Part 17

Hän piteli kädessään sitä, jolla oli suurin valta Sveniin. Tämä viulu oli ollut hänen voimansa ja lohdutuksensa menneinä aikoina.

Nyt hän ymmärsi, nyt hän ymmärsi! Tämä viulu, musiikki, jota hän soitti, oli Sven Liljecronalle yhtä rakasta kuin Lövdala hänelle itselleen. Musiikki, se oli hänen kotinsa. Se saattoi lohduttaa ja virkistää häntä. Hänen soittaessaan säveleet rakensivat hänen päänsä yläpuolelle katoksen, joka loisti kirkkaammin kuin omenakukat ja auringonsäteet. Silloin hän astui oikeaan kotiinsa, siihen kotiin, joka oli ollut hänen ainoa tyyssijansa koko hänen yksinäisen nuoruutensa aikana.

Ennen hän oli kestänyt suuria vaikeuksia murtumatta, siksi että hänellä oli viulunsa. Silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua jouseen päästäkseen siihen maailmaan, missä hän tunsi olevansa onnellinen. Mutta nyt oli luulosairaus saanut hänet valtaansa, siksi ettei hän viime vuosina ollut voinut soittaa. Hän oli karkoitettu omasta kodistaan.

Oi, kuinka onneton Maija Liisa olisikaan, jollei hän saisi elää Lövdalassa! Kuinka vaikea hänen olisi viihtyä vieraissa! Samoin oli kai Sveninkin laita. Hän ei voinut kotiintua missään. Hän ei tiennyt, mistä hän löytäisi lepoa ja rauhaa.

Maija Liisa tuli äkkiä aivan varmaksi. Nyt hän ymmärsi Svenin sairauden, nyt hän tiesi, mikä hänet voisi parantaa. Jos hän kykenisi vain avaamaan oven hänen oikeaan kotiinsa, niin hän voisi tulla taas entiselleen ja voittaa sen, mikä häntä nyt painosti.

Maija Liisa astui ikkunan ääreen, mutta hän piti yhä viulua kädessään.

"Kultaseni", sanoi hän, "lupaa minulle vain jotakin ennen lähtöäsi! Soita minulle vielä kerran. Ehkäpä se tuntui sinusta niin vaikealta äsken, siksi että soitit ensi kertaa tuon onnettomuuden jälkeen. Mutta minä en usko, että se aina on yhtä vaikeaa. Etkö tahdo koettaa uudestaan, jotta kerrankin kuulisin sinun soittavan? Kyllä kai sinä voit voittaa itsesi ja soittaa minunkin tähteni! Sanoithan äsken, ettet koko talveen ole sairastanut luulosairauttasi, vaan luulit olevasi terve. Ehkäpä niin onkin. En usko, että tuo paha on toden teolla palannut takaisin. Saatpa nähdä, jos uskallat vain uudestaan koettaa...!"

Sven kohautti olkapäitään. "Se on mahdotonta", sanoi hän. "Paha pahenee vain seitsenkertaisesti."

Mutta Maija Liisa oli itsepäinen eikä hellittänyt. "Sinun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään minun pyynnöstäni. Et suinkaan voine kieltää tätä minulta meidän erotessamme! Jos lähdet luotani soittamatta, niin olet pahoillasi perästäpäin, kun kielsit minulta viimeisen pyyntöni."

Sven näytti epäröivältä, mutta myöntyi sittenkin. "Kyllä minä tiedän, miten minun käypi", sanoi hän, "ja sen sinäkin tiedät. Mutta minä teen sittenkin sinulle mieliksi."

Maija Liisa hyväili kevyesti viulua kädellään. "Oi, auta minua, rakkahin!" kuiskasi hän. "Rakkahin, auta minua!"

Kun Liljecrona otti käteensä viulun, oli hänen otsalleen kohonnut jo synkkä, onnettomuutta uhkaava pilvi. Ja kun hän alkoi liikuttaa jousta, kajahtivat säveleet yhtä sekavina ja sorahtelevina kuin äskenkin.

Hän silmäsi Maija Liisaan ikäänkuin moittien häntä siitä, että hän oli viekoitellut hänet tähän uuteen kurjuuteen.

Maija Liisan sydän sykki, jotta hän oli aivan menehtyä, mutta hän ei tahtonut näyttää pelkoaan. Hän seisoi paikoillaan ikkunassa, ja hän pakoitti huulensa hymyyn, joka ilmaisi toivoa ja iloa.

Ja kas, nyt soitto kuulosti jo vähemmän tuskalliselta ja epätoivoiselta! Nyt valoa tunkeutui pilvien lomista esiin, nyt murtuivat vankilan muurit, nyt kahleet katkesivat, jotka olivat sitoneet sielua.

Suurella vauhdilla säveleet kohosivat ylöspäin, mutta painuivat heti taas alas. Syttyi kova taistelu. Säveleet olivat niin painuksissa, ettei olisi uskonut niiden jaksavan enää kohota. Mutta samalla ne nousivatkin yläilmoihin. Nousivat ja laskeutuivat, nousivat ja laskeutuivat. Mutta äkkiä ne kohosivat ikäänkuin enkelien siivillä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Ne kiitivät taivasta kohti riemulla ja ilolla, ne kohosivat korkeammalle kaikkia maallisia ajatuksia ja ääniä, aina kirkkaimpaan avaruuteen saakka. Taivas aukeni, ja ne yrittivät tulkita autuutta.

Liljecrona laski äkisti jousen alas. Hänen voimansa loppuivat. Säveleet olivat kohonneet niin korkealle, että hänen silmiään häikäisi kaikki valo ja loisto ja ihanuus.

Hän silmäsi Maija Liisaan. Kyyneleet kiilsivät suurina ja raskaina Maija Liisan silmissä, ja hän oli pannut kätensä ristiin. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet. Hän ei ollut alhaalla maan päällä. Hän oli seurannut mukana tuolla taivaanretkellä.

Sven hengitti kiivaasti. Ei, Maija Liisa ei ollut vain seurannut hänen mukanaan, hän oli kiitänyt hänen edellään! Svenin soitto ei ollut nostanut häntä niin korkealle, vaan Maija Liisan rakkaus, se oli vapauttanut hänet itsensä pimeyden vallasta.

Hänestä tuntui ikäänkuin se voisi vapauttaa hänet kaikesta elämän pimeydestä. Se saattoi voittaa kaiken tuskan ja epätoivon.

Sven veti Maija Liisan kädet puoleensa ja suuteli niitä.

"Olitko nyt oikeassa kodissasi?" kuiskasi hän. "Maija Liisa, armaani! Siten en ole koskaan ennen soittanut. Sinä se olit, sinun rakkautesi. Minä en itse soittanut."

"Koitukoon se onnettomuudeksesi tai onneksesi, mutta nyt minun täytyy jäädä tänne. Sinun täytyy auttaa minua ja pidättää minua täällä."

Kaikki hiljeni niin ihmeellisesti puutarhassa, jossa omenakukat kaareutuivat ikäänkuin morsiusteltaksi noiden molempien nuorten ihmisten päiden yläpuolella.