Part 4

"Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla. Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että isäkulta itse saisi sen kertoa."

"Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti kasvatussisar.

"Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon, mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä, että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen -- --

"Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren uutisen.

"Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin mielensä.

"Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin.

"Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan huoneeseensa."

"Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi voinut vielä hiukan jatkaa".

"Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata sitä oikein tarkasti."

"Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän koskaan ennen ollut suuttunut?"

"Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä.

"Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta kutomaan.

"Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin.

"Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan hänelle.

"Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli, kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha."

"Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa minä olisin ollut siellä!"

"Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti. "Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä.

"Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta kyynärää ennen aamiaista.

"Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan."

Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen kuulleet.

II.

Seuraava yö ei ollut juuri rauhallisempi pikkupiialle kuin edellinenkään. Anna Brogren ei ollut matkustanut pois, vaan siirtänyt kotimatkansa tuonnemmaksi, ja heti kun pappi ja papin rouva olivat toivottaneet hyvää yötä, hiipi hän alas vieraskamarista ja tuli kyökkikamariin saadakseen jutella taaskin pappilanneiden kanssa.

Tällä kertaa he eivät huolineet odottaa siksi kunnes pikkupiika oli nukahtanut. Ruustinna sanoi heti, että hän oli jäänyt taloon saadakseen vain kuulla jatkoa siihen kauniiseen satuun Lumikki neidosta, jonka Maija Liisa oli kertonut edellisenä yönä. Ja hän pyysi, että hän heti aloittaisi, jotta he nyt ennättäisivät sen loppuun. Sillä kauemmaksi kuin huomiseksi hänen oli mahdoton tänne jäädä.

Ja silloin pappilanneiti alkoi kertoa. "Jos muistan oikein", sanoi hän, "niin ei ollut Lumikki neito ollut kotona kuin viikon päivät, kun lukkari Moreus ja Ulla tulivat vieraisille. En voi sanoin selittää, kuinka iloiseksi Lumikki neito tuli heidän tulostansa. Tosin äitikulta ja hän elivät sovinnossa, mutta työtä hänen oli pakko tehdä. Hän istua helskytti koko päivän kangaspuitten ääressä, jotta selkää pakotti, kun hän illalla pani maata. Hyväpä, että joku tuli taloon vieraisille, niin hänkin sai hetken levähtää.

"Voi sentään! tuumi Lumikki neito, ei hän ikimaailmassa voisi niin innostua työhön kuin äitikulta. Ei hän koskaan myöskään voisi tulla yhtä nopsaksi ja taitavaksi sormistaan kuin hän. Äitikulta osasi kutoa niin kaunista damastikangasta, jonka reunaa koristivat kaikki Nooan arkin eläimet. Lumikki neito huomasi kyllä, että hän äitikullan mielestä vain hutiloi, mutta hän luuli hänen ainakin käsittävän, että hän koetti kaikella tavalla olla hänelle mieliksi.

"Ulla Moreus oli tuntenut äitikullan jo siihen aikaan, kun hän oli hoitanut taloutta Borgin kartanossa ja he olivat hyvät ystävät. Sitä paitsi oli hän ja hänen anoppinsa vastikään ollut Borgissa syysleivonnassa, jotta hänellä oli paljon kerrottavaa armollisesta kreivinnasta. Lumikki neito huomasi, että äitikulta kuunteli hyvillään kaikkia niitä hullutuksia, joita kreivinna oli keksinyt.

"Mutta totta puhuakseni, en usko, että kukaan iloitsi niin näistä vieraista kuin isäkulta. Lumikki neito huomasi, miten isäkulta heitti yltään sen arvokkuuden, jolla hän oli esiintynyt aina naimisestaan asti ja tuli taas ennalleen. Ja hän tuumi itsekseen: 'En tiedä, missä isäkulta on viime aikoina ollut. En ole tavannut häntä siitä saakka, kuin kävimme yhdessä heinänteossa.'

"Lumikki neito tiesi varsin hyvin, ettei isäkulta hänen tähtensä uskaltanut nauraa eikä laskea leikkiä. Isäkulta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän oli pitänyt niin huonosti huolta hänen kasvatuksestaan. Kas, hän arveli, ettei Lumikki neito koskaan olisi käyttäytynyt sillä tavalla kuin hän teki, jollei hän olisi hemmoitellut häntä niin suuresti. Mutta nyt isäkulta oli päättänyt pitää hänestä parempaa huolta. Mutta hän otti tuon tehtävän niin raskaasti, ettei hän koskaan uskaltanut olla muuta kuin äreä ja vakava, kun Lumikki neito oli huoneessa.

"Vain pari kuukautta sitten oli hän isäkullan mielestä aivan sellainen kuin hänen pitikin olla, mutta nyt hän ei kelvannut suorastaan enää mihinkään. Varmaan isäkulta ei tullut entiselleen, ennenkuin Lumikki neito oli muuttunut aivan uudeksi ihmiseksi.

"Lukkari Moreuksen tullessa taloon unohti isäkulta kokonaan raskaan taakkansa ja oli taas aivan ennallaan. Lumikki neito ei voinut olla ajattelematta, kuinka syvästi isäkulta häntä mahtoikaan rakastaa. Kas, miten hän hillitsi luontoaan joka päivä hänen tähtensä! Eipä hän todellakaan osannut olla kyllin kiitollinen isäkullalle.

"Äitikulta tahtoi itse valmistaa illallista voidakseen näyttää Ulla Moreukselle, ettei Lövdalassa ennen tarjottu yhtä hyvää ruokaa kuin nyt. Tiesihän äitikulta, että Ulla oli taitavin keittäjä koko pitäjässä ja että hän alituisesti kulki talosta taloon valmistamassa häitä ja hautajaisia, jotta hänen tähtensä kannatti kyllä kursailla. Ja sillä aikaa kuin äitikulta puuhasi lieden ääressä, ehdoitti Ulla, että he yhdessä Lumikki neidon kanssa menisivät hetkeksi isoäidin luo.

"Isoäidin huoneessa avasi Ulla käärön, jonka hän oli tuonut mukaansa huvittaakseen heitä. Hän oli saanut aivan erinomaisen lahjan armolliselta kreivinnalta. Kylläpä siinä saa nauraa, kun Ulla kertoo, kuinka hyvänä kreivinna pitää häntä ja miten kauniita lahjoja hän antaa hänelle. Kerran hän antoi Ullalle sylikoiran, jolle ei kelvannut ruuaksi muu kuin kerma. Olipa hän hyväntahtoinen, kun antoi sellaisen elukan köyhälle lukkarinvaimolle, jolla ei suinkaan aina ollut lypsävää lehmää!

"Kukapa tiesi, vaikka Ulla olisi pahastunut, jos kreivinna joskus olisi antanut hänelle jotakin sellaista, josta hänellä olisi ollut todellista hyötyä. Oi, kuinka lystillinen hän oli näyttäessään tuota viimeistä lahjaa! 'Katsokaa tätä!' sanoi hän. 'Näin koreaksi minä puen itseni, kun lähden kylään häitä valmistamaan.'

"Kreivinna arveli varmaan tehneensä suuren uhrauksen, kun hän oli antanut Ullalle ratsastuspukunsa. Se oli hänen englantilainen ratsastuspukunsa, jota hän viime vuosina oli käyttänyt: siihen kuului pitkä, musta, ruumiinmukainen verkahame, punainen, kärpännahalla reunustettu liivi ja pieni, korkea hattu. Se oli erinomaista vaatetta, eikä laisinkaan kulunut, mutta hullua se sittenkin oli. Hame oli niin pitkä, ettei Ulla voinut siinä astua askeltakaan, ja hän näytti hirveän hullunkuriselta tuossa punaisessa liivissä. Ulla tahtoi, että Lumikki neitokin koettaisi hametta, ja kun hän pani sen ylleen, ihastui sekä Ulla että Beata mummo. 'Voi sentään', sanoi Ulla, 'kuinka sääli, ettet sinä ole saanut tätä koreata lahjaa! Se sopii sinulle kuin valettu.'

"Ulla asetti hänet peilin eteen, pörrötti hiukan hänen hiuksiaan ja pani hatun päähän. 'Katsokaa häntä!' sanoi hän isoäidille. 'Eikö hän ole aivan kuin pieni armollinen kreivinna! Oletteko koskaan nähneet häntä näin somana?'

"Ulla ei tahtonut mitenkään sallia, että Lumikki neito riisuisi yltään ratsastuspuvun, ennenkuin isäkulta ja lukkari Moreus olivat myös nähneet hänet siinä.

"Minun täytyy nyt sanoa jotain. Lumikki neidon ei pitäisi koskaan pukeutua lystillisiin pukuihin. Hän tuli heti kovin vallattomaksi ja kuvitteli mielessään olevansa joku muu kuin mikä hän oli. Isoäiti ja Ulla nauroivat aivan katketaksensa, kun hän alkoi matkia kreivinnan puhetta ja käyntiä.

"Ulla sanoi vieläkin kerran, että hänen miehensä kaiken mokomin täytyi saada nähdä hänet kreivinnana. Hän tahtoi välttämättä, että he menisivät suureen rakennukseen.

"Lumikki neito tuumi: 'Ehkäpä isäkulta ei pidä siitä, että olen pukeutunut tällä tavalla, koska hän kohtelee minua nyt aina niin vakavasti. Ennen sain pukeutua niin usein kuin mieleni teki, mutta nyt on kaikki toisin.'

"Mutta hän oli rohkea, sillä Ulla oli hänen kanssansa ja siksi hän tuumi taas itseksensä: 'Ei se käy päinsä, että sinä annat toisten aivan masentaa itseäsi. Tänäänhän isäkulta on ihan entisellään. Ei hänen mielestään voi olla sopimatonta, että olet pukenut yllesi kreivinnan hameen.'

"Toinenkin ajatus lohdutti häntä. Hän arveli, ettei äitikulta panisi pahakseen, jos he hiukan kujeilisivat armollisen kreivinnan kustannuksella.

"Kun he astuivat alas portaita, iski uusi ajatus Ulla Moreuksen päähän. Hän vei Lumikki neidon talliin ja siellä hän pyysi Pitkää-Bengtiä satuloimaan Mustan. Musta on pyylevä ja pieni eikä lainkaan Borgin kartanon suurten ratsuhevosten näköinen. Eivätkä heidän suuret satulansa, joissa oli pehmeäksi täytetyt istuimet ja selkänojat, olleet lainkaan samanlaisia kuin kreivinna Märtan omat.

"Kun Musta oli satuloitu ja Lumikki neito oli noussut sen selkään, juoksi Ulla edeltä sisään, ja hän huusi sekä saliin että keittiöön, että kreivinna Märta ratsasti lehtikujaa myöten.

"Oi, voi, kylläpä siinä hälinä nousi! Äitikulta riisti kyökkiesiliinan edestään, jotta kauluri siitä irtaantui, ja hyökkäsi kuistille. Isäkulta riensi ulos niin kiireesti, että peruukki lensi viistoon, ja kävi ylimmälle portaalle äitikullan viereen. Ulla ja lukkari Moreus asettuivat heidän taakseen ja alimmalla portaalla seisoi kamarineitsyt niiaten.

"Olihan Lumikki neidolla piiska, jolla hän yllytti Mustaa, mutta ei se sittenkään juossut kuin hiljaista hölkkää, ja hän arveli, että hyvä se saattoikin olla. Sillä eihän hän voinut muuta ajatella, kuin että isä- ja äitikulta heti olivat huomanneet, että hän se siinä vain ratsasti.

"Mutta olipa se hullua. Äitikulta oli varmaan katsellut vain punaista liiviä, jota kreivinna oli käyttänyt monta vuotta eikä huomannut mitään muuta. Sillä tuskin Lumikki neito oli ennättänyt tervehtiä piiskallaan ja huudahtaa: 'Bonjour, monsier le pasteur!' niinkuin kreivinnalla oli tapana tehdä, kun äitikulta hyökkäsi portaita alas ja niiasi aivan maahan asti.

"Mitenkä voisinkaan sitä oikein kuvailla? Tiesihän Lumikki neito, että äitikulta oli hiukan likinäköinen, ja olihan jokseenkin myöhä ilta ja hämärä, mutta sittenkin hänen oli mahdoton käsittää, etteivät he tunteneet häntä.

"Hän tuumi: Äitikulta on mielissään, kun minä teen tällaista pilaa kreivinnasta. Tiesihän hän, kuinka suuttunut äitikulta oli entiseen emäntäänsä. Ei koskaan Lumikki neidon päähän olisi pälkähtänyt, että hän niiaisi hänelle. Mutta äitikullan kasvot aivan loistivat. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin iloiselta.

"Lumikki neito hyppäsi avutta alas satulasta, aivan kuin kreivinnakin, ja heitti ohjakset Pitkälle-Bengtille. Sitten hän kääntyi äitikullan puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

"'Eh bien, Raclitz, kuinka te voitte uudessa talossanne?'

"Mutta ajattelehan, juuri kun Lumikki neito sai sen sanotuksi, kumartui äitikulta hänen kätensä yli ja suuteli sitä!

"Silloin vasta Lumikki neito ymmärsi, että äitikulta oli antanut narrata itseään ja että hän luuli kreivinnan itsensä tulleen häntä tervehtimään. Lumikki neito tuli niin ymmälle, että hän sanoi: 'Äitikulta, minähän se vaan olen.'

"Äitikulta ojentautui kiireesti suoraksi ja heitti irti käden. Hän katsoi vain kerran tytärpuoleensa, ja kääntyi sitten pois kiiruhtaen ylös portaita ja suoraan keittiöön.

"Isäkulta ja lukkari Moreus ja Ulla tulivat nyt Lumikki neidon luo ja nauroivat hänen pilalleen. Oi, voi, hänen täytyi näytellä kreivinnaa vielä vähän aikaa, sillä isäkultaa se näytti huvittavan. Mutta hän oli aivan kuin kivettynyt, sillä äitikullan katse oli pelästyttänyt häntä. Hän tuumi: 'Nyt olen saanut äitikullasta vihamiehen. Ei äitikulta pane pahakseen, jos sättii häntä vasten kasvoja. Mutta hän ei anna koskaan anteeksi, jos pitää häntä pilkkanaan.'"

Pappilanneiti oli hetken aikaa vaiti ikäänkuin odottaen, mitä toinen arvelisi hänen jutustaan.

"Tekisi mieli melkein nauraa koko asialle", sanoi Anna Brogren, "mutta en voi sitäkään tehdä. Se puristaa aivan sydämeni kokoon. Parasta, että jatkat vain kertomustasi, jotta saan tietää kuinka vaikea sinun -- niin, minä tarkoitan, Lumikki neidon -- on olla."

Ja sitten alkoi pappilanneiti jälleen kertoa.

"Minun täytyy tosiaankin kertoa, kuinka hullusti kävi kerta syyskuun lopussa. Rakas kasvatussisareni huomaa kyllä, ettei se ollut mitään tärkeätä, mutta se rohkaisi kuitenkin Lumikki neidon mieltä. Joka kerta kun tuo tapahtuma muistui hänen mieleensä, tuumi hän itseksensä: Onpa sentään hyvä, että joku tässä talossa ei pelkää äitikultaa.

"Muuten hänen piti tunnustaa, että he pelkäsivät kaikki hiukan äitikultaa, yksinpä isäkultakin. Tosin hän ei voinut kieltää, että äitikulta piti erinomaista huolta isäkullasta ja oli niin kohtelias hänelle, että isäkulta tuskin uskalsi liikkua. Mutta kylläpä isäkullan oli vaikea panna vastaan, kun äitikulta jotakin halusi!

"Se kävi esiin joka päivä, mutta kaikkein enimmin silloin, kun äitikulta sai luvan polttaa viinaa. Kaikki sanoivat, että jollei äitikulta olisi sitä halunnut, niin ei isäkulta olisi koskaan sallinut jotain sellaista, sillä hän oli aina ollut viinanpolttoa vastaan. Jos joku aikaisemmin oli sitä ehdottanut, niin hän vastasi vain aivan lyhyesti, että pappilassa oli leivottava leipää ja keitettävä velliä viljasta, eikä käytettävä sitä sellaiseen juomaan, joka oli kansalle turmioksi.

"Isäkulta sanoi samaa äitikullallekin, mutta hän ei siitä pelästynyt. Hän sanoi vaan, että jos isäkulta tahtoi kieltää kaiken viinanjuonnin talossaan, niin ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta kun talossa kuitenkin täytyi olla viinaa, sekä vieraille että palvelusväelle, niin hänen mielestään he saattoivat yhtä hyvin polttaa sitä itsekin. Kotona poltettuna se tuli puolta halvemmaksi, sanoi äitikulta, ja hän kiisteli niin kauan kunnes hän sai tahtonsa perille.

"Ensi viinanpolttoon lainasi äitikulta viinapannun ja torven naapuritalosta, ja heti kun se tuotiin taloon, kävi hän työhön käsiksi. Ja äitikulta johti itse suurella huolella työtä. Hän ei antanut viinankeittäjälle vähintäkään rauhaa viinan riistaa tehdessä eikä käymisen aikana ja viinaa tislattaessa oli äitikulta aina mukana panimossa. Ei kukaan olisi voinut moittia häntä siitä, että hän olisi säästänyt työtään ja vaivojaan.

"Isäkulta sen sijaan istui kamarissaan koko sen ajan, kun viinankeittoa kesti, eikä kertaakaan tuottanut äitikullalle sitä iloa, että hän olisi astunut panimon kynnyksen yli tai pyytänyt saada maistaa juomaa.

"Äitikulta ymmärsi hyvinkin, että hän yhä vielä oli viinankeittoa vastaan, ja hän tiesi, että jos joku talonväestä joisi itsensä humalaan, niin isäkulta sen johdosta heti kieltäisi koko homman. Äitikulta varoi sen vuoksi tarkasti, ettei kukaan hänen apulaisistaan saanut liian monta maistiaisryyppyä ja kaikki pelkäsivät häntä siihen määrään, että hänen onnistuikin pitää järjestystä yllä koko ajan.

"Vain yksi ainoa pieni onnettomuus tapahtui. Äitikulta oli saanut viinan aivan selväksi eikä ollut enää juuri muuta tehtävänä kuin laskea viina tynnyreihin ja kiviruukkuihin. Hän aikoi ottaa talteen myös rankinkin, mutta se oli vielä aivan lämmintä ja äitikulta kaatoi sen ämpäriin ja asetti sen panimon oven eteen jäähtymään.

"Heti kun äitikulta oli asettanut rankin ulos, kulki Pitkä-Bengt siitä ohi. Ämpäri veti häntä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta samassa äitikulta kiiruhti jo ovelle. 'Bengt kulta', sanoi hän, 'et suinkaan sinä aio juoda tuota? Se ei ole ihmisiä varten. Ei se ole muuta kuin rankkia.' Pitkä-Bengt näytti hyvin typerältä ja astui edemmä. Hän aikoi mennä navettaan, sanoi hän. Ei suinkaan ollut kiellettyä kulkea panimon ohi. Pitkä-Bengt meni kuin menikin navettaan ja haki sieltä heinähangon, jonka karjapiika oli lainannut häneltä. Ja sitten hän aikoi viedä sen talliin takaisin. Mutta avatessaan takapihan veräjää tuli Isopukki häntä vastaan, se seisoi aidan takana kuono säleitten välissä ja vainusi jotakin panimon puolella. Päivä oli hyvin kaunis, ja kaikki vuohet olivat lasketut ulos, mutta toiset pysyttelivät risukasalla. Isopukki yksin seisoi veräjällä.

"Ihmeellistä, että Pitkä-Bengt saattoi olla noin kömpelö. Hän avasi veräjän niin auki, että Isopukki pääsi livahtamaan hänen ohitsensa. Eikä hän koettanutkaan ajaa Isoapukkia takaisin aidan taakse, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä. Hän katsoi vain, että puutarhan portit olivat suljetut, jotta Isopukki ei päässyt pilaamaan isäkullan omenapuita eikä äitikullan kaalipenkkejä. Hänen mielestään ei suinkaan ollut vaarallista, vaikka Isopukki pääsikin pihamaalle ja sai haukata hiukan ruohokenttää.

"Vaan ajatteleppas, Isopukki ei vilkaissut edes ruohokenttään päinkään, vaan juosta hölkytti suoraan panimon edustalle. Se tepsutteli niin somasti ja kevyesti, ettei äitikulta kuullut yhtään, vaikka panimon ovi oli raollaan.

"Tuo pukki oli aina ollut kovin hieno. Juodessa se ei loiskuttanut kuin koira eikä särpinyt niinkuin hevonen, vaan oli niin hiljaa, ettei kukaan huomannut mitä se toimitti. Isopukki oli juonut monta kannullista maitoa karjapiian selän takana, ja nyt se ehti hyvässä rauhassa juoda koko rankin äitikullan tietämättä asiaakaan.

"Mutta kun ämpäri oli tyhjä, alkoi Isopukki määkiä, niinkuin sen tapa oli, sillä sen mielestä ei ollut hauska tehdä kepposia, jollei se saanut nähdä, miten kaikki suuttuivat siitä, mitä se oli tehnyt. Samassa äitikulta seisoikin jo kynnyksellä ja näki, että ämpäri oli tyhjä.

"Äitikulta otti pitkän, nokisen uunikoukun käteensä, joka aina seisoi panimon oven nurkassa, ja aikoi antaa pukille kyytiä. Mutta sellaisen kestityksen jälkeen ei Isopukki voinut ymmärtää, että äitikulta olisi toden teolla sille vihainen, ja se nousi takajaloilleen ja alkoi tanssia äitikullan edessä. Isopukki oli vanha ja voimakas, eikä ollut niinkään hyvä joutua sen kanssa tekemisiin. Äitikulta hutki sitä uunikoukulla, ja jokainen, joka tunsi sen tavat, tiesi, ettei tuo leikki loppuisi hyvin. Kaikki kiiruhtivat nyt pihalle äitikullan apuun, sekä isäkulta, Lumikki neito että palvelustytöt. Mutta Isopukki ei tehnyt hänelle yhtään mitään, hyppäsi vain edes-takaisin, ja silloin isäkulta kielsi toisia sekaantumasta leikkiin. Samalla hän huusi äitikullalle, että hänen oli nyt parasta kiiruhtaa panimoon niin kauan kuin Isopukki oli vielä leikkisällä tuulella.