Part 2

Svartsjön pappi oli ollut monta vuotta leskenä, mutta kesällä hän oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi pappilanrouva oli pienikasvuinen nainen, hänen hiuksensa olivat aivan valkoiset, mutta kasvot hienohipiäiset ja sileät. Ei kukaan voinut sanoa kuinka vanha hän oli. Häntä kehuttiin tavattoman toimeliaaksi talossaan. Sanottiinpa myöskin, että hän ensi näkemältä osasi jo jokaisesta sanoa, mikä hän oli miehiään.

Nyt sanoi tämä uusi pappilanrouva äidille, että hän jo kauan oli aikonut ottaa taloon nuoren tytön, joka saisi palvella hänen tytärpuoltaan, jotta sisäköllä olisi enemmän aikaa kutoa. Hän kysyi äidiltä, sallisiko hän pikkupiian muuttaa ensi syksynä pappilaan.

Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi Lövdalaan.

Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan.

Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen.

"Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että lukea?"

Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö voi jäädä sinne samalla matkalla."

Siten se asia sovittiin.

Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen.

Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa.

"Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän.

"Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan Noraksi."

"Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva.

Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta.

"Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa palveluksensa."

Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan.

RUKIT.

Suuri taalalaiskello, joka seisoi Lövdalan kyökkikamarissa, löi kuusi niin kovalla metelillä, että olisi voinut luulla raskaitten luotien syöksyvän maan alle, ja herätti pikkupiian, joka nukkui kolmen tuolin varassa, tilapäisellä vuoteellaan, joka kaikessa kiireessä oli pantu hänelle kuntoon myöhään yöllä.

Hän hyökkäsi kirkaisten ylös vuoteelta ja seisahtui vasta, kun oli päässyt keskilattialle. Hän oli uneksinut maanneensa arkussa, että häntä oli määrä haudata ja että hänelle soitettiin kirkonkelloja.

Päästyään kylmälle permannolle tuli hän heti täysin valveille.

Ei suinkaan ketään ollut huoneessa, joka olisi kuullut hänen huutonsa? Kylläpäs pappilan palvelijat olisivat nauraneet, jos he olisivat tienneet, että hän pelästyi seinäkelloa! Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän oli pelästynyt, tosin ei heillä Koltorpissa ollut kelloa, mutta Nygårdissa oli lyömäkello sekä väentuvassa että kamarissa, jotta tiesihän hän hyvinkin millä tavalla kello löi.

Kyökkikamarissa ei ollut aivan pimeä. Pari pientä kalikkaa paloi uunissa huoneen nurkassa, niin että hän saattoi nähdä ympärilleen. Ei, kamarissa ei ollut ketään muita kuin hän. Kapea puusohva, jossa pappilanneiti, mamseli Maija Liisa nukkui, kun hän yöllä tuli sisään, oli tyhjänä, olipa se kokoonpantukin.

Mutta jos mamseli Maija Liisa oli noussut, niin silloin kai hänenkin oli aika pukeutua.

Hän heitti vielä kalikan uuniin. Kun tuli valaisi vain sen verran, että hän saattoi löytää sukkansa ja kenkänsä ja muut vaatteensa, niin oli hän pian valmis.

Olipa se ihmeellistä, että hän oli nyt täällä, pappilan kyökkikamarissa ja puki ylleen! Juuri tässä samaisessa Lövdalassa, jossa äiti oli palvellut lastenhoitajana, ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Voisikohan hän kiintyä nyt tähän paikkaan yhtä paljon kuin äitikin?

Lukuunottamatta pikkupojua tietysti ei äiti kenestäkään koko maailmassa pitänyt niin paljon kuin pappilanneidestä. Kun hän puhui hänestä, niin puhui hän ikäänkuin jostakin prinsessasta.

Pappilanneiti oli niin kaunis, että kun hän ajoi tai ratsasti maantietä pitkin, niin kiiruhtivat ihmiset työstään aitavieruksille katselemaan häntä.

Papilla oli suuri valta pitäjässä, mutta hänellä oli tapana sanoa, ettei kansa välittänyt hänestä vähääkään verrattuna siihen, kuinka paljon he pitivät hänen tyttärestään. Hän itse oli muukalainen, mutta tytär oli sitä vanhaa pappissukua, joka oli elänyt pitäjässä sata vuotta ja hän se perisi myös Lövdalan sekä koko pitäjän.

Joskus oli tuntunut hiukan kiusalliselta, kun äiti puhui niin paljon pappilanneidestä. Sillä kun hänestä vaan oli puhetta, niin ei kukaan muu näyttänyt kelpaavan mihinkään. Mutta hauska oli nyt joka tapauksessa saada nähdä häntä.

Jospa hän vain olisi voinut ymmärtää, mitä ihmeen surinaa hän kuuli pukeutuessaan. Eihän eilinen myrskytuulikaan voinut enää suhista korvissa? Tai ehkäpä myrsky oli jälleen yltynyt? Vaikkei tuo ääni, jota hän kuuli, tuntunut oikein tuulen suhinalta. Pikemmin se oli myllyn tasaista pyörinää.

Vihdoin hän oli valmis ja avasi keittiön oven.

Eipä ihme, että oli kovasti suhissut. Koko keittiö oli täynnä rukkeja ja kehrääjiä; toinen rukki toisensa takana, toinen kehrääjä toisensa takana. Ei siinä ollut minkäänlaista loppua.

Hänen täytyi pysähtyä kynnykselle, sillä hänen päänsä oli mennä aivan pyörälle. Enintäin kolme kehrääjää kerrallaan hän tähän asti oli nähnyt samassa huoneessa, sen enempään hän ei ollut päässyt. Mutta montako oli täällä? Tokko hän osaisi niitä edes laskea.

Keittiössä oli varsin pimeä, jottei siellä ollut niinkään helppo kotiutua. Muutamia pihkaisia ja kyhmyisiä katajanjuuria paloi ristikolla, joka oli asetettu korkean rautakangen varaan liedelle, siinä kaikki. Mutta paitsi huonoa valaistusta oli vaikea nähdä mitään senkin vuoksi, että rukit ja kehrääjät olivat kiedotut tomupilveen, joka työtä tehdessä nousi ilmaan.

Olkoon miten hyvänsä, sellaista näkyä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Katsellessaan siinä rukkien pyöriä ja polkimia ja puolapuita ja työskenteleviä käsiä ja sormia, meni hänen päänsä yhä enemmän pyörälle. Selvitelläkseen päätään alkoi hän tehdä itselleen kysymyksiä, niinkuin äiti oli neuvonut häntä. "Montako vyyhtiä lankaa tässä keittiössä kehrätään yhtenä ainoana aamuna? Ja montako vyyhtikimppua heillä on jo vinttikonttorissa riippumassa? Ja kuinka monet kangaspuut asetetaan kuntoon keväällä, jotta kaikki nämä langat tulisivat kudotuiksi? Ja montako kangaspituutta pannaan sitten valkenemaan? Ja montako --"

Kas niin, nyt pää tuntui taas selvältä, jotta hän uskalsi astua peremmälle rukkien keskelle. Ei niitä ollutkaan niin kovin monta, niinkuin hänestä ensin oli tuntunut, vaikka eihän niitä niin vähänkään ollut. Ne seisoivat pitkässä kiemurtelevassa rivissä aina lieden luota ulko-ovelle saakka.

Lähinnä uunia ja valoa istui pappilanrouva keltaiseksi maalatun rukin ääressä ja kehräsi hienoa, valkeaa pumpulilankaa. Hänen takanaan istui vanha emännöitsijä, josta äiti oli kertonut ja hän kehräsi villalankaa punaiseksi ja vihreäksi maalatulla rukilla. Hänen vieressään oli viisi nuorta palvelustyttöä, keittäjätär ja sisäkkö, aputyttö, juomanpanija ja karjakko, jotka kehräsivät hienoa pellavaa maalaamattomilla rukeilla. Vieläkin kauempana istui kyttyräselkäinen ruotimummo, joka kehräsi rohtimia huonolla, vanhalla rukilla. Ja aivan taimmaisena keittiön oven vieressä vedossa ja aivan pimeässä istui vieläkin yksi kehräämässä. Hänen rukkinsa pyörästä oli kolme puolaa poikki, nyöri oli täynnä solmuja, poljin oli epäkunnossa ja hän kehräsi karheita rohtimia, jotka olivat niin nystyisiä ja täynnä päistäreitä, ettei missään muussa talossa niitä olisi viitsitty kehrätäkään. Mutta nainen, joka istui siinä, näytti kehräävän niitä yhtä helposti ja kevyesti, kuin toiset hienoa pellavaa.

Kukahan tuo saattoi olla, sitä pikkupiika ei voinut arvata. Varmaan hän oli tullut pappilaan oppiaksensa siellä kehruuta.

"Voi poloista!" ajatteli pikkupiika. "Sinun ei ole hyvä olla täällä. Sinä et ole pappilanrouvan suosiossa."

Useampia ei keittiössä ollutkaan. Mikähän häntä oikeastaan oli vaivannut, kun hän oli luullut siellä olevan niin paljon väkeä.

Kaikki he vain kehräsivät ja kehräsivät. Äidillä oli tapana laulaa tai kertoa satuja kehrätessänsä, mutta täällä istuivat kaikki aivan ääneti.

Pappilanrouva kutsui pikkupiian luokseen. Hän käski hänen antaa kartattuja pumpuleita korista, joka seisoi lattialla, jotta pappilanrouvan ei tarvitsisi kumartua alas.

Kauan aikaa pikkupiika sai olla tässä työssä. Rukit surisivat hänen ympärillään ja polkimet liikkuivat ja puolat pyörivät. Hänen päätään alkoi jälleen pyörryttää ja taaskin hänen täytyi tehdä itselleen kaikenlaisia kysymyksiä, jotta pää selviäisi.

"Montakohan vyyhtiä lankaa he ehtivät kehrätä yhtenä aamuna? Ja montako lankavyyhtiä heillä jo on vinnillä valmiina --"

Mutta tosiaankin! Eihän hän vielä ollut nähnyt "pappilanneittä". Olisihan hänenkin pitänyt olla täällä yhtä hyvin kuin pappilanrouvankin. Mutta ehkäpä oli typerää olettaa, että hän kehräisi yhdessä palvelijoiden kanssa. Siksi hän tietenkin oli liian hieno. Sellainen pieni kullanmuru pappilanneideksi!...

Hänhän saisi periä Lövdalan ja koko pitäjän. Hän istui varmaan vieraskamarin sohvassa ja ompeli silkkikukkasia silkkikankaalle.

No, mikäs nyt oli hätänä? Varmaan joku siellä ilvehteli. Pappilanrouva käänsi vähä-väliä päätään ovelle.

Aamu oli siksi pitkälle jo ehtinyt, että päivä alkoi sarastaa. Pienistä ikkunaruuduista tunkeutui hämärtävä valo sisään. Aina huoneen perälle, missä pikkupiika oli, saattoi nähdä, että kehrääjä, joka istui taimpana, aivan oven suussa, oli lopettanut työnsä. Hän ei torkkunut, vaan istui nojaten kädellään rukinpyörään ja tuijotti eteensä. Mutta sittenkin näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt mitään, mitä huoneessa tapahtui.

Ja aivan varmaan hän ei huomannut, että pappilanrouva näki hänen rukkinsa pysähtyneen.

Hänen kasvonsa olivat lempeät ja kirkkaat ja hänen siniset silmänsä suuret ja vakavat. Eipä näyttänyt siltä, kuin hän laiskuudesta olisi lopettanut työnsä, vaan siksi, että hänen täytyi istua hiljaa ja ajatella.

Sitä myöten kuin aika kului puristuivat pappilanrouvan huulet yhä lujemmin yhteen. Hänen kasvonsa tulivat niin ankariksi, että miltei olisi voinut pelätä häntä.

Nyt hän pysähdytti rukkinsa ja nousi pystyyn. Mutta toinen istui sittenkin hiljaa alallaan eikä huomannut, että pappilanrouva pujottautui rukkien lomitse ovea kohti. Hän ei liikahtanut vähääkään, ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen edessään ja tarttui kädellään häntä niskaan kiinni.

Silloin pääsi hänen huuliltaan huudahdus ja hän koetti riuhtaista itseään irti, mutta pappilanrouva piti hänestä lujasti kiinni. Toisella kädellään hän painoi häntä taaksepäin, toisella hän tarttui rohtimiin, jotka olivat rukinlavassa ja alkoi hieroa niillä hänen kasvojaan.

"Emmekö me muka kaikki tee sinulle työtä?" sanoi hän kovalla, karkealla äänellä. "Ja sittenkin sinä vain istut ja nukut?"

Vähälläpä pikkupiika olisi huutanut. Ei ikimaailmassa! Oliko tuo pappilanneiti! Mutta kellekäs muulle he kaikki olisivat työtä tehneet.

Pappilanrouva pudisteli häntä vielä kerran oikein kovasti, heitti rohtimet maahan ja palasi paikallensa.

Mutta samassa nousi emännöitsijä tuoliltaan ja kaikki viisi palvelijatarta sekä ruotimummo ja työnsivät rukkinsa syrjään.

Pappilanrouva käännähti emännöitsijään päin ja katsoi ihmeessään häneen.

"Eikö rouva tiedä, ettei palvelusväellä ole tapana jouluviikolla kehrätä", sanoi emännöitsijä, "vaan silloin meillä tavallisesti on vapaata ja saamme tehdä itsellemme työtä. Ja tietäähän rouva senkin, että jos me menemme pastorilta kysymään, niin hän sanoo, että kaikki saa olla ennallansa. Nyt me olemme kehränneet koko aamun, siksi että mamseli Maija Liisa pyysi meitä tekemään rouvalle mieliksi, mutta nyt me lopetamme, koska rouva sittenkin kohtelee häntä samalla tavalla kuin aina muulloinkin."

Kun se oli sanottu, niin emännöitsijä ja kaikki viisi palvelijatarta ja ruotimummo tarttuivat rukkeihinsa ja aikoivat kantaa ne pois keittiöstä.

Mutta pappilanrouva asettui kiireesti keittiön oven eteen.

"Ei ainoatakaan rukkia viedä minun luvattani pois keittiöstä", sanoi hän.

Emännöitsijä astui epäröimättä hänen eteensä, sillä hän tiesi, että oikeus oli hänen puolellaan. Varmaan tapahtui nyt jotakin aivan hirveää.

Mutta kas kummaa, sen sijaan tapahtuikin jotakin, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.

Pappilanrouva katseli ympärilleen, ikäänkuin toivoen, että joku auttaisi häntä. Ja silloin hänen katseensa osui pikkupiikaan. Mutta kun hän huomasi, että tyttö vain tuijotti häneen pelästyneenä, ikäänkuin hän olisi nähnyt peikon edessään, niin muuttui hän kerrassansa.

Ja hän poistui ovelta, juuri kun emännöitsijä oli vain askeleen päässä hänestä.

"Oikeus on oikeus", sanoi hän. "Jos asia on niinkuin Kaisa sanoo ja jos teillä aina on ollut jouluviikolla vapaata, niin myönnetään se teille nytkin. Mutta olisittehan te voineet puhua minulle siitä kauniisti eikä vaatia sitä tuolla tavalla."

"Ensi kerralla me pidämme sen mielessämme", sanoi emännöitsijä äreästi. Sen enempää ei siitä puhuttu, sillä samassa kuului pienen kellon kilinää sisähuoneista.

"Pappi soittaa aamurukoukseen", sanoi emännöitsijä. "Me voimme jäljestäpäin korjata rukit pois."

He astuivat ulko-ovelle, mutta pikkupiika jäi seisomaan paikoilleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut päästä liikkeelle. Mitenkä ihmeessä tuo saattoi olla pappilanneiti, tuo, joka istui aivan ovensuussa ja kehräsi rohtimia? Sehän oli ikuinen synti ja häpeä. Mitäs, jos äiti sen tietäisi!

He marssivat ulos pitkässä rivissä ja keittiö oli jo aivan tyhjä, kun pappilanneiti, joka kulki viimeisenä, ojensi hänelle kätensä.

Hänellä oli ihmeen lempeä ääni ja pieni, hieno ja pehmeä käsi. Pikkupiika tarttui ensin aivan arasti siihen, mutta kun he astuivat eteisen läpi, puristi hän sormensa yhä lujemmalle. Ja kun he seisahtuivat papin huoneen kynnykselle, kumartui pappilanneiti pikkupiian puoleen.

"Sinä olet Maritin, vanhan hoitajani tytär, eikö niin?"

"Olen", sanoi pikkupiika. "Minä tulin tänne teitä auttamaan."

Pappilanneiti hymyili. "Niin, kyllä minä tarvitsenkin jonkun, joka auttaa minua", sanoi hän.

SVARTSJÖ.

Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla.

Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä, matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella. Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat, renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros. Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan.

Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin, mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään.

Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää, sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi.

No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit nenältään.

Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut.

Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi oli ollut.

Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli, että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti järven rannoilla.

Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia.

Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista.

Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi.

Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas ommella.

Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa.

Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun.

Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli keittiöön.

Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä. Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa.

"Sanoppa, Nora", sanoi hän istahtaessaan puutuolille ikkunan ääreen ja ottaessaan pikkupiian käden omaansa, "oletko käynyt niin pitkällä, että olet nähnyt muitakin järviä kuin Lövenin?"

Pikkupiika lensi tulipunaiseksi, kun pappilanneiti puhutteli häntä. Töin tuskin hän pääsi sen verran ääneen, että hän sai sanotuksi nähneensä jo niin monta järveä, ettei hän voinut niitä edes luetella.

"Teeppäs minulle sitten mieliksi ja ajattele jotakin niistä", sanoi pappilanneiti. "Saat ajatella mitä niistä mielesi vaan tekee, kunhan se vain on pitkä ja kapea ja sijaitsee kahden pitkän metsäisen harjun välissä."

Pikkupiika painoi leukansa rintaa vasten ja katsoi alas lattiaan. Mutta pian hän katsahti taas ylös. Nyt hän jo oli tuuminut.

Pappilanneiti katsoi veitikkamaisesti häneen, mutta ääni oli yhä kovin vakava.

"Näetkö sinä sen vain oikein selvästi edessäsi?" sanoi hän. "Huomaatko, että pohjoisestavirtaa siihen pieni kirkas puro ja että kaukana etelässä se on kavennut niin kapeaksi, ettei siitä ole enää muuta kuin toinen pieni joki jäljellä?"

Niin, sen pikkupiika näki selvästi.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että rannat ovat täynnä pitkiä lahtia ja polvia?" sanoi pappilanneiti. "Ja että siellä täällä pistäikse kapeita, hienoja niemiä esiin, joiden rannoilla riippakoivut kumartuvat veden pinnan yli. Ja että keskellä järveä on pieniä kivikkosaaria, joissa kasvaa tuomia ja pihlajia ja jotka kukkivat keväällä, jotta ne näyttävät yhtä koreilta kuin kruunupäiset morsiamet?"

Aivan oikein, pikkupiika näki kaiken sen, josta pappilanneiti puhui.

Mamseli Maija Liisa katsoi ikkunasta alas pitkään laaksoon. Sitten hän kääntyi pikkupiian puoleen ja hymyili, mutta hänen äänessään oli aivan erityinen paino, kun hän jatkoi puhettaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että pikkupiika painaisi kaikki hänen sanansa tarkasti muistiinsa. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että toisella puolella on hiekkaranta, jossa lapset uivat pitkin kesää, ja toisella korkea vuoriseinä ja suuria synkkiä kuusia, joiden paksut juuret ovat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet? Ja sinä näet varmaan, että tuolla toisella puolella maa on rämeistä ja että siellä kasvaa niin tiheää lepikkoa, että hädin tuskin pääsee eteenpäin, ja että vastakkaisella puolella on kauniita, tasaisia niittyjä, missä karja käy laitumella?"

Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla, joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti, "ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan niemien nenissä?"

"Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin.

"Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja, mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren sen ylintä harjua myöten?"

Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä.

Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten näyttävän?"

Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti vain pappilanneitiin.

"Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti, "mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta kaikki muu jäisi kai ennalleen."

Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä päästään.

"Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa. Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä."

Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää.