Part 16

Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira vaikenemaan.

Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen. Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen sisään.

Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt, kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä ei näkynyt missään.

Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto, ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin.

Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan. Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä. Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla talvitaivaalla.

Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä, mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa. Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen, ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin.

Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun.

Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa, kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki kuntoon.

Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen tuli ajatelleeksi koiraa.

Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut, oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla.

Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät.

Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat.

Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin, mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja soljet kengissä.

Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset, hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä. Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni ja pyörähtivät ympäri.

Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä. Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni ja siro!

Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat. Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois.

Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon.

Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa.

Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan, ja hän kiiruhti taas eteiseen.

Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta kamarista, jossa pappi asui.

Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä.

Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja samassa kuullut raskaan kolinan.

Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän, "mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä".

Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin.

Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään.

"Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen.

Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi kuulla meitä."

Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon.

Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen."

Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi."

KOTI.

Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen.

Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu ja istahtanut lukemaan.

Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan itseänsäkin.

Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa.

Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle eilen sanaa.

Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa, kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut.

Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä, eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan, sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa.

Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua! Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja suloisia säveleitä!

Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat tippua pitkin Maija Liisan poskia.

Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja peloittavan synkäksi.

Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli sittenkin niin valoisa.

Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa.

Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa.

Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun, joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella.

Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä.

Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon, että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla tavalla kuvatessaan tuskiaan.

Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi? Jonkun muunko, vai omaansako?

Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se oli ulvontaa ja parkua.

Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja kysyä.

Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat surua.

"Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu."

Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas, ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut.

Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?"

Maija Liisan mieleen juolahti sanoa: "Minä luulin ahdin soittavan."

"Oletko kuullut hänen soittoaan?"

"Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa."

Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin. Minultakin on taivas suljettu."

Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti.

Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun tapaturmaisesti?"

Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut sanoa.

Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä olen."

Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua jouduttuaan nyt kerran vauhtiin.

"Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia sinua. Minä luulin, että _hän_ sitä halusi. Mutta ei hän sitä halunnut. Vaan minä itse."

Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen.

"Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu herätti kaikki taas eloon."

Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti.

"Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön, joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!"

Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat.

"Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta, jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta."

Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä.

"Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi."

"Sen sinä sait siksi, että luulin _hänen_ sitä toivovan. Nyt tiedän paremmin. Hän tahtoo pitää minut yksin, ymmärrätkö. Sinun täytyy päästää minut vapaaksi!"

"Armaani", sanoi Maija Liisa, "kuinka minä voisin päästää sinut vapaaksi? Eihän minulla ole ketään muuta kuin sinut. Jos jollakin elävällä ihmisellä olisi oikeuksia sinuun, niin se olisi toista. Mutta minä en ymmärrä miksi luovuttaisin sinut kuolleelle."

Maija Liisan ääni varmaan liikutti Sveniä.

Hän katsoi tyttöön ja kauhunilme katosi samalla hänen kasvoiltansa. Hän seisoi yhä viulu ja jousi kädessä. Ne tuntuivat äkkiä painavan häntä, mutta hän ei tahtonut laskea niitä maahankaan, vaan ojensi ne Maija Liisalle. Hän otti ne ääneti vastaan ja laski ne kamarin pöydälle.

Kun hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tarttui Sven hänen molempiin käsiinsä. Hän painoi ne otsaansa vasten ja piteli niitä hetken aikaa, ikäänkuin antaakseen Maija Liisan tuntea, miten kiihkeillä ja sekavina ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän alkoi puhua sanomattoman surullisella äänellä ja hyvin katkonaisesti, mutta kuitenkin siten, että Maija Liisa tunsi hänet jälleen entiseksi Sveniksi.

"Ei, sinä et saa luulla, Maija Liisa, että tarkoittaisin sitä mitä äsken sanoin! Enhän minä lainkaan itseni tähden pyydä sinua päästämään minua vapaaksi. Mutta minä en voi olla niin sydämetön, että vetäisin sinut onnettomuuteeni. Nyt sinä olet nähnyt, millainen minä olen luulosairaana. Ethän sinä voi enää tahtoa elää yhdessä minun kanssani?"

Sven vaikeni kuullakseen hänen vastaustaan, mutta Maija Liisa oli niin suruissaan ja peloissaan, ettei hän tiennyt mitä sanoa, ja Sven jatkoi:

"Tiedänhän minä, miten sinun laitasi nyt on, enkä mitään olisi halunnut niin hartaasti, kuin nyt tukea ja auttaa sinua, kun olet kadottanut isäsi. Mutta sinun täytyy muistaa, että kaikki se kärsimys, jota emintimäsi voi sinulle tuottaa, ei ole mitään verrattuna siihen kurjuuteen, joka kohtaa sinua minun rinnallani. Minun täytyy se tunnustaa sinulle. Minä voin joutua sellaisen luulosairauden valtaan, etten voi pysyä kotona, vaan lähden vaeltamaan erämaahan ja kuljen siellä viikkokausia näkemättä ketään ihmistä. Tai heittäydyn keskelle hurjinta elämää voidakseni tukahduttaa tuskani. Oi, ymmärräthän sinä sen, Maija Liisa, että rakastan sinua aivan liian syvästi, tahtoakseni vetää sinut sellaiseen elämään? Minun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä sinua, enkä olisi sitä myöskään tehnyt, jollen olisi luullut jo parantuneeni."

Taaskin hän vaikeni, mutta kun Maija Liisa ei vieläkään ollut valmis vastaamaan, jatkoi hän:

"Äsken minä melkein vihasin sinua, koska sinä olit saanut minut soittamaan, ja soitto, se opetti minulle, että kaikki tuo raskas ja vaikea ei ollutkaan kadonnut. Minä toivoin etten olisi tiennyt mitään tuosta vaarasta, vaan nainut sinut siinä luulossa, että kaikki oli hyvin. Mutta käsitäthän sinä, että vain yhden silmänräpäyksen ajan ajattelin sillä tavalla. Minä rakastan sinua aivan liiaksi, Maija Liisa, niin, aivan liiaksi voidakseni toivoa, että tulisit vaimokseni."

Kaiken aikaa Svenin puhuessa seisoi Maija Liisa katsoen häneen. Ymmärsihän hän sen, että Sven, niinkuin hän väitti, oli luulosairas, ja että hän luultavasti tulisi vieläkin onnettomammaksi hänen kanssansa, kuin jos hän taaskin joutuisi äidin käskettäväksi. Mutta sittenkään hän ei voinut ajatella muuta, kuin että hän tahtoi seisoa Svenin rinnalla ja auttaa häntä.

"Oi", sanoi Maija Liisa, "sen sinä kai käsität, että mielemmin kestän sinun rinnallasi surua ja onnettomuutta, kuin elän huoletonta elämää jonkun muun kanssa. Älä lähde minun luotani, jos sinä todellakin rakastat minua. Kuinka minä voisin -- --"

Maija Liisa keskeytti puheensa. Hän huomasi luultavasti, etteivät hänen sanansa vaikuttaneet Sveniin vähääkään. "Oi", tuumi hän, "mitenkä saan hänen käsittämään sen, että suurin onnettomuuteni on se, jollen saa seurata ja auttaa häntä."

"Kaiken vuotta", tuumi hän, "olen elänyt suuressa tuskassa ja huolessa. Enköhän ole jotakin oppinut sinä aikana. En ole enää sellainen lapsi, kuin isäkullan kuollessa. En huoli valittaa kärsimyksiäni, jos niiden kautta olen vain sen verrankin viisastunut, että voin nyt pitää kiinni siitä, jota rakastan."

Hän katsoi ylös ja silmäsi puutarhaan, ikäänkuin etsiäkseen sieltä apua. Mutta samassa hän hämmästyi suuresti. Ehkeipä hän ollut sitä huomannut eilen, tai ehkäpä kaikki olikin tapahtunut vasta yöllä. Ainakaan ei hän ollut ennemmin huomannut, että kaikki isäkullan omenapuut olivat täydessä kukassa. Näytti aivan siltä, kuin suuri valkoinen ja vaaleanpunainen katos olisi levinnyt asuinrakennuksesta aina koivuhakaan saakka ja suojellut puutarhaa pohjoistuulta vastaan. Joka oksassa oli kukkia. Hänen mielestään ne puhkesivat aivan hänen silmissään. Mehiläiset ja kimalaiset surisivat, ilma oli täynnä tuoksua ja kimmellystä. Aurinko oli kohonnut kukkulan takaa ja sen säteet valaisivat puiden latvoja ja kisailivat pelloilla ikäänkuin niillä olisi ollut kiire saapua kiiltävien omenakukkien keskelle valaakseen niihin vielä entistään enemmän loistoa ja välkettä.

Nähdessään tämän oli Maija Liisan sydän sulaa säälistä. "Raukka, raukka!" ajatteli hän "Onko kumma, vaikka hän onkin luulosairas? Eihän hänellä ole ollut kotia siitä saakka kuin hän oli neljäntoista-vuotias. Kaikki muuttuisi toiseksi jos saisin hänet tänne Lövdalaan. Kuinka hyvän kodin voisinkaan valmistaa hänelle täällä! Minulla on ollut täällä niin hyvät päivät aina tähän viime vuoteen saakka. Hän voisi kulkea täällä omenapuiden suojassa yhtä onnellisena kuin isäkultakin aikoinansa. Jospa saisin vain helliä ja hoitaa häntä!"

Maija Liisa tuli aivan punaiseksi innosta ja silmät loistivat. Jos hän vain saisi puhua hänen kanssaan Lövdalasta, jotta hän ymmärtäisi, että juuri tuollainen koti puuttui häneltä!

Maija Liisa heräsi ajatuksistaan, kun Sven päästi irti hänen kätensä, joita hän tähän asti oli pitänyt kiinni.

"Anna viuluni tänne, jotta saan lähteä", sanoi Sven. "Minä huomaan, että sinäkin ymmärrät, etten voi muuta tehdä."

Maija Liisa ei voinut ihmetellä, että Sven luuli hänen päästävän hänet pois. Hän etsi yhä oikeita sanoja, jotka voisivat pidättää häntä, mutta hän ei löytänyt niitä.

"Armaani", sanoi Maija Liisa hyvin nopeasti, "ei suinkaan sinulla ole niin kiire! Etkö tahdo hiukan katsella Lövdalaa? Eivätkö nuo kukkivat omenapuut ole ihmeen kauniita? Näetkös miten aurinko kauniisti kultaa ruohoa? Etkö tahtoisi. --"

Maija Liisa ei voinut sanoa sen enempää. Taaskin sanat puuttuivat häneltä. Hän olisi tahtonut puhua Svenille siitä hyvästä kodista, jonka he yhdessä voisivat perustaa täällä Lövdalassa, mutta hänestä tuntui, ettei Sven panisi siihen mitään arvoa. Hyvä koti ei merkinnyt hänelle lainkaan samaa kuin Maija Liisalle.

Sven pyysi häneltä uudelleen viuluaan. Sitten hän ei koskaan enää astuisi hänen tielleen.

Maija Liisa painoi kädellään sydäntään ja hengitti raskaasti. Nyt Sven aikoi lähteä palaamatta enää koskaan takaisin! Eikä Maija Liisa voinut löytää sanoja, joilla hän saisi hänet valtaansa! Hänen oli aivan mahdoton pidättää häntä luonaan! Maija Liisa ei tiennyt mitään neuvoa. Hänen täytyi totella häntä. Hän poistui ikkunan luota hakeakseen viulua.

Mutta kun Maija Liisa oli ottanut viulun käteensä, jäi hän hetkeksi paikoillensa seisomaan. Ihmeellisiä ajatuksia syttyi hänen mielessään.