Part 11

Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa. He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi soittaa.

Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa.

Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista, joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa ihmisiä hengiltä.

Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin kadotettua armastaan.

Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha.

Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut -- --

Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä koko asia selvisi.

Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää, ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän oli.

Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli, jouduttuaan sattumalta häätaloon.

Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa?

Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija Liisa ja hänen veljensä -- --

Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt ajatella ketään muuta kuin veljeä.

Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut miksikään viulunsoitoksi.

Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä.

Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta huolesta.

Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö, joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea.

Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia. Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä.

Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti päänsä sisään.

Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi, ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä.

VÄNRIKKI.

Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut vanhalta rouva Moreukselta.

Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa.

Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen.

Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella.

Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin.

Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi. Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun, jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen.

Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria. Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla olkivuoteella.

Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää!

Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään viiksiään.

Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn.

Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja kaalisoppaa.

Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin. Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa. Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti.

Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten hienoissa taloissa elettiin!

Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla äänellään:

"Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan hän voinut lähteä tiehensä."

Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa.

Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää.

Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä.

Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa, ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa saadakseen parsituksi muutamia sukkia.

Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt. Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia. Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku -- hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan sanoa häntä serkuksi -- tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli.

Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa.

Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle naimatuumistaan.

Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken.

"Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi..."

Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut.

"Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten, että serkku, kun serkku jää leskeksi -- on tosiaankin surullista nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin ohimennen sanoen -- saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään."

Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen nauravan.

Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen. Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun hän oli pahalla tuulella.

Mutta nyt kääntyi pappilanrouva hänen puoleensa ja kysyi häneltä: "Vänrikki, joka alituisesti kulkee paikasta toiseen, tuntee kai myöskin tuon Liljecronan, joka on pappina Finnerudissa?"

Vänrikki hätkähti. Näyttipä sittenkin se, mitä hän oli sanonut tulevasta vävypojasta käyneen onkeen. Ehkäpä Liljecronaa oli ajateltu taloon vävyksi ja kukapa tiesi, vaikka hänen puheestaan olisi voitu vetää sellainen johtopäätös, ettei hän ollut siihen oikein sopiva.

"Olle Liljecrona!" sanoi vänrikki. "Tietysti minä tunnen hänet. Olenhan minä käynyt hänen luonaan Finnmarkenissakin. Se vasta on kelpo mies, ymmärtää kaikkia asioita, onhan hän opettanut siellä kaikenlaisia askareita sekä mies- että naisväelle."

"Hän on tainnut iskeä silmänsä Maija Liisaan", sanoi pappilanrouva aivan avomielisesti. "Kaikki häntä kehuvat."

Pappilanrouva osoitti vain äidillistä mielenkiintoa, mutta sittenkin Örnecloun mielestä äänessä oli jotakin, josta saattoi ymmärtää, että hän halusi kuulla jotain moitetta kosijasta.

"Onhan serkku niin ymmärtäväinen, ettei serkku tuomitse nuoria liian ankarasti?" sanoi Örneclou. "Täytyyhän muistaa, kuinka yksinäistä elämää hän on viettänyt noiden suomalaisten keskuudessa. Minä ainakin olen viimeinen heittämään kivellä tällaisessa tapauksessa. Mutta eihän sitä voi kieltää, että Liljecronalla on ollut siellä suhde jo useita vuosia. Sen asian voi kuitenkin erittäin hyvin järjestää aivan Maija Liisan tietämättä."

Pimeys oli vihdoinkin pakoittanut pappilanrouvan lopettamaan parsimistyönsä, mutta hän ei sytyttänyt sittenkään tulta, vaan otti käteensä kutimen, jota hän saattoi neuloa katsomattakin. Puikot kulkivat tasaisesti ja äänettömästi, mutta kun Örneclou mainitsi nuoren papin suhdetta, helähtivät ne äkkiä. Pappilanrouvan ääni kuului myös varsin kiihtyneeltä, kun hän sanoi: "Mitä vänrikki sanoo? Kuinka se olisi mahdollista, että pappismies...? Mitenkä piispa...?"

"Serkku ei tiedä, kuinka kaukana Finnerud on. Mutta sen minä voin sanoa serkulle, ettei juuri kelläkään ole tietoa asiasta, ei edes lähimmillä sukulaisilla. Aivan sattumalta minä pääsin sen perille. Ja tietysti minä olen ollut vaiti, aina tähän saakka, mutta nyt minun mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa epäilykseni hellälle ja levottomalle äidille."

Puikot helähtivät vielä uudestaan yhtä kiivaasti. "Ehkäpä se ei ole tottakaan? Saahan sitä kuulla panettelua kaikista ihmisistä."

Örneclou koristi kurkkuaan. "Serkku pakoittaa minua ilmaisemaan enemmän kuin mitä minulla olisi halua kertoa. Mutta, niinkuin sanottu, minun mielestäni minun velvollisuuteni on saattaa serkku tämän asian perille. Minä vakuutan serkulle, ettei minulla, ollut aavistustakaan asiasta ennenkuin viime kerralla, kun vähää ennen joulua kävin Liljecronan luona. Hän ei ollut kotona minun saapuessani sinne, mutta hänen emännöitsijänsä otti minut erittäin hyvin vastaan ja pyysi minua odottamaan isäntää. No, minä sain odottaa varsin kauan ennenkuin hän tuli, ja sillä välin aloin keskustella tuon naisen kanssa. Tavallaan hän on erinomainen ihminen, sen minä voin sanoa serkulle. Hän ei ole suomalainen, vaan kotoisin ruotsalaisalueelta, niinkuin he siellä sanovat, ja niin kelvollinen, että täytyy oikein ihmetellä. Minä olen aina ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan, kun hän on koettanut saada Liljecronan elämän niin siedettäväksi kuin suinkin noiden suomalaisten parissa. -- No niin, me istumme siis yhdessä jutellen. Ymmärtäähän serkku sen: ei hän ole mikään hieno ihminen, oikeastaan vaan talonpoikaisnainen, mutta hyvin järkevä kaikissa puheissaan. Me emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa, kun huomasin, että jokin asia teki hänet levottomaksi. Minä puhuin ystävällisesti -- tietäähän serkku sen, että minä osaan seurustella naisten kanssa -- ja hän tunsi luottamusta minua kohtaan. Hän kysyi minulta suoraan, luulinko minä, että Liljecrona tulisi saamaan tuon suuren kirkkoherranpaikan. Liljecrona oli luvannut hänelle, luvannut jo kahdeksan vuotta sitten, jolloin tuo nainen oli tullut taloon, naida hänet heti, kun hän saisi paremman paikan. Mutta nyt hän pelkäsi, sillä Sjöskoga oli niin kovin suuri. Kunpa ei vaan Liljecrona arvelisi, ettei hän ollut kylliksi hieno ruustinnaksi! Ymmärtäähän serkku sen, että hän oli varsin levoton. Minä en voinut muuta kuin lohduttaa häntä parhaani mukaan, ja lupasin ottaa selkoa Liljecronan aikeista. Seuraavana päivänä minä sanoin suoraan Liljecronalle, että olin huomannut missä suhteessa hän oli emännöitsijäänsä, ja kysyin miksei hän voinut laillistuttaa suhdetta. Hän vastasi peittelemättä, että hän oli siihen liian köyhä. Jos hän menisi naimisiin palvelustytön kanssa, niinkuin hän sanoi, tulisi tytöstä rouva, ja silloin hänellä pitäisi olla toinen palvelija palvelemassa häntä. 'Veli voi olla aivan varma siitä', sanoi hän, 'ettei hän sitten enää lypsäisi lehmiä eikä auttaisi Pekkaa peltotyössä. Mutta tietysti minä menen naimisiin, niin pian kuin minulla on siihen varaa.' -- Kun hän nyt pääsee Sjöskogaan, sanoin minä, niin -- 'Ah, Sjöskoga', vastasi hän, 'en minä siitä huoli! Siitä minä kieltäydyn.'"

Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät. Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon.

"Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän. "Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on, ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi! Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä! Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua."

Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken keskustelun aikana:

"Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun."

Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia herkkuja.

Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa, niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet vävykseen.

No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi.

Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi. Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin.

Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan, huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa.

Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen tarkoituksensa kuitenkin oli.

Hän tunsi ikävöivänsä sinne takaisin jo ennenkuin hän oli lähtenytkään matkaan. Täällä hän kyllä tulisi viihtymään.