole edes sanottu, että hän nieli sitäkään alas. Pappilanneiti söi yhden suupalan. Niin mielellään kuin hän olisi halunnutkin tietää tulevaisuuttaan, niin ei hän sittenkään saanut sen enempää niellyksi.

Molemmat nuoret olivat ikäänkuin hiukan pettyneet unipannukakun johdosta. Mutta ei kumpikaan sanonut kuitenkaan sanaakaan. He viittasivat vain kädellään hyvää yötä isoäidille, ja hän seisoi ääneti ovessa ja valaisi heille portaita.

Ne muutamat askeleet, joita heidän piti kulkea pihan poikki, he juoksivat kovalla vauhdilla, sillä tuntuipa siltä, kuin ei yö enää olisi ollut yhtä pimeä ja suljettu kuin tuonnoin. Se valmistautui vetämään peitteensä syrjään ja paljastamaan salaisuutensa, mutta he eivät uskaltaneet jäädä katsomaan.

Palvelustytöt olivat jo makuulla, kun he hiipivät keittiön läpi, mutta tietysti kaikki kysyivät heiltä, miten asia oli onnistunut, joko he olivat nähneet unta ja kenestä he olivat uneksineet. Mutta siitä ei heillä ollut mitään hyötyä. He eivät saaneet sanaakaan vastaukseksi.

Pikkupiika nukkui heti, kun hän oli pannut maata ja nukkui aina aamuun asti. Ja kun hän heräsi, tunsi hän karvaan maun suussaan, mutta vaikka hän olisi ponnistellut muistiaan kuinka paljon hyvänsä, niin ei hän voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta.

Isoäiti ei ollut nukkunut koko yöhön, mutta seuraavana aamuna hän oli hiljainen ja ääneti ja istui ikäänkuin hän olisi valveillaan uneksinut. Ehkäpä hän sittenkin oli saanut tietää jotakin.

Pappilanneiti ei ollut myöskään nukkunut paljon, sillä hänen oli ollut hirveän jano, ja kas, juominen ennen nukkumista oli kerrassaan kiellettyä. Sillä silloin ei koko jutusta olisi mitään hyötyä.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän voinut päästä selville siitä, oliko hän nähnyt unia vai ei.

Mutta myöhemmin päivällä astui pappilanneiti sattumalta ulos kuistille.

Hän seisahtui äkkiä, sillä nyt hän muistikin unissaan seisoneensa aivan samalla paikalla. Ja hänen seisoessaan siinä, oli kaksi vierasta miestä, nuori ja vanha, astunut pitkin hiekkakäytävää. Vanha mies oli sanonut olevansa rovasti Liljecrona ja tulleensa sinne poikansa kanssa kysymään, oliko Maija Liisan jano ja halusiko hän vettä.

Samassa nuori mies oli astunut esiin ja tarjonnut hänelle lasillisen raitista, kirkasta vettä.

Mutta kun pappilanneiti muisti tämän unen, niin hämmästyi hän siihen määrään, että hän alkoi vapista koko ruumiissaan.

Sillä se ainakin on aivan varmaa, että jos joku unissa tarjoaa vettä sen jälkeen kun on laittanut unipannukakun, niin joutuu hänen kanssaan naimisiin.

MORSIUSTANSSI.

Loppiaisena olivat pappi ja papin rouva lähteneet yhdessä kirkkoon, ja jumalanpalveluksen loputtua he olivat nyt kotimatkalla. Pappilanrouvaa paleli hiukan reessä istuttuaan pari tuntia kylmässä kirkossa. Tuntui oikein hyvältä ajatella, ettei heidän tarvinnut ajaa Lövdalaan saakka, vaan että he saivat keskeyttää matkansa Loby'ssä, jonne heidät oli kutsuttu suuriin talonpoikaishäihin. Siten heiltä säästyi ainakin neljäsosa matkaa.

Pappilanrouva ei voinut olla ajattelematta, kuinka nurinkurista oikeastaan oli, että pappila sijaitsi melkein peninkulman päässä kirkolta, aivan pitäjän rajalla. Kirkko oli hyvällä paikalla, pitäjän keskikohdalla, ja sinne oli hyvä päästä joka puolelta, mutta pappilan laita oli aivan toinen. Sinne oli ainakin parin peninkulman matka niistä taloista, jotka sijaitsivat pitäjän eteläosassa.

Ja kuinka vaikea pappilanrouvan oli päästä joka sunnuntai kirkkoon, niinkuin hyvä tapa ja säädyllisyys vaati! Kokonaista neljä tuntia sillä matkalla kului, ennenkuin joutui taas takaisin. Rippisunnuntaisin saattoi kulua viisi jopa kuusikin tuntia.

Kotiin tullessa saattoi hän olla aivan varma siitä, että vanha emännöitsijä oli valmistanut ruuan aivan liian varhain, jotta se oli saanut seisoa monta tuntia ja oli sekä kuivunut että pohjaanpalanut.

Joka kerta nuo samat ajatukset tulivat mieleen, kun hän ajoi nälissään ja viluisena kirkosta kotiin. Kunpa vain jollakin tavalla olisi voinut asettaa siten, että kirkkomatka olisi lyhentynyt!

Mutta vaikkei kysymyksessä olisi ollut muuta kuin saada pitäjäläiset myömään vanha pappila ja hankkimaan uusi, joka olisi ollut lähempänä kirkkoa, niin olisi se jo ollut aika vaikea juttu. Mutta asia oli vielä sitäkin monimutkaisempi.

Hyvänen aika, kuinka ikävää, että Svartsjö ensinnäkin oli vain suuren Bron pitäjän kappeli! Ikivanhoista ajoista saakka oli Bron pitäjän rovasti ollut Svartsjön kirkkoherrana ja puolet papin palkasta oli mennyt hänelle, eikä tuollaista vanhaa tapaa voitu saada muutetuksi. Olisihan oikeastaan hänen miehensä, joka kuitenkin suoritti koko työn, pitänyt saada myös koko palkka. Mutta hän oli vain apulaispappi ja sai tyytyä apulaispapin palkkaan. Ja seurakunta oli niin pieni ja köyhä, että jos papin olisi pitänyt elää vain siitä, minkä hän seurakunnalta sai, niin olisi hän ollut varsin kurja raukka.

Jos Svartsjön papilla oli parempi toimeentulo kuin muilla apulaispapeilla, niin johtui se siitä, että hänellä oli paitsi pappilaansa oma talo, josta hän sai elatuksensa. Jollei hänellä sitä olisi ollut, niin olisi hän joutunut aivan hukkaan.

Olihan pappilanrouva erittäin hyvillään siitä, että hänen miehensä omisti Lövdalan. Hänellähän kaikkein vähimmin oli syytä sitä valittaa. Se oli hyvä talo, jossa oli hyvät rakennukset ja hyvä maa. Ei sillä muuta vikaa ollut, kuin että se oli liian kaukana kirkolta.

Niin, oli sillä vielä toinenkin vika. Kaikki, jotka asuivat siellä, olivat mielestään muita paremmat. Pappilanrouvan täytyi väkisenkin nauraa, sillä olihan hän nähnyt oikeita suuria paikkoja. Mutta tässä pitäjässä arveltiin, että vain se, joka sai asua Lövdalassa, oli oikein hieno. Eipä edes kreivin joukolla Borgin kartanossa ollut samaa mainetta kuin pappilan väellä.

Hän ei puolestaan koskaan ollut ymmärtänyt mistä tuo johtui. Sata vuotta sitten ei koko Lövdala ollut muuta kuin talonpoikaistalo. Ehkäpä se oli ollut rikas ja suuri, sillä olihan vanha järvenpohja aivan erinomainen laidunmaa. Mutta talonpoikaistalo eikä mitään muuta se sittenkin oli ollut, eikä se vielä nytkään ollut juuri sen enempää. Mutta eihän kukaan täällä Värmlannissa tiennytkään, millainen oikea herraskartano oli.

Mikä kumma tuo oli, että rikkaan talollisen poika oli saanut opiskella, ja että hän oli suorittanut papin tutkinnon ja päässyt Svartsjön apulaispapiksi. Vaikka hän olikin joutunut papintyttären kanssa naimisiin, niin eihän siitäkään voinut niin suuresti kerskailla. Sen pitemmälle kuin apulaispapiksi ei hän sittenkään päässyt, vaan oli saanut pysyä Svartsjössä koko ikänsä. Hänestä sanottiin, että hän oli ollut erittäin kykenevä mies, mutta sitä oli vaikea uskoa. Sillä olisihan hän siinä tapauksessa voinut päästä jonkun suuremmankin seurakunnan papiksi.

Tosin hän oli tullut varsin hyvin toimeen, sillä hän oli perinyt Lövdalan vanhemmiltaan ja asunut siellä. Hänen ei tarvinnut kumarrella talonpoikia saadakseen veroa tai lahjoja. Hän istui omassa talossaan ja tuli omineen toimeen ja oli yhtä hyvä kuin kuka muu hyvänsä heistä. Ja varmaankin se oli ollut heille mieleen, sekä kansalle että hänelle itselleenkin.

Tämän ensimäisen Lövdalan papin aikana ei pappilaan kuulunut mitään puustellia, mutta nyt sillä oli pieni tila, joka sijaitsi aivan Lövdalan vieressä.

Pappilanrouvan mielestä talonpojat olivat vain ilkeydestä järjestäneet pappilan maat siten. He eivät olleet lainkaan ottaneet lukuun, kuinka kovin pitkä matka papilla oli sieltä kirkkoon. Heillä oli ollut muuta mielessä, ja se oli heille onnistunutkin. Toinen Lövdalan pappi oli nainut ensimäisen papin tyttären ja saanut siten Lövdalan perinnöksi ja jäänyt sinne asumaan. Siten hänestäkin oli tullut suurtilallinen, joka tuli omineen toimeen, eikä ollut vain köyhä apulaispappi. Ja hänkin oli jäänyt koko iäkseen Svartsjöhön. Hän kuului olleen erinomainen saarnamies, mutta sitäkään ei pappilanrouva voinut uskoa. Hän kuvaili mielessään, että Svartsjöläiset väittivät sitä vain siksi, että hän oli nainut yhden heidän omista papintyttäristänsä ja asunut Lövdalassa.

Pappilanrouva varjeli muhvilla kasvojansa. Tie kulki suoraan ja tasaisena pitkin vanhaa järvenpohjaa, ja kylmä viima, joka siellä aina asusti, viilsi korvien ympärillä.

Mutta se antoi vain parempaa vauhtia hänen ajatuksilleen.

Kas, juuri se seikka, että pitäjän papit välttämättä tahtoivat asua Lövdalassa, vaikutti sen, että oli mahdotonta saada lyhyempää kirkkomatkaa.

Hänen miehensä oli nyt järjestyksessä kolmas pappi, joka asui siellä. Hän oli tehnyt samoin kuin hänen edeltäjänsäkin: oli nainut papin tyttären ja perinyt talon. Hän asui Lövdalassa, mutta puustelli oli niin lähellä, että hän saattoi hyvin hoitaa sitä, ja molempine taloineen hän tuli erittäin hyvin toimeen. Tämä järjestys oli niin hyvä, ettei kukaan koko pitäjässä toivonut sen koskaan muuttuvan niin kauan kuin Svartsjössä vain oli pappi ja seurakunta.

Pappilanrouva myönsi kyllä, että se oli ollut erittäin sopivaa entisille Lövdalan papeille, sillä he, hänen mielestään, eivät ansainneet sen parempaa kuin jäädä sinne koko elämäkseen. Mutta mikä ikuinen vahinko, että hänen miehensä oli ihastunut tähän taloon ja pitäjään, ja jäänyt tänne. Sillä pappilanrouva olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi siitä, että hän olisi voinut saada minä päivänä hyvänsä vaikka suurimman pitäjän koko hiippakunnassa.

Kyllähän pappilanrouva tiesi, miksi hänen miehensä täällä viihtyi. Kun pitäjässä sama pappissuku oli niin kauan ollut sielunpaimenena ja sekä papit että papin rouvat olivat olleet suosittuja, niin olivat he saaneet siellä suuren vallan. Kansa ei ryhtynyt suorastaan mihinkään kysymättä ensin neuvoa pappilasta, ja se oli hänelle mieleen. Kerran oli pappilanrouva sanonut hänelle, että hän varmaan olisi voinut saada suuremmankin seurakunnan. Niin, sen hänkin uskoi, mutta ehkäpä hänellä siellä ei olisi ollut yhtä paljon sananvaltaa. Täällä hän mielestään hallitsi koko pitäjää.

Eihän olisi ollut niinkään helppoa saada tässä muutosta aikaan. Nuorelle papille oli edullista joutua naimisiin jonkun Lövdalan papintyttären kanssa. Hän sai heti hyvän toimeentulon ja helposti hoidetun pitäjän, ja mitä vaimoon tuli, niin väittivät kaikki yhdellä suulla, että Lövdalan papintyttäret olivat niin kauniita ja hyviä emäntiä, jotta oli oikea onni joutua heidän kanssaan naimisiin.

Kyllähän pappilanrouva sen mielellään uskoikin niistä, jotka ennen hänen aikaansa olivat olleet pappilassa, mutta mitä tuohon Maija Liisaan tuli, niin ei hän ymmärtänyt mitä erikoista hänessä oli. Ei hänen mielestään tytön pitkulaiset kasvot olleet lainkaan kauniit, eikä hän arvellut hänen kelpaavan suorastaan mihinkään.

Koettihan pappilanrouva parastaan ja ohjasi häntä, mutta ei kukaan pitänyt hänen puoliaan, tuskin isäkään, jonka ensi sijassa olisi pitänyt toivoa, että tyttärestä tulisi kelpo ihminen ja että hän tekisi muutakin kuin vaan hullutuksia. Mutta joka tapauksessa pappilanrouva koetti tehdä kaikki voitavansa. Eipä moni olisi uskaltanut ruveta ohjaamaan sitä, joka sai periä Lövdalan ja koko pitäjän.

Ilma oli täynnä kulkusten kilinää. Loby'ssä yhtyivät tiet neljältä eri taholta, ja kaikkialta tuli rekiä, joissa hääväkeä ajoi häihin. Nämät häät vasta olivat suurenmoisia. Kuinka erinomaista, että hän oli saanut tytärpuolen estetyksi tulemasta mukaan. Näissä vanhoissa talonpoikaistaloissa Maija Liisan tähden juuri kaikkein enimmin kursailtiin.

Olihan aivan luonnollista, että hänestä siten täytyi tulla laiska ja ylpeä ja sellainen, joka arveli voivansa tehdä mitä tahansa. Niin, kyllä pappilanrouva tiesi, mikä oli tytärpuolelle parasta. Mutta toistaiseksi hän ei tahtonut sitä ajatuksissaankaan tunnustaa.

Mutta ehkäpä hän sittenkin saattoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ehkäpä hän saisi lyhemmän kirkkomatkan ja samalla voisi opettaa tytärpuolelle, ettei hän ollut mikään prinsessa, vaan aivan yksinkertainen pappilanmamseli -- -- --

Niin, tiesihän hän sen jo edeltäpäin, mitä hän saisi täällä kestää. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisälle, kun kaikki ihmiset alkoivat kysyä, miksei pappilanneiti ollut mukana.