Part 5

"Mutta äitikulta ei välittänyt varoituksesta. Ja vihdoin hänen onnistui iskeä uunikoukulla Isoapukkia niin kovasti, että tämä sen tunsi. Se laskeutui nyt etujaloilleen, mutta ei sillä ollut paljonkaan voitettu, sillä se hyökkäsi samassa panimoon ja heitti sarvillaan kumoon niin monta äitikullan pulloa ja ruukkua kuin se vain ennätti. Ja tuskin oli äitikulta ehtinyt sen jäljissä sisään, kun se taas kiiruhti ulos.

"Isopukki tiesi nyt vallan hyvin, että kaataessaan kaikki pullot kumoon se oli antanut äitikullalle niin paljon työtä, että se vähäksi aikaa pääsi hänestä rauhaan ja sai nauttia iloisesta tuulestaan. Se seisoi pari sekunttia hiljaa panimon ovella ja katseli ympärilleen. Sitten se alkoi astua hiljaa ja vakavana mäkeä ylös asuinrakennusta kohti.

"Isopukki käyttäytyi tavallisesti hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti ja se oli sille hyvään tarpeeseen, sillä olihan melkein mahdotonta uskoa, ettei niin komea elukka koskaan ajattelisi muuta kuin pahantekoa. Mutta ei kukaan ollut koskaan nähnyt sitä niin komeana kuin nyt. Se nosti jalkojaan hitaasti ylös, nojasi päätään taakse, nosti kuononsa ilmaan ja ikäänkuin kerskaili suuresta parrastaan ja pitkistä sarvistaan. Kuitenkin saattoi huomata, ettei se ollut oikein vakavissaan. Silmät vilkkuivat hiukan sinne ja tänne ja takaruumis heilahteli toiselle puolelle.

"Isäkulta luuli, että Isopukki oli matkalla vuohiensa luo takapihalle, ja hän huusi Lumikki neidolle, että he väistyisivät pukin tieltä, eivätkä häiritsisi sitä. Mutta jos Isopukki olikin aikonut sinne, niin muutti se mielensä kulkiessaan kuistin ohi ja huomatessaan, että sisäovi oli jäänyt auki väen kiiruhtaessa pihalle sitä hätyyttämään. Ja parhaillaan kun se astui aivan vakavasti eteenpäin, loikkasi se portaita ylös ja juoksi sisään.

"Nyt hyökkäsivät kaikki palvelustytöt sen perässä ajaakseen sen ulos. Silloin Isopukki pakeni ylös vintin portaita, ja kun toiset seurasivat sen jäljissä, hyppäsi se ulos ullakkoikkunasta. Isopukki ei viitsinyt katsoa, kuinka pitkältä siitä oli maahan, ennenkuin se hyppäsi. Mutta onni potkaisi sitä aina, ja siksi se hyppäsi nytkin ulos siitä ikkunasta, joka oli aivan kuistin katon yläpuolella.

"Katto oli pieni ja kalteva ja sen keskellä kulki kapea harja, ja juuri sille kohdalle Isopukki sattui tulemaan. Se ei voinut astua askeltakaan syrjään putoamatta maahan. Eikä se voinut palata takaisin ullakollekaan.

"'Mene sisään, Isopukki!' sanoi isäkulta ja hätyytti sitä kepillään. Mutta pukki seisoi paikoillaan. Palvelustytöt olivat tulleet ulos ja odottivat kauhuissaan miten sen kävisi. Mutta Isopukki näytti varsin tyytyväiseltä. Se käänsi vain päätään ja vilkaisi heihin ja selvästi saattoi huomata, että toisten pelko huvitti sitä.

"Äitikulta oli nostanut pullonsa pystyyn ja tuli nyt uunikoukku kädessä antamaan kyytiä pukille. Mutta kun se huomasi hänet, alkoivat sen silmät vilkkua vielä entistä lystikkäämmin. Selvään saattoi nähdä, ettei se pelännyt vähääkään äitikultaa.

"Mutta äitikulta heilautti vielä kerran uunikoukkuaan ja samassa pukki puristi jalkansa kokoon, hypähti ilmaan kuin nuoli ja putosi maahan aivan äitikullan eteen.

"Ja heti kun se oli päässyt maahan, antoi se niin kovan iskun äitikullalle, että hän kaatui kumoon. Sitten juoksi Isopukki pois takapihalle päin, hyppäsi aidan yli ja tanssi sitten vuohiensa parissa useita tunteja.

"Ensi hädässä ei kukaan kuitenkaan huomannut, mihin pukki oli joutunut. Kaikki hyökkäsivät äitikullan luo auttamaan häntä. Kaikkein ensimäisenä ehti paikalle Lumikki neito. Mutta äitikulta työnsi hänet kiivaasti luotaan. 'Älä teeskentele!' huusi hän. 'Kyllä minä tiedän, millä mielellä sinä olet. Sinä vaan iloitset tästä. Naura sinä, niin kauan kuin saat! Kyllä minä tiedän, kuka saa sinut vielä itkemäänkin.'

"Ja tottahan se on, ettei Lumikki neito ollut näyttänyt kovin levottomalta. Hän oli nauranut pukille, eikä hän vieläkään ollut ehtinyt tulla vakavaksi.

"Mutta äitikullan sanat tuottivat hänelle kylliksi surua koko päiväksi.

"Ja ymmärräthän sinä, rakas kasvatussisareni, ettei tämä tapaus antanut Lumikki neidolle uutta rohkeutta, vaan pieni uni, jonka hän näki yöllä.

"Lumikki neito näki unissaan pukin seisovan jälleen kuistin katolla, mutta tällä kertaa ei oikea pukki, vaan kaikki se ilo ja pila, joka vanhastaan asusti tässä kodissa, oli kiivennyt katolle ja seisoi siinä tehden pilkkaa äitikullasta. Ja se pukki osasi puhua, ja se sanoi äitikullalle, ettei hänen onnistuisi muuttaa tätä taloa kylmäksi ja kovaksi vankilaksi, niinkuin hän yritti tehdä. Kaikki entinen siinä nousi häntä vastaan.

"Ja kun Lumikki neito heräsi, tuumi hän, että se oli totta, eikä hän sen jälkeen mielestään enää yksin taistellut äitikultaa vastaan."

"Ensi kerran, kun tulen tervehtimään Lumikki neitoa, niin tuon aivan varmaan pari leipää Isollepukille", sanoi Anna Brogren, kun pappilanneiti hetkeksi vaikeni.

"Se kestitys taitaa tulla liian myöhään", sanoi pappilanneiti. "Sillä viime kirjeessään sanoi Lumikki neito, että äitikulta oli antanut teurastaa Isonpukin."

"Kas vaan", sanoi ruustinna miettivästi, "kas vaan! Eikö Lumikki neidon isä sanonut mitään, vaan antoi sen tapahtua! Minäpä sanon sinulle, luulenpa aivan varmaan, että Lumikki neidon emintimä tekee hänelle vielä jotakin pahaa."

Mutta pappilanneiti sanoi nopeasti: "Tokkopa hän voi vahingoittaa Lumikki neitoa. Päinvastoin hän luulee, ettei Lumikki neito ajattele mitään muuta kuin tuottaa hänelle ikävyyttä."

"Kai hän sen asian paremmin tietää."

"Kaikki käy Lumikki neidolta päin mäntyyn. Minäpä kerron vielä jotakin, niin saat nähdä, kuinka huonosti hänen aina käy."

"Minä kuuntelen mielelläni sadun loppuun", sanoi ruustinna. "Mutta kyllä minä sen tiedän, että Lumikki neito on vaarassa, eikä hänen emintimänsä."

"Tiedäthän, rakas kasvatussisareni", sanoi pappilanneiti, "että Lumikki neidon isä oli istuttanut koko pappilan puutarhan. Häntä sai kiittää siitä, että siellä oli karviaismarjoja ja viinimarjoja, hyviä puutarhamansikoita ja keittiökasveja ja ruusupensaita asuinrakennuksen länsipuolella.

"Parhaat kaikista isäkullan puutarhassa olivat kuitenkin omenapuut. Isäkulta oli istuttanut ja jalostanut ne ja luulenpa, että saa kulkea pitkältä, ennenkuin tapaa sellaisia hedelmiä kuin heillä oli. Aina kun Lumikki neito söi isäkullan omenia, tuntui hänestä, ikäänkuin ne olisivat maistuneet auringonpaisteelta ja kesälämmöltä.

"Sen kauniimpia omenia kuin tänä kesänä ei Lumikki neito ollut ennen nähnyt puutarhassa. Oi, millaisia paradiisiomenia ja astrakaaneja, kesä- ja talviomenia siellä olikaan! Ehkei niitä ollut yhtä runsaasti kuin ennen, mutta sitä kauniimpia ne omenat olivat. Ei ainoatakaan madonsyömää hedelmää, kaikki olivat yhtä suuria ja kaunismuotoisia. Kaikki astrakaanit olivat läpikuultavia, kaikki paradiisiomenat tummanvihertävänpunaisia ja kaikki talviomenat kauniin punaposkisia.

"Omenat olivat tosiaankin niin mainioita, että niistä puhuttiin koko pitäjällä. Ne olivat niin suuria ja koreita, että ne loistivat tielle saakka, ja matkustavaisia tuli taloon, jotka pyysivät saada mennä puutarhaan niitä katselemaan.

"Mutta nyt minun pitää sanoa jotakin. Vaikka omenat olivatkin niin kauniita ja hyviä, niin niistä oli sittenkin kovin paljon huolta. Ja olihan muina vuosina koko joukko pappilan omenia varastettukin. Nyt katosi kuitenkin tuskin ainoatakaan omenaa tällä tavalla, sillä äitikulta vartioitsi niitä aivan uupumattomasti. Aina elokuun lopusta saakka, jolloin omenat alkoivat kypsyä, oli hän vartioinut puutarhassa joka ainoa yö.

"Mutta tekipä äitikulta vieläkin enemmän. Hän vartioitsi omenia kotiväeltäkin. Hän hankki ulkolukon puutarhan veräjään sekä talletti itse aina avaimen. Kun äitikulta löysi jonkun oikein kauniin ja kuulakan astrakaanin, saattoi hän antaa sen isäkullalle, mutta Beata mummo ja Lumikki neito! eivät saaneet maistaa ainoatakaan.

"Muina vuosina heillä ei tosin ollut yhtä kauniita omenia, mutta enemmän iloa niistä ainakin oli. Kaikki kartanossa olivat saaneet niitä kylliksensä. Eikä niitä riittänyt vain kartanon väelle, vaan jokainen, joka tuli taloon käymään, sai niitä maistaa ja useille annettiin niitä hiukan mukaankin.

"Ei edes silloin, kun omenat otettiin alas puista, saanut kukaan niitä maistaa, sillä äitikulta hoiti yksin sen tehtävän. Hän veti sormikkaat käteensä ja otti jokaisen omenan erikseen varovaisesti alas, jotta ne eivät vaan loukkaantuisi eikä vioittuisi. Olihan Lumikki neidon mielestä hiukan kovaa, ettei hän saanut syödä omenia, niin kauan kuin niillä oli vielä tuore kesämakunsa, mutta hän lohdutti itseään sillä, että hyvältä ne syksylläkin ja talvella maistuisivat. Sillä varmaan äitikulta osaisi niin hyvin niitä säilyttää, etteivät ne pääsisi mätänemään.

"Mutta hän huomasi varsin pian, että äitikullalla oli aivan toiset aikeet. Ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanutkaan, että pappilan väki itse saisi syödä niin paljon hyviä hedelmiä.

"Isäkultakin olisi varmaan käyttänyt omenat vain omiin tarpeisiin, niinkuin muinakin vuosina. Mutta äitikulta oli laskenut, että he voisivat ansaita niillä rahaa. Hän tahtoi myödä kaikki nuo kauniit hedelmät Brobyn markkinoilla.

"Ja tietenkin sai äitikulta tahtonsa läpi. Äitikulta ajoi markkinoille ja vei mukanaan kaksi kärryllistä omenia sekä rengin ja palvelustytön, joiden piti auttaa äitikultaa myönnissä.

"Tultuaan markkinapaikalle avasi hän laatikkonsa ja tynnyrinsä ja asetti omenat pöydälle. Äitikulta ei arastellut minkäänlaista työtä, ja hän seisoi suuret kintaat kädessä ja suuri villahuivi vyötäisillään pöydän ääressä myödäkseen itse omenansa. Äitikulta ei todellakaan uskaltanut antaa tätä tointa kellekään muulle.

"Mutta olipa hänellä myös myötävänä sellaista tavaraa, että hän saattoi siitä ylpeillä. Äitikullan pöytä loisti niin punaisena ja vihreänä ja keltaisena ja valkeana, että ihmisiä tulvaili sinne vain sitä koreuttakin katsomaan. Brobyn suurille markkinoille tuli nyt niinkuin aina muulloinkin puutarhureita sekä Sörmlannin linnoista että Näsin herraskartanoista. Mutta ei kellään ollut tarjona niin kauniita hedelmiä kuin äitikullalla.

"Heti kun äitikulta oli valmiina myömään, kiiruhtivat kaikki ihmiset esille ja kysyivät omenoiden hintaa. Mutta silloin äitikulta vaati niistä niin paljon, että ihmiset kauhistuivat eikä kukaan tahtonut ostaa.

"Äitikulta sai nyt istua siinä kaikkine komeuksineen ja katsella miten markkinaväki teki kauppaa hänen naapuriensa kanssa. Mutta äitikulta ei laskenut alas hintojaan vähääkään. Hän pyysi puolta enemmän omenoistaan kuin kukaan muu. Hän kai luuli, että hän myöhemmin päivällä saisi ne kaupaksi, kun muut olivat myöneet hedelmänsä loppuun.

"Ehkäpä äitikulta teki toisellaisiakin laskuja. Äitikulta tiesi varsin hyvin, kuinka paljon viinaa tavallisesti juotiin Brobyn markkinoilla ja hän tiesi senkin, että puolenpäivän jälkeen tuskin ainoakaan mies oli enää raitis. Ehkäpä äitikulta tuumi, että väki iltapuolella helpommin hellittäisi rahojaan.

"Näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta olisi ollut oikeassa. Mitä pitemmälle aamupuoli kului, sitä enemmän väkeä kerääntyi hänen pöytänsä ääreen. Ensinkin kaikki pienet pojat ja tytöt, joita markkinoilla oli. Ne seisoivat siinä sormet suussa ja katselivat kaihoavin katsein omenia, jotta sydäntä oikein liikutti. Heillä tietenkään ei ollut rahaa millä ostaa, mutta olipa joukossa aikaihmisiäkin, jotka seisoivat siinä, eivätkä voineet irroittaa katseitaan hedelmistä.

"Vähä-väliä tuli joku kysymään omenien hintaa. Mutta äitikulta piti puoliaan yhtä rohkeasti kuin aamullakin. Ei hänen mielensä tehnyt huojistuttaa hintaa nyt, kun kaikkialla muualla omenat olivat jo loppuunmyödyt. Nyt luuli hän varmaan, että hänen vuoronsa tulisi.

"Äitikulta näki, miten kaikkien kasvoilla paloi kiihkeä omenanhalu ja hän tuumi mielessään: 'Kauan he eivät voi enää haluaan hillitä. Ei muuta tarvita kuin että joku tekee alun.'

"Mutta sitä kesti ja kesti ja lopulta äitikulta jo luuli, että hän saisi viedä kotiin kaikki omenansa.

"Silloin äitikulta päätti koettaa viimeistä keinoa, ja hän lähetti palvelustytön hakemaan Lumikki neitoa, joka kulki markkinakojujen keskellä ja osti lahjoja kaikille niille kotolaisille, jotka eivät olleet päässeet markkinoille.

"Kun Lumikki neito tuli äitikullan luo, käski hän hänen hetkeksi asettua äitikullan paikalle ja myödä omenoita. Äitikulta olikin seisonut yhdessä kohti koko päivän, ja hänen jalkojaan paleli. Hänen oli pakko hiukan liikkua.

"Lumikki neito ei ruvennut hyvällä mielellä myömään Brobyn markkinoilla, mutta hän ei uskaltanut myöskään vastustaa äitikultaa, vaan sitoi ympärilleen äitikullan suuren villahuivin ja veti käsiinsä hänen kintaansa ja asettui hänen paikalleen pöydän taakse. Ja kun äitikulta oli moneen kertaan varoittanut häntä, ettei hän vaan millään muotoa laskisi hintoja eikä söisi itsekään omenia, läksi äitikulta tiehensä.

"Mutta jos äitikulta luuli, että ihmiset ostaisivat tytärpuolelta halukkaammin kuin häneltä itseltään, niin erehtyi hän suuresti.

"Lumikki neito sai seisoa siinä ja vartioida omeniaan saamatta kaupaksi ainoatakaan aivan niinkuin äitikultakin. Suuret ja pienet seisoivat yhäti piirissä hänen ympärillään, mutta ei ainoakaan ostanut mitään.

"Äkkiä tuli paikalle pari puoleksi päihtynyttä renkiä kuljettaen kukin tyttöä kainalossaan ja tunkeutui väkijoukon läpi pöydän ääreen.

"He olivat kovaäänisiä ja hyväntuulisia ja rahat helisivät heidän taskuissaan, he olivat oikealla juhlatuulella. Lumikki neito pelästyi pahan päiväisesti ja olisi mieluimmin juossut pakoon, mutta hän pysyi sittenkin paikoillaan toivoen kerrankin saavansa myödyksi jotakin.

"He tulivat aivan hänen eteensä, ja etumaisin ei kysynyt edes hintaa, vaan laski kouransa kaikkein parhaimpien omenien päälle. Samalla hän katsoi Lumikki neitoon ja koetti näyttää niin selvältä kuin suinkin. 'Mistä nämä omenat ovat?' kysyi hän.

"Lumikki neito vastasi, että ne olivat hänen kotoaan.

"'Niin, siellä minä olen käynyt monta kertaa', sanoi mies, 'ja minä tunnen sekä teidät että teidän isänne. Hän on kelpo mies, tuo pappi.'

"Lumikki neito vastasi ystävällisesti. Hän piti rengistä, koska hän puhui ystävällisesti isäkullasta.

"'Minä tiedän, että te ja teidän isänne olette hyviä ihmisiä', sanoi renki. 'Te olette niin hyviä, että te annatte varmaan köyhän renkimiehen maistaa omenoitanne maksuttakin.'

"Ennenkuin Lumikki neito ymmärsi, mitä hän oikeastaan aikoi, oli hän ottanut koko kourallisen kauniita omenia ja juossut tiehensä. Ja tyttö, joka oli ollut hänen käsipuolessaan, otti myös muutamia omenia ja juoksi pois hänkin. Ja samoin teki hänen toverinsakin sekä toverin tyttö.

"Eihän Lumikki neito olisi voinut sellaista aavistaakaan. Hän joutui aivan epätoivoon, kun he veivät maksutta häneltä niin paljon omenia. Hän aikoi juosta heidän jälkeensä ja riistää heiltä omenat, mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan, vaan lähetti rengin ja palvelustytön heidän jälkeensä. Samassa hän huomasi, että koko väkijoukko tunkeutui hänen pöytänsä ääreen. 'Nyt he tulevat ostamaan', tuumi hän ja hänen mielensä kävi rohkeammaksi.

"Mutta vielä vai, hekö olisivat ostaneet! Eivät he sitä ajatelleetkaan, vaan he hyökkäsivät esille, noin kymmenkunta kerrallaan ja riistivät pöydältä niin paljon omenia kuin he saivat käsiinsä ja huusivat ääneensä, että Lumikki neito ja hänen isänsä olivat siksi hyviä, etteivät he vaatineet köyhiltä ihmisiltä maksua muutamista omenista. Ja kaikki pikkupojat, jotka olivat seisoneet omenien edessä ja katselleet niitä koko päivän, he ottivat nyt lakit päästänsä ja täyttivät ne omenilla, ja pikkutytöt, joiden suuhun vesi oli herahtanut heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan, hyökkäsivät esille ja riistivät kymmenittäin omenia esiliinoihinsa.

"Lumikki neito kumartui omenien yli suojellaksensa niitä ruumiillaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja hän itki ja rukoili ja huusi ääneensä, että he saattoivat hänet aivan onnettomaksi, mutta kukapa hänestä olisi välittänyt? Eivätkä yksin pikkupojat ja pikkutytöt riistäneet omenia, vaan aikaihmisetkin. Ja he nauroivat vain ja olivat niin iloisia ja pitivät koko asiaa vain markkinapilana. Ja jokainen huusi Lumikki neidolle ottaessaan omenan, että hän ja hänen isänsä olivat niin kovin hyviä ja soivat varmaan heille pari omenaa.

"Lumikki neito huitoi ympärilleen ja Lumikki neito huusi apua, mutta omenat olivat menneet. Markkinaväki kaatoi pöydän ja potkaisi tynnyrit ja laatikot nurin ja anasti kaikki omenat. Markkinoilla oli yllin kyllin vallatonta väkeä, ja he yhtyivät hälinään. Siinä syntyi tappelua ja riitaa, ja Lumikki neidon täytyi paeta pois ja jättää omenat oman onnensa nojaan, sillä muuten väki olisi tallannut hänetkin jalkoihinsa.

"Mutta samassa palasi emintimä takaisin ja näki tytärpuolen seisovan siinä tyhjin käsin ja ypö yksin ja itkevän harmista ja pelosta. Äitikulta tarttui häntä käsivarsista kiinni ja pudisteli häntä. 'Odotahan, kunnes pääsemme tänä iltana kotiin', sanoi äitikulta, 'niin opetan sinua lahjoittamaan pois minun omeniani!'

"Eikä se ihme ollutkaan, että äitikulta oli pahoillaan, mutta olihan se kovaa, että hän luuli tytärpuolen tehneen sen tahallaan.

"Kotimatka sinä päivänä oli kovin raskas. He istuivat vaunuissa, sekä isäkulta että äitikulta ja Lumikki neito, ja aluksi yritti isäkulta jutella tavalliseen tapaansa. Mutta äitikulta istui jäykkänä vaununnurkassa yhteenpuristetuin huulin eikä vastannut sanaakaan, ja Lumikki neito vaan itki. Isäkulta ei voinut kovin syvästi surra sitä, että hän oli kadottanut muutamia omenia, ja häntä luultavasti huvitti se, että ihmiset olivat kehuneet häntä niin hyväksi, että hän varmaan soi heillekin muutamia omenia. Hän koetti pitää rohkeuttaan yllä puhuttelemalla kaikkia markkinamiehiä, joiden ohi hän ajoi. Hän kysyi, olivatko he saaneet hyvän hinnan lehmistään, mitä he olivat maksaneet lampaista ja olivatko he nähneet hänen omeniaan.

"Mutta hetken kuluttua muuttui isäkulta ihmeen 'hiljaiseksi. Hän kääntyi äitikullan puoleen ja istui kauan ja katseli vaan häntä. Sitten hän tuijotti hyvän aikaa eteensä. Ja nyt hän näytti kovin vanhalta ja väsyneeltä.

"Hetken kuluttua huomasin minä, että isäkulta katseli kauan ja huolissaan minuun. Tuntuipa siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut tunkeutua minun sieluni syvyyteen.

"Sitten sanoi isäkulta: 'Sinä tulet yhä enemmän äitisi kaltaiseksi.' Ja isäkulta otti käteni käsiensä väliin ja hyväili sitä hiljaa.

"Tuntui aivan siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut rauhoittaa minua ja tehdä minut iloiseksi. Minä ajattelin: 'Isäkulta ymmärtää kyllä, etten tehnyt sitä tahallani. Hän tietää, etten minä ole sellainen.'

"Isäkulta piteli kättäni koko ajan. Mutta hän kumartui yhä enemmän eteenpäin, ja kun me pysähdyimme portaitten eteen, vaipui hän aivan kokoon. Hän ei liikahtanut vaunuista, kun äitikulta ja minä nousimme. Minä luulin, että hän oli kuollut.

"Mutta niin pahasti ei sittenkään ollut käynyt, vaikka vaara olikin lähellä."

Pappilanneiti vaikeni hetkeksi. Ääni oli käynyt epävakavaksi ja hän tarvitsi hiukan aikaa rauhoittuakseen, ennenkuin hän saattoi jatkaa.

"Nyt sinä tiedät, minkälainen minun elämäni on", sanoi hän. "Äitikulta saa tehdä minulle mitä hyvänsä, enkä minä voi valittaa isäkullalle, sillä minä pelkään, että hän saa uudestaan halvauksen niinkuin silloin, kun hän palasi kotiin markkinoilta ja ajatteli meidän riitaamme."

"Mutta eikö hän näe sitten itse?"

"Ehkäpä hän näkeekin, mutta hän ei voi sille mitään. Näyttäähän siltä, kuin isäkulta olisi jälleen terve, mutta minä tiedän, kuinka heikko hän on. Hänellä ei ole enää omaa tahtoa. Ei ikänä isäkulta voi enää olla yhtä iloinen kuin sinä aamuna, jolloin me menimme yhdessä katsomaan heinäntekoa."

SVARTSJÖN PAPPI.

Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä keittiönovesta sisään.

Mihin Myrskytuuli oli tänään joutunut? Hän ei ollut nähnyt häntä ulkona kelkkamäessä. Ei suinkaan hänen pitänyt istua sisällä aamusta iltaan niinkuin muiden naisten?

Hän tarkoitti pikkupiikaa. Jo ensi päivänä, kun hän oli tullut Lövdalaan, oli pappi ottanut hänet mukanaan ulos ja etsinyt hänelle kelkan kalustohuoneesta. Sitten hän kävi joka aamupäivä muistuttamassa, että tytön piti mennä ulos laskemaan mäkeä.

Samalla kertaa hän käytti myös tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi hyväntahtoisesti emännöitsijälle ja palvelustytöille, että heidän varmaan teki mieli kaiket päivät vain istua ja paistatella itseään kyökissä.

Nyt hänelle vastattiin, että pikkupiika olisi tietenkin lähtenyt tänään kelkkamäkeen niinkuin kaikkina muinakin päivinä, mutta hänen äitinsä oli tullut pappilaan häntä tervehtimään. Tämä oli nyt mennyt navettaan katselemaan lehmiä, ja pikkupiika oli seurannut hänen mukanaan.

Pappi vetäytyi pois ovelta ja sulki sen jälkeensä. Hetken aikaa hän mietti itsekseen. Sitten hän suuntasi askeleensa navettaa kohti.

Keittiössä olijat seurasivat häntä silmillään. Hän näytti vanhalta ja heikolta syksyllisen sairautensa jälkeen. Mutta täytyihän hänen tietenkin puhua joka ainoan ihmisen kanssa, joka tuli pappilaan.

Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin pappi ennätti Maritin puheille. Ensinkin tuli Pitkä-Bengt sanomaan, että eräs mies oli tuonut sairaan hevosensa pappilaan ja kysyi tietäisikö pappi jotakin apua sille.

Ja kun hän oli hoidellut sairasta hevosta, tuli pari talonpoikaa, jotka olivat joutuneet perinnöstä riitaan keskenään ja pyysivät, että hän sanoisi kuinka paljon kummankin piti saada, jotta heidän ei tarvitsisi vetää asiaa oikeuteen.

Kesti ainakin tunnin verran, ennenkuin hän sai asian niin pitkälle, että hän saattoi tarjota miehille sovintoryyppyä.

Sillä välin istui pikkupiika navetan pimeässä nurkassa ja jutteli äitinsä kanssa. He istuivat kumpikin lypsyrahilla ja pikkupoju oli pikkupiian sylissä. Hän piti suurta siskoaan niin hyvänä, että hänen oli mahdoton erota hänestä.

Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa.

Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa.

Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle, mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että pappilanneiti oli tarkoittanut itseään?

Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä myös salassa."

Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru.

Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän täällä, vai kaipaisiko hän kotia.

Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja hän piti niin paljon kanoista.

"Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä mistään muusta kuin kanoista?"

Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä.

Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti mamseli Maija Liisasta?

Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista.

"Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?"

"Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika vastannut.

"Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun valossa?"

"Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut.

Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan.