Part 15

Pappilanneiden täytyi nyt kääntyä isoäidin puoleen ja katsella häntä. Hänen äänessään oli jotakin niin merkitsevää, ja hänestä tuntui, ikäänkuin isoäiti olisi iskenyt hänelle silmää.

"Rakas poikani on aivan liian kiivas", jatkoi isoäiti, "siksi että hän pelkää, että hänetkin voidaan sekoittaa tähän juttuun, mutta rakkaan poikani ei pidä suinkaan luulla, että joku epäilee hänellä olevan osaa tässä asiassa. Kaikki tietävät, ettei rakas poikani ole koettanut vahingoittaa pastori Liljecronaa eikä ole pakoittanut häntä peruuttamaan hakemustansa, jotta rakas poikani itse saisi tuon suuren paikan."

Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ei kukaan tiennyt, mitä vastata.

"Minun mielestäni Maija Liisa voi huoleti ottaa tuon kirjeenkirjoittamisen hartioillensa, ja rakas poikani voi kernaasti suoda hänelle anteeksi. Ymmärtäähän jokainen, että Maija Liisa on tehnyt sen nuoruuden ajattelemattomuudessaan. Että asia kääntyisi näin pahaksi, sitä hän ei voinut aavistaa edeltäpäin."

Maija Liisa huomasi, että isoäiti iski hänelle silmää ja kehoitti häntä ottamaan syyn päällensä, mutta hän ei käsittänyt, niiksi hänen piti sitä tehdä. Vihdoin vanha rouva viittasi hiukan kädellään ja osoitti äitikultaa.

Äitikulta istui yhä saman kauhun vallassa, ja nyt Maija Liisa ymmärsi isoäidin tarkoituksen. Isoäiti otaksui, että äitikulta oli kirjoittanut kirjeen, ja hän arveli varmaan, että olisi parempi, jos isäkulta luulisi Maija Liisan sen tehneen rakkaudesta ja ymmärtämättömyydestä, kuin että hän saisi tietää vaimon olevan syypään tähän tekoon, sillä hän ei olisi voinut sitä tehdä muusta kuin ilkeydestä ja pahuudesta.

Oi, Maija Liisan mielestä tämä oli liian kova vaatimus. Ja epätietoisuudessaan hän kääntyi Sven Liljecronan puoleen, joka yhä seisoi liikkumattomana kirjahyllyn vieressä. Maija Liisan mielestä hänen katseensa oli hellä ja myötätuntoinen, mutta varmaan hän erehtyi, sillä eihän hän voinut muuta kuin vihata häntä.

"Isäkulta!" sanoi nyt Maija Liisa. "Isäkulta on hyvä ja antaa minulle anteeksi, että kielsin ensin. Mutta isäkulta peloitti minua..."

Kun hän aikoi jatkaa, tuntui hänestä kaikki se, minkä hän nyt otti syykseen, kovin rumalta ja alentavalta ja samalla niin väärältä häntä itseään kohtaan. Hän purskahti itkuun ja heittäytyi isoäidin syliin. "Se on liian vaikeaa! Minä en voi!"

"Tietysti", sanoi isoäiti, "kyllä minä ymmärrän, kuinka vaikeata se on. Mutta nyt se on sanottu. Nyt sinä saat tulla minun huoneeseeni, ja voit siellä itkeä aivan rauhassa."

Isoäiti kietoi käsivartensa Maija Liisan vyötäisten ympärille, ja Maija Liisan yhä nyyhkyttäessä ja hokiessa, ettei hän sitä voinut, talutti isoäiti hänet ovelle. "Ei sinun tarvitse sanoa sen enempää. Sinähän olet vain lapsi."

Kun he seisoivat kynnyksellä, tuli Liljecronaan vihdoin eloa. Hän astui heidän luokseen, avasi oven isoäidille, ja kun hän näki, että eteisenkin ovi oli kiinni, niin hän seurasi heidän mukanaan ja avasi senkin.

Kun hän oli avannut eteisen oven, huomasi hän, että ulkona oli jyrkät portaat, joita vanhan ihmisen oli vaikea astua ja että panimorakennukselle johtava mäki oli myös jyrkkä. Siksi hän seurasi heidän mukanaan ja tuki isoäitiä koko ajan. Sitten oli vielä isoäidin huoneeseen vievät vaikeat portaat. Hänen täytyi tukea häntä koko matkan.

Kun he tulivat isoäidin huoneeseen, kietoi hän sanaakaan sanomatta käsivartensa isoäidin ympärille ja suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän teki samalla tavalla Maija Liisallekin. Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui jälleen.

Mutta kaikki, mitä tuo mies teki, tuli niin äkkiä ja yllättäen ja juuri silloin, kun sitä vähimmin saattoi odottaa, jotta ei koskaan ennättänyt asettua vastakynteen.

* * * * *

Pikkupiika se sittenkin oli, eikä kukaan muu, joka ratkaisi asian. Vieraat jättivät hyvästi ja matkustivat pois heti kun Maija Liisa oli seurannut isoäitiä panimorakennuksen kamariin. Pappi ei varmaankaan tuntenut olevansa oikein hyvissä voimissa, sillä hän jäi tuoliinsa istumaan, eikä saattanut vieraita kuistille. Heti kun he olivat lähteneet, tuli pappilanrouva papin luokse ja sanoi, että salissa oli hiukan illallista esillä. Hän arveli, että varmaan pappi tarvitsisi vahvistusta kaiken tämän jälkeen. Mutta pappi pyysi vain saada olla rauhassa. Oli lauvantai-ilta, ja hänen täytyi kirjoittaa saarnansa valmiiksi.

Hän otti myös esille paperinsa pöytälaatikosta ja kirjoitti pari riviä. Mutta enempää siitä ei tullut, ja hän heitti kynän kädestään.

Hän työnsi tuolin taakse ja astui hyvän aikaa edes-takaisin lattialla. Sitten hän kävi nurkkasohvaan istumaan. Oli aivan hiljaista, ja pikkupiika tuumi itseksensä, olikohan pappi nukkunut. Kaapinovessa oli rako, ja hän saattoi nähdä, että pappi oli pitkällään sohvalla, mutta mahdotonta oli nähdä, oliko hän sulkenut silmänsä.

Jos pikkupiika vain olisi ollut varma siitä, että hän nukkui, olisi hän koettanut hiipiä pois. On aivan mahdotonta selittää, kuinka väsynyt hän oli seisottuaan ahtaassa kaapissa. Ja miten välttämätöntä, että hän pääsi vapaaksi, jotta hän saattaisi puhua pappilanneiden ja Beata rouvan kanssa! Kyllä hän tiesi jotakin, joka tuottaisi heille iloa.

Nyt pappi oli maannut niin kauan hiljaa, että hän aivan varmaan jo nukkui. Pikkupiika arveli ainakin voivansa raoittaa hiukan kaapinovea ja kurkistaa ulos. Ovi avautui aivan hiljaa, mutta pappi ei nukkunutkaan, vaan hän makasi ja tuijotti vain vastakkaiseen seinään. Juuri kun pikkupiika aikoi vetää kaapinoven taas kiinni, katsoi pappi ylös ja huomasi hänet.

Pappi nousi ja astui kaappia kohti. Pikkupiika ei voinut tehdä muuta, kuin avata oven ja kiivetä esille.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi. "Mitä tekemistä sinulla on minun kaapissani?"

Pappi näytti niin ankaralta, että pikkupiika pelästyi. Pappi ja hän olivat aina olleet hyviä ystäviä. Hän piti papista kaikkein enimmin koko talossa, pappilanneittä lukuunottamatta, tietenkin. Pikkupiika ei tahtonut, että pappi uskoisi jotakin pahaa hänestä, ja siksi hän kiiruhti sanomaan, että pappilanrouva oli sulkenut hänet kaappiin, kun pappi ja vieraat olivat vierashuoneessa. He olivat vain tulleet tänne hakemaan papin pyhävaatteita.

Pappi seisoi ja mietti hetken aikaa. "Sinä voit huoleti ilmaista totuuden", sanoi hän sitten, "sillä asia ei voi kuitenkaan enää tulla pahemmaksi kuin mitä se on. Ei suinkaan rouva sulkenut sinua kaappiin, vaan Maija Liisa?"

Pikkupiikaa suututti niin, että hän töin tuskin sai sanat suustaan. "Pappilanneitikö!" huudahti hän. "Hänkö sulkisi minut kaappiin ja panisi minut urkkimaan? Sellaiseen työhön hän on liian hyvä."

Pappi huokasi. "Eipä hän juuri pidä itseään liian hyvänä mihinkään työhön", sanoi pappi. "Älä usko, että minä suutun sinuun, vaikka tunnustatkin, että Maija Liisa pisti sinut kaappiin. En minä suutu sinuun, kun vain puhut totta."

Pikkupiika tiesi, ettei hän ollut valehdellut ainoatakaan kertaa siitä saakka kuin hän tuli Lövdalaan, ja sen hän sanoikin papille.

Siitä ei pappi välittänyt. "Kyllähän minä ymmärrän, että Maija Liisalla oli syytä pelätä", sanoi hän. "Ja ymmärränhän minä senkin, että hän pyysi sinua menemään kaappiin, jotta hän saisi tietää, mistä me täällä keskustelimme. Mutta rouvallahan ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa."

Pikkupiika seisoi ääneti sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt, mitä hänellä oli lupa puhua. Pappilanneiti oli ankarasti kieltänyt häntä juoruamasta papille mitään pappilanrouvasta. Ja äiti oli sanonut samaa. Täällä ei ollut niinkuin Svanskogissa. Siellä hän oli uskaltanut kertoa mitä hyvänsä.

Kun hän oli vaiti, luuli pappi, että asia oli siten, kuin hän sen oletti, ja käski pikkupiian mennä tiehensä. Pikkupiika astui ovelle, mutta silloin pappi kutsui hänet takaisin. Hän oli tullut ajatelleeksi jotakin muuta, jota hän tahtoi kysyä häneltä.

"Kuulehan, sehän oli totta!" sanoi pappi. "Koska sinulla on tapana toimittaa sellaisia asioita Maija Liisan puolesta, niin ehkäpä sinä myös autoit häntä kirjoittamaan tuon kirjeen? Sillä kirje on kirjoitettu lapsenkäsialalla, ja sinähän osaat sekä lukea että kirjoittaa."

"Minä en ole koskaan kirjoittanut mitään kirjettä mamseli Maija Liisan puolesta", sanoi pikkupiika. "Mutta yhden kirjeen minä olen kirjoittanut rouvan puolesta."

"Vai niin, sinä olet kirjoittanut rouvalle", sanoi pappi, "mutta et koskaan Maija Liisalle?" Äänestä kuului, ettei hän nytkään uskonut, että pikkupiika puhui totta. "Ehkäpä sinä muistat, mitä tuo kirje sisälsi, jonka sinä kirjoitit rouvan puolesta?"

Pikkupiika vastasi, että hän saattoi lukea sen sanasta sanaan ulkoa, jos pappi halusi sitä kuulla, ja pappi pyysi häntä sitä tekemään.

"Tosin olen kovin hämilläni kirjeeni johdosta", alkoi pikkupiika lasketella, "mutta minä pyydän, että arvoisa neitsyt itse aprikoisi asiaa. Pastori Liljecrona on nyt tavannut erään nuoren tytön, joka voisi tuottaa hänelle onnea, jollette te olisi hänen tiellään. Jos neitsyt hyväntahtoisesti tahtoisi väistyä tieltä, niin ei kiitollisuudella olisi rajoja ja tulevaisuus olisi taattu. Neitsyen pitäisi ottaa huomioon, että uudessa seurakunnassa vaaditaan pappilanrouvalta moitteetonta elämää..."

Pappi teki torjuvan liikkeen kädellään. "Jo riittää", sanoi hän. Sitten hän katseli kauan ja tutkivasti pikkupiikaa. "Ja tämänkö kirjeen olet sinä kirjoittanut rouvan puolesta?"

Pikkupiika vastasi reippaasti myöntävästi. Pappilanrouva oli kieltänyt häntä kertomasta, että hän opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tästä kirjeestä hän ei ollut maininnut koskaan mitään.

Pappi kohotti vain olkapäitään. "Katsos nyt, kuinka sinä valehtelet", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Sinähän seisoit kaapissa koko ajan. Kai sinä kuulit, että Maija Liisa myönsi kirjoittaneensa tuon kirjeen."

Pikkupiika tunsi punastuvansa. Tätä hän ei voinut sietää. Se oli sentään liikaa, että pappi luuli hänen valehtelevan.

"Voit mennä", sanoi pappi. "Minä en ymmärtänyt ensin, mistä se johtui, ettei kirje ollut kirjoitettu Maija Liisan käsialalla. Mutta nyt sekin asia on selvä. Mene hänen luokseen ja kerro se hänelle."

Mutta pikkupiika ei lähtenyt. "Kyllä pappilanrouva käski minua kirjoittamaan", sanoi pikkupiika, "ja hän se minut kaappiinkin sulki".

"Oletteko te Maija Liisan kanssa päättäneet sanoa sillä tavalla?"

Pappi alkoi näyttää vihaiselta. Pikkupiika ymmärsi, että hän ajaisi hänet ulos, jollei hän voisi jollakin tavalla todistaa asiaa. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen. Samassa hänen silmänsä osuivat vanhaan ruotimummoon, joka kulki ikkunan ohitse.

"Kas, tuossa kulkee se, joka vei kirjeen Svanskogiin!" sanoi pikkupiika. "Sopisihan häneltä kysyä, pappilanrouvako vai neitikö pyysi häntä menemään sinne."

Pappi aikoi juuri vastata, ettei hän tahtonut enää kuulla sen enempää koko asiasta, mutta pikkupiian itsepäisyydessä oli jotakin, mikä pakoitti häntä sitä tekemään. Hän nousi ylös ja astui ovella. Kun hän nyt aivan äkkiä työnsi oven auki, tyrkkäsi hän jotakuta, joka seisoi nojautuneena ovea vasten. Se oli pappilanrouva.

Pappi loi rouvaan pitkän katseen, pysähtyi ja katsoi vielä uudestaan häneen ikäänkuin ollakseen varma siitä, että se oli todellakin hän, sitten hän meni portaille ja teki pari kysymystä vanhalle eukolle. Kun hän palasi takaisin, oli pappilanrouva kadonnut.

Pappi istahti kirjoituspöytätuoliin ja kutsui pikkupiian luokseen. "Kerroppa nyt miten kaikki tapahtui kirjoittaessasi tuota kirjettä!" sanoi hän. Ja pikkupiika vastasi aivan tyydyttävästi, jottei pappi voinut enää lainkaan epäillä.

"Minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä, Nora Myrskytuuli", sanoi pappi, "nyt sinä saat palkaksi sen, että saat mennä kertomaan kaikki Maija Liisalle".

Sitä ei tarvittu sanoa pikkupiialle kahdesti. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jo panimokamarissa, jossa vallitsi itku ja suuri suru, ja kertoi siellä kaikki. Aluksi pappilanneiti tuskin kuuntelikaan hänen puhettaan, mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että isäkulta tiesi nyt totuuden, ja silloin hän hyppäsi pystyyn. "Isoäiti, isoäiti! Minun täytyy mennä isäkullan luo katsomaan, miten hänen laitansa on!"

Mutta samassa ovi avautui ja isäkulta seisoi kynnyksellä.

Eikä siinä ollut tämänpäiväinen eikä eilinen isäkulta, vaan entisten aikojen isäkulta, hellä isäkulta, joka levitti Maija Liisalle sylinsä.

LEPOKIVI.

Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa.

Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja poimimassa.

Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan luona eikä myöhemminkään.

Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla, kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa.

He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi, että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa.

Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen tulleen sieltä.

Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta.

Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön! Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä ehdoituksesta.

Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään.

Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta häneen.

Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa.

Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan.

Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin..."

Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän. "Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä en jatka puhettani."

Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole vähintäkään toivoa."

"Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten, ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje postiin vai repiä se rikki?"

Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan, jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on tullut?"

"Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni, jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa, eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa, samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran, joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän, huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä."

Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle.

Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli! Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi: "Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan."

Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas.

Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin kukaan seurasi hänen jälkeensä.

Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan. Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta.

Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä. Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa, ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla.

Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin.

Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan? Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä!

Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta hänestä.

Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle, joka oli opettanut häntä rakastamaan.

Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään.

Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen, vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän, mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija Liisaakin hänen puoleensa.

Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen, mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat, ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija Liisa rakasti häntä -- saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin häntä?

MENNINKÄISET LÖVDALASSA.