Part 10

Kerran hän oli ehdoittanut muutamille suomalaislapsille, että he tulisivat hänen luokseen ruotsia oppimaan jotta he eivät olisi yhtä avuttomia kuin vanhemmat käräjiin tai markkinoille lähtiessään ruotsalaisalueelle. Mutta kun suomalaisakat ja -ukot kuulivat, että lapset alkoivat puhua ruotsia, tuli heidän mielensä taaskin levottomaksi. Ja suoraa päätä taas Pekan luo. Ehkäpä pappi halusi suurempaa palkkaa? Pekka vakuutti heille, ettei hän ollut kuullut muuta kuin että pappi oli tyytyväinen palkkaansa, joka ei ollut sen suurempi kuin rengin palkka ruotsalaisessa talonpoikaistalossa. Pekka oli ainoa koko seudulla, jolla oli hiukankin järkeä.

Samalla tavalla kävi, kun hän opetti suomalaisakkoja viljelemään pellavaa. Hän oli itse opettanut heitä, sekä kylvänyt että itse häkilöinyt pellavat. Mutta kun he olivat päässeet niin pitkälle, että he saattoivat kehrätä omia pellaviaan pirteissänsä, niin entinen levottomuus tuli taaskin mieleen. Miksi pappi oli opettanut heitä viljelemään pellavaa? Sitä oli mahdoton käsittää. Heidän täytyi jälleen turvautua Pekkaan. Ehkäpä pappi halusi uutta tietä pappilaan? Pekka vastasi, että isäntä oli tyytyväinen siihen tiehen, mikä hänellä oli, vaikka se olikin niin kuoppainen ja mäkinen, että oli melkein mahdoton ajaa sitä hevosella muulloin kuin talvikelillä.

Niin, olihan se harmillista, sen Margareta muori kyllä ymmärsi. Ehkäpä hän sen vuoksi olikin hakenut sieltä pois?

Olihan se vaikuttanut osaltansa. Hänestä oli ikävää, ettei hän koskaan voinut voittaa heidän luottamustaan. Mutta enimmäkseen vaikutti siihen sittenkin se, että äiti alituisesti oli kehoittanut siihen, sekä äiti että koko suku. He olivat yhtä mahdottomia kuin suomalaisetkin. Kirjoittivat lakkaamatta hänelle, että hänen elämänsä meni muka siellä hukkaan. Kehoittivat häntä hakemaan etelämmäksi, heti kun vaan joku kunnollinen paikka tulisi vapaaksi. Olihan sekin väsyttänyt häntä, mutta ennen hän ei ollut pannut siihen huomiota, sillä hän tahtoi täyttää tehtävänsä. Kun sitten Sjöskoga --

Hän keskeytti puheensa, asettui aivan pappilanneiden eteen ja katseli häntä.

Tällaista kuin tämä, sanoi hän painolla, ei hän tietenkään koskaan voisi saada, jos hän jäisi Finnerudiin.

Olihan se selvää, että tyttö papin mielestä oli kaunis. Mutta ei mitään muuta myöskään. Hän katseli häntä vain kuin kuollutta kuvaa. Ei edes äitikulta olisi voinut huomata pienintäkään hellyyden jälkeä noissa tutkivissa katseissa, jotka hän kiinnitti tyttöön.

Heti sen jälkeen alkoi pappi taaskin kertoa huolistaan.

Kun vanha leskimies, rovasti Cameen Sjöskogassa kuoli kesällä ja hänen paikkansa tuli vapaaksi, niin hänen päähänsä pälkähti hakea sinne. Hän arveli voivansa tuottaa äidille sen ilon, koskei ollut kuitenkaan vähintäkään pelkoa siitä, että tuo hakemus johtaisi mihinkään tulokseen. Sjöskoga annettiin tavallisesti jollekin vanhalle professorille tai koulupapille, joka haki sitä suoraan kuninkaalta. Hän halusi myös nähdä, mitä siitä arveltaisiin Finnerudissa. Mutta oikeastaan hän vain kurillaan läksi Karlstadiin papereinensa.

Monta kertaa matkan varrella hän joutui kahden vaiheille. Ehkäpä ihmiset tekisivät hänestä pilkkaa. Olihan se kovin rohkeata, kun kappalainen kaukaa Finnmarkenista uskalsi hakea niin suurta kirkkoherranpaikkaa. Mutta hän arveli sitten, että saattoihan hän muutenkin matkustaa Karlstadiin, kun hän nyt kerran oli matkalla. Hän päätti olla jättämättä paperinsa perille ennenkuin hän kuuli, ketkä muut olivat hakeneet.

Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin.

Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli kääntyä takaisin.

Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas, tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko hakuajan."

Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle älyniekalle.

"Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan esille!"

Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia. Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa.

Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia, ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut kaikki äänet.

Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi nauraa.

Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin peruuttaa?

Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että hänellä oli niin suuri suku.

"Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut -- --"

Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet? Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä, toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään: "Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan olisi tullutkaan."

Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan. Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori", sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin tekisitte?"

Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti, että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän, joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi edes ajatellakaan poismuuttoa!

Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää sanaakaan.

Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi. "Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo, että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko sydämestäni. Tietysti, tietysti minä -- -- --"

Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen, kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on mamseli Maija Liisa siihen syypää."

HENRIKSBERGIN SEPPÄ.

Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän viulua.

Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä, emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle? Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää?

Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle.

Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä, mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä, hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja.

Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet puhuneeksi niin paljon hänestä.

Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa.

Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin isäkullankin.

Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä.

Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin. Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa, samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä.

Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin. Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä, tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien ihmisten asioilla.

Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää", sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa. Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin. Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita.

Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta, että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin nuo toiset."

Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin. Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli tehnyt ennenkin.

Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta, niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle, asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi siellä raivota.

Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" -- "Kyllä." -- "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" -- "Ei lainkaan." -- Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin."

Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä. Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi, että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan viulunsoittoa."

Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä?

Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään muuta huonompi viulunsoitossa.

Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin ystävällensä?" -- Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa isännöitsijän tointa. -- "No, entäs musiikki?" -- Musiikista ei ollut enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä.

Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva. "Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni, voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille."

Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan, koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä kävi, kun minä viimeksi soitin?" -- Ei, Altringer ei ollut kuullut mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi. Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli kuollut.

Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus, joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." -- "Ei", sanoi Sven, "minä pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle."

Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi."

"Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä."

Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" -- "Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana."

Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut", päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän voivani luottaa häneen."

Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi.

Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan. Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi tuntea niin syvää rakkautta.

Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä tummaverinen.

Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö.

Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan.

Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut.

Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään.

Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan, ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä.